Viroa kolmen sukupolven kirjoissa

Olen rouskutellut virolaista kirjallisuutta, etenkin muistettua  omaelämää. Olen löytävinäni paljonkin samuutta kolmen miehen teksteistä. Jaan Kross, s. 1920 syntyi itsnäistyvään Viroon ja ennätti aikuistua käydäkseen siperianopit. Jaan Kaplinski s. 1941 syntyi vuoroin Saksan ja Neuvostoliiton miehittämään Viroon. Itse ei käynyt siperiankoulua, mutta isänsä jäi sille tielleen. Tõnu Õnnepalu on syntynyt 1962. Hänen siperiakursseistaan en tiedä ja sen verran nuorempi onkin, ettei vielä ole ollut tarveta lapsuutta tai menneitä sukupolvia muistella. Ehkä sekin aika tulee - kuten meille useille vanhaksi eläville näyttää tulevan.

Kolmen sukupolven virolaisviisaita. Kaikki he ovat opiskelleet Tarton yliopistossa, Kross juridiikkaa ja historiaa, Kaplinski kielitiedettä  (ja sosiologiaa?), Õnnepalu biologiaa. Minä olen näkevinäni heidän ympärillään leijuvan tuon kuuluisan Tarton hengen (, jota jo heitä aiemmin siellä asunut Aino Kallas ei kyllä nähnyt, hän kuvaili Tarttoa sisäänpäinkäätyneeksi pikkukaupungiksi. Kaplinski syntyi muuten Oskar ja Aino Kallaksen rakennuttamassa Kallaste-talossa/huvilassa/kartanossa. Hänen isoisänsä oli sen Kallaksilta ostanut. )

Ainakin seuraavia samuuksia (ja eroja) löydän kolmen sukupolven kertomuksista. Heistä Kaplinski ja Õnnepalu viihtyvät maalla ja kirjoittavat paljon maalta. Molemmilla tuntuu olevan syvä yhteys luontoon ja käsillä tekemiseen, vanhoihin taitoihin ja niiden elossapitämiseen. Paljon Krosskin on maalla ehtinyt aikaansa viettämään (vaikka Siperia unohdettaisiin), osaksi piileskelläkseen miehittäjiä. Lapsuuden kesäkoti oli tosin Nõmmella (, joka noihin aikoihin oli aivan maaseutua - vaikkaikn nykyisin Tallinnan esikaupunkia.)

Kaplinski ja Õnnepalu kirjoittavat elämänkertomuksiaan kirjeen muotoon. (Kaplinski isälleen - jota ei koskaan tavannut - , Õnnepalu tuntemattomaksi jäävälle Tärkeälle ihmiselle) Ônnepalun kirjeet tosin ovat sähköisiä.

Kross ja Kaplinski ovat delegoineet autolla ajon vaimoilleen. Molemmat ovat asuneet Tallinnan kirjailijatalossa, joskin Kaplinski tunsi siellä tukehtuvansa - ja kaipasi maalle. Hän yritti perheineen vaihtaa asunnon Nõmmelle, mutta kirjailijaliiton sääntöjen vuoksi vaihtajan olisi pitänyt olla myös kirjailija.

Sekä Kross (omakohtaisesti) että Kaplinski (isänsä ystävien kertomana) kirjoittavat siitä, miten vankiloissa sellikaverit pitivät vuorotellen luentoja, kuka mistäkin akateemisesti itseään kiinnostavasta aiheesa. Vankilassahan oli miltei koko Viron sen aikainen älymystö - joten tuttuja tapasi paljon.

Ainakin Kaplinski (ja peitetymmin Õnnepalu?) on pettynyt siihen, millaisen Suunnan Viro on uuden itsenäistymisen jälkeen ottanut. Kross pohtii enemmän sitä, miten länsi jätti Viron oman onnensa nojaan.

Õnnepalun kirjassa kuvaillaan hienosti sisältä päin pienten arkisten yksityiskohtien kautta Viron 1900-luvun historiaa rannikon asukkaiden näkökulmasta.

Krossin ja Kaplinskin välissä syntyi Ilon Wikland s. 1930 Tartossa. Hän kertoo elämäntarinaansa kuvin lastenkirjassa "Pitkä, pitkä matka", sanat ovat Rose Lagercrantzin. Tämä kirja vaikutti minuun syvästi. Pieni tyttö matkaa kahdestaan paimenkoiransa kanssa sota-aikana sotaa pakoon isoäidin luota Tartosta toisen isoäidin luokse Haapsaluun. Matka jatkuu muutaman vuoden päästä kalastajaveneellä meren yli, mutta isoäiti ei lähde. Toiset päättivät lähteä, toiset jäädä. Jotkut eivät päässeet vaikka yrittivät (ja osa heistä hukkui merimatkalla.) Jaan Kross oli lähtemässä, mutta lähtö estyi. Kirjassaan hän itseironisesti arvioi jääneensä saamattomuuttaan.

Aino Kallas (s.1878) ei viihtynyt Tartossa, mutta sen sijaan myöhemmin Kallakset rakennuttivat kesäkodin Hiidenmaan naapurisaareen Kassariin. Sitä paikkaa Aino Kallas rakasti - ja Hiidenmaallehan sijoittuu myös hänen kenties tunnetuin kirjansa Sudenmorsian. Samaiselle Hiidenmaalle sijoittuu myös Tõnu Õnnepalun Paratiisi - kirja, joka järisytti minun pääni. Paratiisi on pieni kylä Hiidenmaalla.

Tiedän myös muita kirjailijoita, jotka asuvat noilla Viron saarilla (ja ihemkös tuo, kun miltei koko Viro on meren ympäröimä - ja jos ei meren, niin suurten järvien (Peipsijärvi.).  

Tämmöisiä mietin, kun olen aamulla lähdössä Muhun saarelle - ja sieltä palatessa Tallinnaan tapaamaan vanhaa kolleegaa ja ystävää, jonka kanssa muistelemme muutama vuosi sitten kuollutta virolaisen luonnosuojelun pinoneeria Veljo Rannikua.  Ranniku oli  nimensä mukaisesti syntyisin rannikolta, rakasti merta ja luontoa, Ennätti käydä siperiansa hänkin. Veljosta sitten seuraavaksi. 

Kirjoja: Jaan Kross:  Rakkaat kanssavaeltajat.
Jaan Kaplinski: Kirje Isälle
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi