Havainnon harha

Jostakin syystä tämä on mielestäni hieno esimerkki sinänsä tutusta aiheesta, havainnoista ja tehdyistä tulkinnoista. Kuulin tänään radiosta. Kyse on jätteiden lajittelusta taloyhtiöissä - ja suhtautumisesta lajitteluun. Joku asukas toteaa, että lajittelu on turhaa. Hän on omin silmin nähnyt, että kaikki jätekatoksen erilaiset astiat tyhjennetään saman auton lavalle - mitä opimme tästä: ei kannata lajitella.
Tämä siis perustui siihen tulkintaan, että jätteet sekoavat kuitenkin lavalla. Tulkinta saattaa olla kuitenkin väärä. Nimittäin (radiojutun mukaan) jäteautossa on useampia säiliöitä, joihin voidaan ohjata erilaiset jätteet. Jolloin siis jätteet eivät sekoitu - ja siinä mielessä lajittelu on perusteltua ja järkevää.
Tämä esimerkki viehätti minua siksi, että olen itsekin (omin silmin) nähnyt, että jätteet päätyvät samaan säiliöön - ja tehnyt saman päätelmän turhuudesta. Mutta siis päätelmä saattaa olla virheellinen. Tämän asian voisi toki kohtuullisen helposti selvittää.

Luennoilla olen vähän samassa tarkoituksessa esitellyt Stolisnaya - vodkapulloa (muovista taskumattikokoista), joka minulla on aina työpöydälläni - ja jonka kanssa kuljen käytävällä vessan ja työhuoneen väliä. Olen sanonut, että te ette tiedä, mitä tämä väritön neste pullossa on, joten älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä näkemästänne (useimmat olettavat, että pullossa on vettä).

Lisäksihän psykologiassa on todettu, että samasta havainnointikohteesta eri havainnoitsijat bongaavat aivan eri juttuja. Puhumattakaan tulkinnoista - jotka myös muuttuvat ajan kanssa.

Sama koskenee kuvaa. Eihän ole niin, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - tai valokuva ei valehtele. Mutta siitä huolimatta katsominen, havainnon teko (ja tulkinta) on kiehtova tutkimusaineistonkeruumenetelmä.

Taksipulaa

Tämän päivän uutinen Yle/Pohjois-Karjalasta on se, että maaseudulla on pula takseista. Tästä seuraa ongelmia autottomille asukkaille esimekiksi, kun pitäisi päästä ilta- tai viikonloppupäivystykseen lääkäriin.  Uutinen koski Kiihtelysvaaraa, jonka päivystys on noina aikoina Joensuun keskussairaalassa. Kiihtelysvaaralaiset ovat kirjelmöineet asiasta Ely-keskukseen. Uutisen mukaan asia aiheutta asukkaille turvattomuuden tunnetta.

Ideoita pureskelemassa

Tämä blogi saa nyt toimia tällaisena keskeneräisten ajatusten hautomona, siis edelleen tietynlaisena tutkimuspäiväkirjana, (joka sellaiena tuskin jaksaa lukijoita houkutella, mutta tärkeää onkin saada keskeneräiset ideat (, joista monet lopulta hylätään) talteen myöhempää tarkastelua varten.)

Ville Pöysän viimeisinä työpäivinään kirjoittaman alustavan puhelinhaastatteluyhteenvedon/-analyysin aikana on mielessä pyörinyt
-kyläkirjastot (ainakin kahdessa haastattelussa mainitaan kyläläisten talkoovoimin ex-koululla pyörittämä kyläkirjasto, sittenhän on nämä kirjastoautot julkisena palveluna)
- marjanpoimijat (usealla pohjoisen koululla majoitetaan marjanpoimioita ja haastattelujen mukaan heidät on pikkuhiljaa hyväksytty useissa paikoissa periodiasukkaiksi. Aihepiiristä on varmaan aiempaankin tutkimusta, siis marjanpoimijoista?)
- tyhjilleen jäävän "poisostetun koulun" ongelma ja tyhjilleen jäävän koulun kielteinen kuva muutenkin
- taitelija/taide/kulttuurikäytössä olevat koulut
- hyvinvointipalvelukäytössä olevat koulut
- purkukuntoiseksi eri syistä määritellyt käytössä olevat ex-koulut
- nyt jo erilaisten toimijoiden yhteisenä monitoimitilana toimivat koulut

Kypsytellään, rajataan, haudotaan, etsitään näkökulmia...

Kriittisestä kartografiasta

Visuaalisista tutkimusmenetelmistä kiinnostuttuani on mietityttänyt myös kriittiseksi kartografiaksi kutsuttujen menetelmien mahdollisuudet. Kenttätöissä ottamani valokuvathan ajattelen nykyisin muistiinpanoiksi ja olen yhä vakuuttuneempi niiden mielekkyydestä juuri sellaisina. Kartan erilaisia käyttötarkoituksia on syytä myös vakavasti pohtia.

Januksessa 2/2014 julkaistaan Ilkka Lehtolan ja minun artikkeli, jossa kirjoitamme karttatietoisuudesta ja pinta-alalinsseistä, niiden merkityksestä sosiaalipolitiikan tutkimuksessa. Samalla puolustamme maantieteen ja yhteiskuntapolitiikan tutkijoiden liittoa. Sosiaalipolitiikka on perinteisesti ollut varsin epäfyysistä vaikka monessa asiassa juuri spatiaalinen, fyysinen tilanne on ihmisten elämän ja toiminnan kannalta merkittävä rakenne.

Kriittinen kartografia on vielä enemmän. Se(kään) ei ole yhtenäinen koulukunta vaan eri puolilla kehkeytyneitä poliittisia tutkimusmenetelmiä, joita lyhyesti esitellään Suorannan ja Ryynäsen kirjassa (Taisteleva tutkimus 2014) Ideana kaikissa on toisin katsominen ja näkeminen, valtaa pitävien katsannon horjuttaminen,  mutta myös ihmisten liikkeelle saaminen, aktivointi. Pari asiaa nostan tähän esille.

Ensinnäkin kuljeskelun menetelmänä. Jonkin verran siitä kirjoitan jo "Eläkeläisenä maaeudulla" kirjassa. Sen idea on tietyllä tavalla päämäärätön vaeltelu (tietyissä?) tiloissa, heittäytyminen kuljeskelemaan.  Menetelmän juuret ovat psykomaantieteessä, ranskalaisessa 1950-1960-luvun situationismissä, jossa olitiin kiinnostuneita siitä, millainen merkitys maantieteellisellä ympäristöllä on ihmisten tunnetiloihin ja käyttäytymiseen ja millaisin lainalaisuuksin ne syntyvät.

Lainkaan kunnolla menetelmää tuntematta juuri Sodankylän elokuvajuhlilla vaeltelu tarjosi minulle häivähdyksen siitä, mistä tässä voisi olla kyse. Sitä voisi pyrkiä tietoisemminkin käyttämään; pyrkiä vaeltelemalla saavuttamaan kokemuksen tilasta,  muodostamaan siitä kriittisen näkemyksen ja syventämään tietoisuuttaan tilan merkityksestä.

Toinen kriittisen kartografian muoto, josta voisi jotakin saada on yhdysvaltalainen tutkijaryhmä, joka tiettyjen tapahtumien jälkeen ryhtyi kriittisen kartografian keinoin pohtimaan, mistä yliopistossa työpaikkana oikein on kyse. Tavoite oli analysoida yliopistoa omaan maailmaansa eristäytyneenä paikkana ja etsiä sille vaihtoehtoja. Lopputuloksessa yliopistoa jäsennetään kartalla neljästä näkökulmasta: "tehtaana" (tiedon ja työvoiman tuottaja), "organismina" (joukkona toimivina ja tietävinä, ympäristöönsä monin tavoin vaikuttavina ihmisinä), "tietynlaisten maailmankuvien tuottajana" ja "mahdollisuuksina toisenlaisiin toimintatapohin."

Tässä voisi olla jujua myös koulu- ja laajemminkin maaseututoiminnan tutkimiseen - hyvin väljästi soveltaen, sillä yliopiston kaltaisesta organisaatiostahan ei ole kyse, mutta on kyse tiloista ja niissä tapahtuvasta toiminnasta.
Lähde: Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen. Taisteleva tutkimus. Into, Helsinki 2014.

Paikat, joihin ihmiset kokoontuvat yhteen

Italialainen ohjaaja Alice Rohrwacher oli Sodankylässä esittelemässä ensimmäistä pitkää, Cannesissakin noteerattua elokuvaansa Corbo Celesteä. Ohjaaja sanoi, että häntä kiinnostavat paikat, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen - sellaiset kuten elokuvateatterit ja kirkot. Tunnistan itsekin sen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka elokuvissa yksin ollessa syntyy suhteessa muihin katsojiin. Tunne oli erityisen vahva Sodankylässä.

Kyläkoulu on myös ollut tuollainen ihmisiä yhteenkokoava paikka. Ei tietenkään koskaan kaikkia kyläläisiä, mutta monia sosiaaliselta taustaltaan erilaisiakin ihmisiä. Kyläkoulun uudesta roolista riippuu, ketkä sinne kokoontuvat - ketkä kokevat yhteenkuuluvuutta - ja ketkä jäävät, jättäytyvät tai jätetään ulkopuolisiksi.

Jonottaessani sisäänpääsyä Suutarin "Eedenistä Pohjoiseen" - elokuvaan kuulin paikallisten asukkaiden keskustelun. Jonottajat käyvät joka vuosi katsomassa jonkun leffan, he tulevat nimeomaan elokuviin - ja lähtevät sitten suoraan kotiin. Etäämpänä elokuvajuhlien karaokebaarissa taas istui rinta rinnan elokuvajuhlaturisteja ja paikallisia, jotka osallistuivat vain tähän puoleen.

