Arjen valtapeliä ja itseanalyysiä

Minulla on vessassa sitruunantuoksuista käsivoidetta saippuan vieressä. Löydän se nykyisin yhä uudelleen lavuaarin yläpuolella olevasta kaapista  - ja nostan takaisin "oikealle" paikalleen. Keittiössä on kaksi jäteämpäriä, toinen orgaanisille jätteille, toinen muille. Kaivelen jatkuvasti niitä muita orgaanisten jätteiden ämpäristä siihen toiseen.
Etsin kiihdyksissäni tavaroitani, jotka on "korjattu jonnekin". Kuulostaako ihan parisuhteessa elävän arjen pulmilta? Samantapaisia kysymyksiä nousee luultavasti myös kommuuniasumisessa, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Mutta nyt on.  Käsirasvapurkin siirtely taitaa olla myös valtapeliä: kuka määrää käsirasvan paikan.

Minua kiukuttaa, kun jätteiden lajittelu ei toimi, vaikka olen "monta kertaa sanonut".  Kaikkein eniten kiukuttaa, kun kämppikseni ei viitsi opetella sanaakaan suomea - koska se ei ole hänelle hyödyllistä tässä vaiheessa.  Ihan samoja kysymyksiä kuin aikanaan omien murrosikäisten lasten kanssa: eivät piittaa ohjeista - eivätkä opiskele asioita, joista heille ei omasta mielestään ole tulevaisuudessa hyötyä (Ihan vaan yhtenä esimerkkinä ruotsin kieli. Sivuhuomautuksena: Poikani, jolle siitä ei "ollut mitään hyötyä" työskentelee nykyisin Tukholman yliopistossa - ja katuu katkerasti sitä, ettei aikanaan opetellut koulussa ruotsia. Sanoi, että vielä jonakin päivänä menee kukkapuskan kanssa ruotsinopettajan ovelle tervehtien "Olit oikeassa, minä väärässä.")

Edellä kertomani arjen "konfliktit" eivät siis tarvitse selityksekseen mitään kulttuurieroja. Voisivat olla ihan arkipäivää perushämäläisessä perheessä.
Mieleeni silloin tällöin (nykyisin aiempaa useammin) pujahtava tunnekaan ei edellytä pakolaistaustaa: Voisivat osoittaa vähän enemmän kiitollisuutta (opettelemalla suomea, noudattamalla sääntöjä...), saavathan sentään asua luonani ilmaiseksi. Enkö sortunut samaan ajatteluun lastenikin kanssa: minä maksan, minä määrään. Minä omistan, minulla on valta. (Tässä tapauksessa omistan myös oikean kansalaisuuden, oikean työpaikan, kielen, kulttuurin, yhteiskunnan tuntemuksen,kuulumisen tunteen  ja turvallisuuden.Omistan oikeuden tavata perhettäni jne.)

Kun kämppikseni tulivat meille, minua neuvottiin sopimaan säännöt heti alussa. Esimerkiksi, saako sisällä tupakoida, miten jääkaappi jaetaan. Siinä vaiheessa säännöt eivät tutnuneet tarpeellisilta - enkä oikein olisi keksinytkään, mistä olisi tarvinnut sopia. Kämppikset kantoivat kamansa sisään (ja niitä oli niin paljon, että saunasta tehtiin varasto), toinen ilmoitti että haluaa nukkua olohuoneen sohvalla -ei itselleen varatussa sängyssä samassa huoneessa sisaren kanssa), tavarani katosivat pöydiltä jonnekin piiloihin (enkä sanonut, etten pidä siitä). Ja niin edelleen. Tämäkin aivan tuttua parisuhteen alkukuvioista: ei haluta puuttua pikkuseikkoihin (,joista myöhemmin saattaa kutoutua varsin suuria.)

Nyt tiedän, mistä (ainakin) haluan sopia, mikäli vielä joskus jaan asuntoni jonkun kanssa (ilman, että olen vanha, valtani ja voimani menettänyt):

