Turistin matkaoppaana kirjat

Aurinko, lämpö ja turisteja niin, että tukehtuu. Semmoiselta vaikutti Tallinnan vanhakaupunki  huhtikuisena lauantaina, kun ohikulkumatkalla yövyin Tallinnassa. Gadriorgin puistokin oli täynnä kansaa, myös virolaisia perheineen viihtymässä vapaapäivänä. Yksi turistia määrittävistä keskeisistä ulottuvuuksista on, että hän kieltää olevansa turisti - sanoo Otso Kantokorpi. Minä en kiellä, turisti mikä turisti, mutta mielummin paikoissa, missä on tilaa hengittää - Kuten Muhulla tai Saarenmaalla. Vanhassa kaupungissa shoppailin sen verran, että ostin Kirjailijaliiton talon alakerran antikvariaatista yhden Veljo Rannikun tekemän kirjan. Veljosta hänen kuolemansa jälkeen tehdyn kirjan sain sitten Gadriorgin puistossa vaimoltaan Taimilta. (P.s. Kirjailijaliiton talossa ovat asuneet ainakin Kross, Kaplinski ja Niit. Ketä lie nykyisin asuu.) 

Nyt on sydän pakahtua monenmoiseen sanomiseen, jonka muutama päivä Virossa yhdistettynä muiden kirjoittamiin teksteihin aiheutti. Pakko pistää vähän muistiin, Kirjoitan kirjoista ja kirjailijoista. Aloitetaan Aino Kallaksesta. Otso Kantokorpikin on monen muun tavoin etsinyt Ainoa, muun muassa Saarenmaalta. Hän kirjoittaa:

"Jokaiselle retkelle lähtiessäni sisuskalujani kaihertaa mukava jännitys, kuin joulupukkia odottaisi. Luen Kallaksen päiväkirjasta polkupyöräretkestä Salmen kylään kesällä 1907: ”Joka talolla on oma tuulimyllynsä. Verkkovajat kykkivät toinen toisensa vieressä kuin harmaat varikset samalla aidaksella.”

Kun menen Salmeen, ei siellä ole tuulimyllyjä eikä jälkeäkään vanhasta kalastuksesta. Ei yhtään verkkovajaa. Ei kauniita veneitä, joilla ahavoituneet miehet toivat mereltä herkullisia piikkikampeloita. Ainoa ravitsemusliike on pieni hampurilaiskoju Viking Burger!

Kyllähän minä tämän kaiken arvasin, ja osin tiesinkin. Neuvosto-Viron ensimmäinen kalastuskolhoosi perustettiin nimittäin juuri Saarenmaalle keväällä 1948. Viimeistään silloin tuo autenttinen kalastuskulttuuri tuhoutui. Ja peruuttamattomasti, sillä ei kapitalistinen ”vapauskaan” ole tuonut sen enempää vapautta. Kävin viime viikolla Kuressaaren Selverissä, isossa ruokakaupassa, jonka kalatiskillä oli ainakin kymmentä erilaista savukalaa. Kun kysyin ahvenen alkuperää, ilmeni että se tuli Aasiasta. ”Ei meillä ole mitään saarenmaalaista kalaa”, joutui myyjä lopulta tunnustamaan."

Totta on, että Ainon ja muiden kuolleiden aika on iäksi mennyt ja tavoittamattomissamme, mutta jonkin hennon kuvajaisen nuo fyysiset paikat, joissa he ovat kulkeneet ja joista he ovat kirjoittaneet, meille perässäkulkijoille tarjoavat. Aion kaivaa hyllystä Ainon päiväkirjat minäkin (ne olen säästänyt, vaikka 95% kirjoistani olen levitellyt ympäriinsä.) 

Ainon elämässä on paljon puolia, joista kirjallisuushistoria Suomessa tai Virossa ei ole aiemmin ollu kiinnostunut - kuten molempien lasten kuolema sodan aikana (poika Sulev teki itsemurhan, tytär ammuttiin) tai pakolaisaika Ruotsissa. Vasta nyt on ilmestynyt Silja Vuorikurun tutkimus, jossa näitäkin (ja monia muitakin) puolia Ainon elämästä käsitellään. (En ole vielä lukenut, vasta varannut.)

Myös Impi Paju jäljittää Aino Kallasta todeten luulleensa - väärin -, etteivät virolaiset pidä häntä omana kirjailijanaan niin kuin suomalaiset. Kallaksen päiväkirjat olivat Neuvosto-Virossa kiellettyä kirjallisuutta ja ne julkaistiin vasta uudestaan itsenäisessä Virossa. Pajun mukaan neuvostomiehityksen alkuaikoina tuhottiin 30 miljoonaa kirjaa, aikakaus- ja tiedelehteä. Tarkoituksena oli hävittää muistijäljet itsenäisyyden ajasta.

Saarenmaalla Kallas kirjoitti vielä realistista proosaa, yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tarinoita kartanoiden alustalaisista, jotka joutuivat raatamaan maaorjuutta muistuttavissa oloissa saksalaisten isäntiensä kanssa. Vielä pitkin 1800-lukua oli yleistä, että alustalaisia ruoskittiin, jos he niskuroivat. Ainon kirjoista "Nuori Viro: muotokuvia ja suuntaviivoja" vuodelta 1921 pohdiskelee virolaisen identiteetin muotoutumista ja itsenäisyyteen kasvamista. Myöhemmin Hiidenmaan kesäkodin aikana alkoi kaunokirjallinen tuotanto.

Impi Paju toteaa, että Aino Kallas tekee piilostaan pontevaa paluuta Viron kulttuurimaisemaan.Pajun mukaan "Viron pakolaiset olivat niin Neuvosto-Virossa kuin Suomessakin sopimaton aihe. Siitä kertoi minulle toimittaja ja kirjailija Erkki Toivanen. Hänenkin äitinsä oli virolainen taiteilija, ja hän jopa vaikeni omasta virolaisuudestaan aina vuoteen 1991 asti." Tuo edellä oleva lause auttaa minua ymmärtämään monia asioita omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Viron pakolaisuudesta ei puhuttu - ja äskettäin joku nuoruudenystäväni totesi, että Suomessa tuskin tiedettiin, että sellaista maata kuin Viro olisi olemassakaan.

Otso Kantokorpi etsi Ainon paikkoja Saarenmaalta suunnistaen hänen kirjojensa mukaan. Arusten kylässä kukaan ei enää tiennyt, missä on ollut talo, josta Aino kirjoittaa. Kantokorpi ei luovuttanut, vaan jatkoi etsimistään. Hän lähetti sähköpostia nykyiselle kirkkoherralle, joka lupasi auttaa. Talon paikkaa ei löytynyt, mutta kirkkoherra ties, missä sijaitsee sen Karjan kirkon lukkarin hauta, jonka luona Saarenmaalla vieraillessaan Ainon kirailijanura alkaa. Kantokorpi kirjoittaa: "Niinpä etsin tuon kirkon lähellä metsässä olevan hoitamatta jätetyn hautausmaan, jonne johtavaa ruohottunutta tietä ei ole edes merkitty viitalla. Löysinkin haudan erään aatelissuvun tunnistamattomaksi raunioituneen hautakappelin viereltä. Istahdin keskellä kummitusmaista maisemaa sammaloituneelle hautapaadelle. Auringonsäteet puhkoivat metsittyneen kummun syvää vihreää. Minut valtasi onnellinen olo. Olin löytänyt taatusti jotain aitoa.

Palaan tänään Saarenmaalle ja luen uudestaan Kallaksen novellin ’Lukkari ja kirkkoherra’, joka kertoo Allasista. Tiedän, että kirkkoherrakin oli olemassa ja että hänetkin on haudattu samaan paikkaan. En kuitenkaan jaksanut raaputtaa sammaloituneista paasista esiin Karl Wöhrmannin (1864–1925) nimeä.

Luulen kuitenkin, että yritän sitä vielä ensi viikolla." (Kantokorpi, YLe Kulttuuri)

Seuraan Kantokorven, Vuorikurun ja muiden piirtämää karttaa minäkin. 

Toisena lähteenä Impi Pajun puhe Avoimien Ovien teatterissa Aino Kallaksen Sudenmorsian -esityksen jälkeen 14.03.18