Kohti hyvinvointipalveluita - arkielämälähtöisesti

Siirryn koulukartoituksesta pohdiskelmeaan tutkimuksen seuraavia vaiheita eli sitä, miten kylien (tai entisen koulun ympäristön nykyiset asukkaat) mieltävät omat päällimmäiset hyvinvointipalvelutarpeensa ja nykyiset ratkaisut. Olen ottanut aiheen puheeksi lähes jokaisen tapaamani taajamien ulkopuolella asuvan ihmisen kanssa. Aiemminkin näitä jo olen kirjoitellut, mutta tiivistän muutaman asian.

Ensimmäiseksi ihmiset usein ajattelevat minun tarkoittavan lääkäripalveluita. Tähän asti kukaan tapaamani ei ole kokenut suoranaisesti lääkäripalveluiden saatavuutta ongelmaksi - etenkään silloin, jos on oma auto. Kimppakyydillä tai kela-taksilla kulkevia en ole tavannut. Aiemmassa tutkimuksessa tuli esille, että odottelu kimppakyytien vällillä sekä varauskäytäntöjen sotkut olivat vaivalloisia. Siis saavutettavuusongelma liittyi sekä fyysisen välimatkan ratkaisemiseen, ajan käyttöön (milloin kyyti kulkee, miten viettää päivän taajamassa odotellessa paluukyytiä) ja psyykkiseen kuormittavuuteen (muistamattoman tai muuten vastahakoisen puolison suostuttelemiseen ja rauhallisena pitämiseen pitkien odotusten aikana.) Lääkäriinpääsyjonot ovat sitten ihan oma juttunsa - jota voinee kysyä kuntakohtaisesti. Lasten lääkärit ja neuvolta tullevat esille, jos perheessä on lapsia.
Erityisterveyden/sairaanhoito kopaistaan myös: hammaslääkärit, gynekologit ja onhan näitä. Nyt tyydyttänee kysymään, onko tarvetta ja miten ratkeaa, jos on.
Lääkäripalveluiden kohdalla on silti syytä tarkentaa, missä ne sijaitsevat, miten sinne pääsee, käydäänkö yksityisellä vai terveyskeskuslääkärillä jne. Tai käykö peräti lääkäri kylällä tai kotona (Suomessa taitaa tämä nykyisin olla aika harvinaista. "Ennen vanhaan kotisairaanhoidon lääkärit ainakin tekivät kotikäyntejä.")

Omasta sosiaalipalveluiden tarpeestaan ihmiset eivät puhu yhtä avoimesti (lukuunottamtta päivähoitoa ja vanhustenhuoltoa). Sitä pitänee kysellä useammasta suunnasta lähestyen. Etenkin päihde- ja mielenterveyspalvelutarpeet ja -saatavuus saattavat jäädä mainitsematta vaikka niitä kaivattaisiinkin tai käytettäisiin.
Toinen juttu on se, että aina palveluita ei kaivata, vaikka ympäröivä yhteisö ja ammattilaisetkin olisivat sitä mieltä, että niitä tarvittaisiin.
Taas on kiinnostavaa kuulla, missä palvelut ovat jne. Ja etenkin, saadaanko palveluita tarvittaessa kotiin ja onko niitä lähiseudulla - ja mikä on silloin ihmisten omasta mielestä se "lähi". (Lähipalvelukäsitettä yritän ainakin toistaiseksi sen epämääräisyyden vuoksi välttää.)

Kirjasto: käytetäänkö/käytettäisiinkö kirjastoa, kulkeeko kirjastoauto ja jos niin onko riittävän lähellä (ja mikä on "riittävän lähellä"), toimiiko kirjaston kotipalvelu, missä on lähin kirjasto, pääseekö sinne ja onko se auki sopivana aikana jne.

Koulupalveluista kiinnostaa peruskoulu. Jos kylällä on lapsia niin missä he käyvät koulua, millaisiksi koulupäivät- ja matkat muodostuvat (pituudeltaan, kulkuratkaisuiltaan jne.) Tässäkin (kuten jokaisessa muussakin kohdassa) on hyvä muistaa, ettemme etsi pelkkiä ongelmia. Esimerkiksi Päivi Harisen mukaan koulbussi on nuorten hengailupaikka. Siellä he tapaavat toisiaan ja se on siis yksi vapaa-ajanviettoympäristö. Omissa tutkimuksissani selvisi, että myös kirjastoauto on paljon muutakin kuin kirjasto. Se on tapaamispaikka ja yhdenlainen hyvinvointikeskus. Siis kohtaamisten areena. Sama pätee kimppakyytibussiin sekä sen odotteluun: keskustan kauppoihin on tuotu penkkejä ja tuoleja runsaasti ja siellä kimppakyytiä odottavat eläkeläiset kohtaavat toisiaan - esimerkiksi vanhoja tuttuja toisilta kyliltä, samoin keskustaajamaan muuttaneita kyläläisiä. Tämä olisi kyllä yhden gradun aihe - siis "sosiaalinen odottelu".

Kulttuuri- ja liikuntapalvelut on kenties alue, jossa hyvinvointivaltion kulta-ajoista katsoen on eniten tapahtunut muutoksia. Mitä toimintaa kylillä on, onko se sopivaa ja riittävää, kuka sitä järjestää (kenties entistäkin enemmän yhdistykset, usein kyläyhdistykset. Tutkimuksessani tuli ilmi, että liikuntapalvelut ja samoin aiemmin kansalaisopiston järjestämät palvelut on jo aikoja sitten yleensä vedetty kyliltä) ja aika pitkälti kyläyhdistysten, marttaseurojen jne. vastuulla. Entä, onko taajamissa harrastusmahdollisuuksia, jonne haluttaisiin, muttei päästä. Tai toisin päin: jonne mennään, koska halutaan.

Erä- ja luontomatkailupalveluitahan -etenkin yksityisten järjestämiä - maaseudulla usein ainakin on. Koskettavatko ne kyläläisiä - ja jos niin miten muutakin kuin työpaikkoina? Patikoidaanko poluilla? Käytetäänkö rakennettuja koskikalastuspaikkoja jne?

Toisaalta se, että jotkut palvelut tuovat työpaikkoja aivan kylälle asti, voitanee huomioida: millaisia työpaikkoja ja mikä niiden merkitys (yrittäjiä, kokoaikaisia tai kausiluonteisia palkkatöitä, työllistämistöitä jne.)

Yksi näkökulma onkin se, miten turisteille tuotetut palvelut (tai ulkopuolisten omistamat kyläkoulut jne.) hyödyttävät kyläläisiä - jos mitenkään.  Tästä läheltä jos otan esimerkin: Kolilla on aika paljon palveluita, jotka ovat siellä turisteja varten. Mitkä niistä lisäävät myös kyläläisten hyvinvointia? Mitä käytetään, mitä haluttaisiin käyttää jne.? Tutkiessani muinoin Kolin naisyrittäjiä selvisi, että kaikki kyläläiset eivät eläessään ole käyneet "huipulla" (=Ukko-Kolilla). Toisaalta nykykyläläisistä moni, joka oli muuttanut sinne juuri turismipalveluyrittäjäksi, nautti itsekin valmiista luontopoluista,  hiihtoladuista joskus myös turisteille värkätyistä muista palveluista. Lapin hiihtokeskuksissa turisteille tehdyt palvelut hyödyttävät myös kyläläisiä (olkoonkin, että vanhat kyläkeskukset muuttavat uuteen paikkaan turistien myötä ja entiset taajamat menettävät palveluitaan, kun ne viedään turisteille (esimerkiksi pankkiautomaatti.)

Ja se poliisihan myös on tässä tarkoitus kopaista. Tämä valtion virallisen väkivaltakoneiston osa, jota suomalaiset arvostavat enemmän kuin useammissa muissa maissa. Turvallisuusnäkökohta on noussut isosti esille puhuttaessa maaseudun ongelmista. Kyläyhdistykset väsäävät turvallisuusohjelmia ja jonkinlaisia turvallisuusjoukkojakin (Mari tietää varmaankin.) Kaikki eivät silti poliisiakaan kylällä kaipaa - poliisillahan on vahva kontrollifunktio.

Koska aihe on hyvin laaja, on tutkijan tunnettava tematiikkaa ja  - ennen kaikkea - pidettävä tuntosarvet pystyssä, että oivaltaa kysyä, älyää kuulla, huomata ja havaita.