Äitini Kirsti

 Englannin kuningatar Elisabet toinen on kuollut. Kun katson viimeistä kuvaa kuningattaresta, sitä jossa hän kaksi päivää ennen kuolemaansa täyttää velvollisuuttaan, nimittää pääministeriksi Lizz Trustia, minä liu'un muistamaan äitiä.  Kirsti oli päivälleen seitsemän kuukautta kuningatarta vanhempi. Vanha Kirsti olisi hyvin voinut pukeutua täsmälleen samoin kuin Elisabet tavatessaan Trustin. Paitapusero, neuletakki, ruudullinen vekkihame, järkevät matalakorkoiset kengät. (Äiti käytti usein sanaa "järkevä").  Korvakourut, valkoiset hiukset kauniisti kammattuina kasvoja kehystämässä, ehkä ripaus huulipunaakin. (Ainakin äiti pyysi minua ostamaan viimeisinä vuosinaan huulipunapuikon.)  Hieman kumarassa, hymyillen. Elisabetin hymy vaikuttaa aidolta, ilmeet uteliailta, kiinnostuneilta. Äidin hymy oli sellainen, aito. Äiti oli utelias, kiinnostunut ihmisistä ja asioista loppuun asti.

Äiti sanoi saaneensa viktorianisen kasvatuksen. Se tarkoitti pidättyväisyyttä, hillittyä käytöstä, omien tunteiden peittämistä, tiukkaa yksityisyyden ja intimiyden varjelua. Ja se tarkoitti velvollisuuksien täyttämistä.  Huumori ja hersyvä, kyyneleet silmiin tuova nauru oli sallittua, itkupotkuraivarit ei. Ehkä siksi äiti nauroi paljon myös isän kuoltua, muisteli menneitä hauskuuksia. Peitti huumorilla hirveän kivun ja ikävän, jotka vasta myöhemmin ymmärsin olleen päällimmäiset tunteet miehen kuoleman jälkeen.

Kuningatar Elisabetin kämmenselät ovat kuvassa sinimustat. Sellaiset kädet äidilläkin lopulta oli. 

Tämän kuvan olen ottanut vain joitakin päivä ennen äitini kuolemaa. Äiti kuoli vain muutamaa vuotta kuningatarta nuorempana. Oli toukokuu. Oli 23.5. 2018. Päivä ja vuosi minun täytyi käydä tarkistamassa. Äiti muisti kaikkien läheistensä syntymä- ja kuolinpäivät. Hän on säilyttänyt kuolinilmoitutkset ja hautajaisten ohjelmat. Itse asiassa hän on tavalla tai toisella (ei aavistustakaan miten) hankkinut ja säilönyt kaikki lehtiuutiset ja painetut lehtiartikkelit meistä läheisistään. 

Äiti kuoli Siilaisten vuodeosastolla Joensuussa enkä minä ollut siellä silloin, sillä hetkellä. Minulla on armottoman pitkä lista asioista, joita minä en. Ja hyvin lyhyt siitä, mitä tein ja senkään listan teot eivät juuri lohduta.

Minun äitini oli arka ja aina jostakin peloissaan, ahdistunut. Ja hän oli valtavan rohkea eikä koskaan väistänyt asioita, joita piti velvollisuuksinaan. Hän astui pelkuruudesta tuekseni nuoruuteni (ja ehkä hänen elämänsä) kauheimmissa tilanteissa eikä hän koskaan väistynyt.  Hiljaa, taustalla, ei koskaan tunkeilevasti. Pisti muiden tarpeet omiensa edelle, mutta luuli myös voivansa vaikuttaa asioihin, jotka eivät olleet hänen ulottuvillaan, hänen vaikutettavissaan. Kantoi syyllisyyttä teoista tai tekemättä jättämisistä, jotka eivät olleet hänen syytään eivätkä hänen vallassaan. 

Kirsti Kyllikki Tedre, o.s. Kinnula, ent. Andersson, s. 21.8.1925 - k. 23.5.2018. Haudattu Vilppulan hautausmaahan. 

P.s. Yhden itkupotkuraivarin silti muistan. Olin varhaisessa teini-iässä ja yskinyt viikkotolkulla pahalta kuulostavalla pontevuudella, kuin keuhkot olisivat tulossa pihalle. Äiti oli päivästä toiseen patistellut minua lääkäriin. (Hänen vankkumaton uskonsa lääkäreiden kaikkivoipaisuuteen kuului niiden lukemattomien  asioiden joukkoon, jotka minua ärsyttivät). Olin niskoja nakellen kieltäytynyt kerta toisensa jälkeen.  Kunnes  hän yhtenä aamuna heittäytyi jalkoihini lattialle, potki ja huusi. (Potki niin, että satutti polvensa, joka oli pitkään kipeänä sen jälkeen.)  Olin hämilläni ja nolo. En tiedä oliko se myötänoloutta vai hävettikö minua se, että olin omalla käytökselläni saattanut hänet sellaiseen tilaan.  Menin lääkäriin.  

Miulla on ikävä sinua, äiti.