keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009

Maaseudulla asumisen mahdollisuudet

Kuuntelen lammelle tehdyn aamulenkin jälkeen kansanradion juhlalähetystä Lapinlahdelta.

Lammen jäällä oli vettä, kenties jää on sulanutkin jo kantamattomaksi. 1950-luvulla se oli kirkonkylän lasten ja nuorten luistinrata, jota kunta ylläpiti. Minun ensimmäiset luistimeni silloin olivat hokkarit. Arosen Jussi (joka nyt asuu tässä samassa kerrostalossa) auttoi nauhojen kiristämisessä.

Kansanradiossa Lapinlahden kunnanjohtaja yrittää hehkuttaa kulttuuria, mutta "kansa" napisee: puhutaan kulttuurista vasta, kun saadaan vanhusten asiat kuntoon. Arvostelun kohteena on muun muassa koluttamattoman henkilökunnan käyttö vanhustenhuollossa.

Ammatillisuuden ja maallikkouden jännite onkin yksi maaseudun vanhuspalveluiden kohtalonkysymys. Maallikkoauttamista on hankala hehkuttaa, vaikka usein juuri se yhtenä pilarina (esimerkiksi pitkäaikaistyöttömien palkkatukena) takaa vanhuksen kotona asumisen reuna-alueilla.

Vanhuksille vaaditaan ohjelmassa myös kunnollista hoitopaikkaa. Mikähän sitten olisi se kunnollinen - ja ennen kaikkea: missä se sijatsisi. Tässä asiassa mielipiteet ovat usein ristiriitaisia: vanhusten on hyvä asua kotona, mutta samalla vaaditaan yhteisöhoitopaikkoja (ei niinkään yhteisöasumisen uusia muotoja). Niiden sijainnista ei kanneta huolta. Siinä vaiheessa asumishistoriaa iäkäs voidaan surutta irrottaa entisestä elinympäristöstään.

Ja miksi ihmeessä kulttuuri ja vanhustenhuolto pannaan vastakkain? Kulttuuri on miltei ainoa voima medikalisoituvaa vanhustenhuoltoa vastaan.

Nyt lähden pannuhuoneeseen jatkamaan MUA-lehteen aikomaamme artikkelia. Sen tulema lyhyesti on, että pinta-aloiltaan laajoissa kunnissa ohjataan sekä hienovaraisesti että miltei uhkaillen vanhuksia muuttamaan reunoilta "hyvissä ajoin" keskustaajamiin - muun muassa lupauksilla toimivista vanhuspalveluista.

Reuna-alueilla sijaitsevia koteja lakkautetaan tällä tavalla, mutta kylilläkin kannetaan huolta vain koulujen lakkauttamisista (en lainkaan väheksy koulujen yhteisöä ylläpitävää voimaa, enkä lasten kohtuullisia koulumatkoja).

Kotien lakkauttaminen onkin vaikea aihe, sillä kodit ymmärretään yksityisiksi, ei yhteisiksi (vaikka juuri asukkaista kylä muodostuu). Asumista pidetään yksilön vapaana valintana, mitä se harvoin on. Maalta muutetaan niin työn puutteen kuin palveluidenkin puutteen vuoksi. Kotien lakkauttamista edustaa mielikuvituksessamme kuitenkin lähinnä 1960 -70-lukujen ruotsinsiirtolaisuuden jälkeinen poikkilyöty lauta kotimökissä.

Vanhuspoliittisesti viestimme artikkelissa on tämä:

1. Kotona asumista hehkuttavan valtakunnallisen vanhuspolitiikan on syytä kertoa, MISSÄ se vanhusten koti saa sijaita.
2. Kunnissa - etenkin uusissa liitoskunnissa - on kiireesti syytä hallinnollisissa keskuksissa tutustua reuna-alueiden erityispiirteisiin kysyen: Millaisia mahdollisuuksia kussakin paikassa on järjestellä vanhusten palveluita, erityisesti kotipalveluita. (Määrätietoisesti välttelen kotihoito-sanaa, koska suuri osa avun tarpeesta on kaikkea muuta kuin lääketieteellistä hoitoa.)
3. Hoivatyö on ymmärrettävä laajemmin kuin koulutettujen ammattilaisten tekemänä työnä. On naurettavaa kuvitella, että ammattilaisia missään olosuhteissa riittäisi kaikkeen ihmisen arvokasta elämää ja elämäntavan jatkuvuutta tukevaan työhön.
4. Maaseudulla asuvista sinkuista miehistä puhutaan toistuvasti yhtenäisenä ryhmänä väheksyen. Lopetetaan tuo peräkammaripoikapuhe ja mietitään, miten voimme arvostaen lähestyä maaseudun (naimattomia ja eronneita) miehiä ja tunnistaa heidän taitojaan. Ongelmia ei silti tarvitse vältellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti