Ihminen päämääränä , välineenä ja resurssina

"ihmisen ja ihmisen edun pitämistä päämääränä yhteiskunnan kehyityksessä ei periaatteesa koskaan ole asetettu kyseenalaiseksi viime vuosina. Sitä vastoin ihmistä ei samassa määrin ole pidetty tämän kehityksen välineenäja resurssina. Uusi yhteiskunta piti luoda ihmistä varten eikä niinkään ihmisen avulla. Näinä vuosina on ihmiseltä odotettu melko vähän. On puhuttu paljon ihmisen oikeuksista, mutta velvollisuuksista on puhuttu vähän. Velton optimistinen ihmiskuva on käytännössä ollut sidoksissa ihmisen alirvostukseen."

Näin kirjoittaa John Vikström kirjassaan "Uusi rohkeus elää." vuonna 1985, siis neljännes vuosisata sitten.
Noihin aikoihin minä opiskelin sosiaalipolitiikkaa. Siihen sosiaalipolitiikkaan ei kuulunut kirkonmiesten tekstit. Nyt tilanne on toinen. Myös sosiaalipolitiikkaan on alettu sisällyttää markkinoiden ohella kansalaisyhteiskunta, lähiyhteisö ja kirkot, etenkin luterilaien kansankirkko.

Minäkin olen uudella tavalla herännyt lukemaan tekstejä, jotka ovat ohjanneet ihmisiä vuosisatoja. Vikström oli varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava piispa, aikansa suomalainen kirkon radikaali. Ajattelen.

Auttaminen ja riippumattomuus ovat hänenkin teemojaan. Hän siteeraa Erik Allardtia, joka tuolloin väitti, että suhtautumisessa toisiin on tapahtunut käänne: Pyrkimys eläytyä toisten tilanteeseen on lisääntynyt. Tämä "sisäsiten vastaanottimien liike, uussubjektivismi, on kulttuuri-ilmaston aines, jolla saattaa olla suuria vaikutuksia ja joka myös tuottaa suuria vaikeuksia."

Vikströmkin näkee ajassa pyrkimystä riippumattomuuteen instituutioista ja politiikasta, niiden ulkopuolelle asettumista. Pyrkimus ottaa vastuu omasta elämästä ja hahmotta itse elämäntapaansa ja tulevaisuuttaan on näkyvillä aikalaiskeskustelussa: Erik Danmanin kirja Tulevaisuus käsissämme liittyi samannimiseen liikeeseen, jossa vaikuttivat myös sellaiset ihmiset kuin JOhan Galtung ja Gunnar Myrdal.

Vikström vaatii kurssin muutosta tai suunnan muutosta (joka on paljon myöhemmin Raija Julkusen kirjan nimi). Siihin kuuluu mahdollisuus vähemmän järkeviin kokeiluihin.

"Hullut vievät maailmaa eteenpäin, viisaat pitävät sitä pystyssä.", sanoo Jaakko Honko.

Vikström puhuu suunnanmuutoksesta kohti ihmistä, joka on sekä päämäärä että resurssi. Hän toteaa, että nyt on menossa lähes vastakkainen suunnanmuutos, siis 1980-luvulla. Ajatellaan ihmisen saaneen mahdollisuuden, mutta käyttäneen sen väärin - esimerkiksi hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Välineeksi suunnanmuutolle otetaan kontrolli.

Kirkonmiehenäkö Vikström ehdottaa uutta moraalia, joka perustuu sisältäpäin nousevaan kasvuun. Ainakin hän sanoo että kirkolla ei täydy olla vastausta kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sellainen ajatus, että tulisi voida, on pakkomielle, josta on päästävä eroon.

Hänelle Raamatun arvot ovat yhteiskunnan suuntaan kriittisiä kysymyksiä. Käskytkin voidaan nähdä suuntaviivoina, jotka järjen avulla auttavat konkreettisissa ratkaisuissa.

Kiinnostava on myös Vikströmin Raamatun perusteella hahmottelema ihmiskuva. Ihmisenä oleminen merkitsee kanssaihmisenä olemista, olemista yhteisön osana. Kristillisessä ihmiskuvassa on kaksi puolta: ihmisluonnon kielteisten ja tuhoavien piirteiden tunnustaminen, mutta myös ihmisen ja hänen resurssiensa myönteinen arvostaminen.

Edellinen johtaa ihmisen elämän aitaamiseen, sitä ohjataan tiukoilla laeilla ja valvontatoimenpiteillä, siitä saadaa poliittinen ideologia.

Jälkimmäinen voi tarjota kirkolle roolin vaihtoehtoliikkeenä, joka tarjosi vaihtoehdon syyllisyydelle, kadotukselle JA rakkaudettomuudelle ja toivottomuudelle. Vikström asettaa kirkon vaihtoehtoliikkeeksi.

1980-luvun teksti oli ihmiskeskeinen. Nyttemmin tekstin haastaa erityisesti ympäristökysymykset, jotka Erik Allardtkin on todennut omista ihmisenä olemisen teorioistaan puuttuvan.
Kenties pelkästään ihminen ei ole päämäärä, mutta hän on väline ja resurssi maailman muuttamiseen, myös ihmisten maailman.