-Tilan jakamisesta: jokaisella on oma, yksityinen fyysinen tilansa, muut tilat ovat yhteisiä eivätkä siis vain  toisten (puhelimessa puheliaiden, netistä ulkomaisia saippuasarjoja katsovien kämppisten) käytössä, (Eli haluan istua omassa olohuoneessani, kuunnella mieleistäni musiikkia, katsella telkkarista itselle mieluisaa roskaa.)
- Vieraiden käymisestä  (kyllä omia vieraita saa kämppiksillä käydä vaikka minulla ei juurikaan käy. Muttei milloin tahansa eikä koko ajan. Joku systeemi tulisi kehitellä.)
- Siivoamisesta (minun säännöilläni, jotka on syytä etukäteen neuvoa - jokainen siivoaa omat tilansa ja yhteiset tilat siivoaa se, joka niitä käyttää. Ajattelen vähän niinkin, että koska heillä ei muuta olekaan kuin aikaa ja koska minä maksan asumisen (ml. vedet ja sähköt), heillä on päävastuu siivoamisesta.)
- Ruokataloudesta: Jokainen hankkii, huolehtii ja tekee omat ruokansa (Tämä on sujunut ongelmitta. Meillä on siis kaksi aivan erillistä ruokataloutta. Minun näkökulmastani monesta eri syystä: en halua heidän käyttävän vähiä rahojaan minun ruokkimiseeni, en viitsi pitää kirjaa kuka kulloinkin on jotakin maksanut,  en jaksa kiinnostua "kulttuurien kohtaamisesta" erilaisten ruokailuun liittyvien kulttuuristen sääntöjen kautta. En halua sopeuttaa omia aiktaulujani toisille sopivien ruoka-aikojen mukaan. He syövät iltayöstä ja minä pitkin päivää. En osaa neuvoa ruuan laitossa enkä ole myöskään itse kiinnostunut oppimaan. Haluan, että he ottavat vastuun ruokailustaan ja opettelevat kaupassa käyntiä Suomessa (siinä olen vähän auttanut, Olen myös myöntynyt kuljettamaan noin kerran, kaksi viikossa heidät Lidliin, koska sinne ei pääse ilman julkisia ja koska heidän mielestään se on edullisin kauppa. Oletan, että sen valikoima tuntuu myös kotoisimmalta - ja asiakaskuntakin taitaa olla kansainvälisin ja monivärisin. (Lähin marketti on 500 metrin päässä asunnota. Minä löydän sieltä kaiken tarvitsemani.).
- Hoidan asioita, joita he eivät pankkikortittomina voi hoitaa (kuten nettibussilippujen tilaamisen), mutta veloitan tarkalleen jokaisen euron. (Alussa en veloittanut vaikka he tarjosivat joka kerta rahaa.)
-Avain on jokaisella eikä minulle tarvitse tehdä tiliä omista menoista
- Jätteidenlajittelu tulee opetella
- Ja tietysti nämäkin: sisällä ei tupakoida ja jonkinmoinen hiljaisuus (naapureita ajatellen) tulee illalla kello 22. Plus muutkin taloyhtiön säännöt.

 Ja vielä tämäkin: Hyväksyn vain sellaisen asukkaan, joka yrittää opetella suomea (tai ruotsia, miten vaan.) Siis yrittää opetella. Tästä on tullut minulle yllättävän tärkeä ja monimerkityksinen asia. (Huomaan, että "innokuttta oppia suomen kieltä" korostetaan myös fasessa, kun yritetään löytää turvapaikanhakijalle kotimajoittaja.) Ylipäänsäkin korostetaan myönteisyyttä ja  yritteliäisyyttä. Aika ristiriitainen vaatimus tilanteessa, jossa  mitä ilmeisemmin kaikkein haavoittuneimmat turvapaikanhakijat eivät voi olla myönteisimmillään ja yritteliäisimmillään. Tämäkin on tuttua ihan kotiarjesta: vaikeita asiakkaita on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Haluan helppoja ja kivoja kämppiksiä, jotka toisaalta ovat näkymättömiä ja kuulumattomia, toisaalta toimivat kuten minä haluan. Nolo juttu myöntää.

Tuo kielenopiskelun nouseminen noin keskeiseksi on asia, jota joudun vielä miettimään - ja joka aivan erityisesti tulee paljastamaan minulle itsestäni ikäviä puolia - sellaisia, jotka kyllä tiedän, mutta joita ei ole kiva tunnustaa.

Lopuksi tärkeä asia: Kämppikseni ovat kivoja ja helppoja. He yrittävät monin tavoin olla minulle mieliksi, ilahduttaa minua ja noudattaa sääntöjä. Samalla, kun heillä on valtava koti-ikävä. ("Joka päivä minulla ikävä minun äidin." ) Samalla, kun he ovat aivan ulalla tämän yhteiskunnan kulttuurin ja lainsäädännön suhteen. Samalla, kun elämä on yhtä turvapaikkapäätöksen odottamista ja tulevaisuus aivan pimeän peitossa. Kun suurimmat toiveet liittyvät opiskelun jatkamiseen ja perheen saamiseen tänne. (Mutta samanaikaisesti myös kauniisiin vaatteisiin, ja ylipätään kaikkeen siihen, mihin nuorten naisten toiveet usein liittyvät.) Toiveet  perheenyhdistämisestä samoin kuin odotukset opiskelusta ovat mielestäni epärealistisia, myös opiskelu sellaisena kuin he mahdollisuutensa nyt kuvittelevat.

Opiskeluasiassa yritän tehdä parhaani, että saisimme selville, millaisia todellisia mahdollisuuksia heillä on a) turvapaikanhakijoina ja b) mahdollisen myönteisen päätöksen saaneena.Pelkästään sen asian selvittäminen on minulle suomalaiselle yliopisto-opettajalle osoittautunut lähes ylivoimaiseksi.  Enkä ole löytänyt oikein mitään tahoa, joka heitä osaisi oikeasti ohjata. Mistä se löytyy?

Mutta jos sanon, että opiskellakseen lääkäriksi Suomessa, täytyy osata suomea /ruotsia ja  enlglantia erinomaisesti (myös lukea ja kirjoittaa). Ja että pääsykokeita varten on luettava paljon sekä valmistauduttava - ja että pääsykokeisiin pääseminenkin edellyttää erinomaista todistusta. Puhunko pöytä?  Suljenko asenteellani jo alkumetreillä mahdollisia maailmoja?


Kielteisen päätöksen seurauksia en jaksa ajatella.
En myöskään osaa päättää, miten inhorealistisesti minun tulisi katkoa siipiä heidän unelmiltaan . vai tulisiko antaa unelmoida. Onneksi he tekevät sitä silloinkin, kun minä leikkaan siipiä.