Koulun (siis ex-koulun) nurmikolla istuskeli juhlaväkeä tölkit kourassa. Tätä jonossa kuiskaillen paheksuttiin. Sisällä koulun jumppasalissa (siis elokuvateatterissa) Kaurisäkin haastatteli von Baghia. Hän aloitti haastattelun pyörittelemällä kädessään tupakkaa todeten, ettei yleisön tarvitse olla huolissaan terveydestään, kyseessä on sähkötupakka. Haastattelun (virkistävän ja kiinnostavan sellaisen) lähetessä loppuaan Kaurismäki napsautti tulen tupakkaansa kysyen, mitenkähän kauan menee, ennen kuin hänet heitetään täältä ulos. Sinänsä kiinnostavaa (joskaan ei yllättvää), että Kaurismäki sai rauhassa poltella tupakkaansa. Jännä, miten äkkiä tupakan tuoksu levisi isoon tilaan. Kaukana ovat ne ajat, kun koulujen opettajanhuoneet olivat savusta harmaita, pössyttelijöitä kyllä riitti.
Kyseessä on siis terveydelle haitalliseksi todettu tila eli homekoulu, johon olimme kokoontuneet (homeesta tietäen tai tietämättä) sankoin joukoin sietämään festivaalijohtajan lääketieteen arvovallalla ympäristölleenkin haitalliseksi todettua tupakointia. Sama tila, erilaiset tulkintakehykset.

Mutta keskeneräisenä ajatuksena kertomistani episodeista jäi jotenkin se, että tilan käytön normit muuttuvat riippuen käyttötarkoituksesta ja mitä ilmeisimmin tilassa pelataan monin erilaisin säännöin.  Paikalla olijat eivät (tietenkään) jaa yhteistä käsitystä siitä, mikä tila on ja miten siellä kuuluu olla. En vielä pysty tarkkaan tavoittamaan, mitä ajan takaa, mutta joku juju tässä on.

Edelleen: kouluja lakkautetaan muillakin perusteilla kuin taloudellisilla perusteilla. Niitä lakkautetaan terveydellä perustellen. Juuri nyt minusta tuntuu, että kannattaisi ehkä kiinnittää huomiota myös homeen vuoksi suljettuihin kouluihin (joita tässä maassa riittää), siis sairaisiin kouluihin, jotka kuitenkin ovat jossain uudessa käytössä.  Keväällä esitetyssä tv-dokumentissa Valtimon "purkukuntoisella" koululla asui nuorisoa. Se kelpasi siis tietyille ihmisille (väliaikaiseksi?) asunnoksi.

Kitisenrannan koululla

 

 

 

Entisiä kyläkouluja ei kerta kaikkiaan voi välttää. Sodankylän elokuvajuhlat nimittäin pidetään Kitisenrannan koululla ja sen pihapiirissä Kitisenjoen rannalla:

 

 

Tämä suojeltu rakennuskaunotar harmonisessa ympäristössä on kuulemma homekoulu, jossa koulutoimintaa on ollut enää vain satunnaisesti. Elokuvajuhlien aikaan siitä tulee kansainvälinen kohtaamispaikka:

 

Se on elossa ympäri vuorokauden ja ovet käyvät todella tiuhaan. Muina aikoina vuodesta ainakin Kitisen kyläläisiä se kokoaa yhteen,

Tämä yllättävä kohtaamien exän kanssa (sekä elokuviin tai lippupisteeseen jonottaessa salaa kuunnellut keskustelut) virittivät runsaasti kysymyksiä:

Mitä (kaikkea) paikkakuntalaiset koulun nykykäytöstä (elokuvajuhlien näyttämönä) mahtavatkaan ajatella? Mikä merkitys elokuvajuhlilla on kylälle? Miltä tuntuu, kun koulu "sairastaa" (hometta)? Ja monta, monta muuta kysymystä. Myös elokuvat, ohjaajakeskustelut ja yötön yö herättivät rutkasti ajatuksia.
Tämä vaatii monta päivitystä - monesta eri näkökulmasta. Jatkan bloggailua lähipäivät.

Kyldyyri, kyldyyri

Kulttuuri - kuten muutkin käsitteet täytyy määritellä asiayhteydessään (= kontekstissaan). Kun fokusoimme kulttuuripalveluihin kelpaa muistaa, että kulttuuri tarkoitti alkujaan maanviljelystä. Välttynemme tämä mielessä ainakin kovin kapealta kulttuurimäärittelyltä ja ovet pysyvät auki - kenties liiankin auki.

Luonnon ja paikan merkityksestä pari sanaa

Sattui luettavakseni artikkelikäsikiroitus, josta heräsi useitakin ideoita kumiko-tutkimusta ajatellen. Joku on joskus sanonut, että minä en valitse lähteitä vaan lähteet valitsevat minut. Jossain mielessä se onkin niin: kun mielessä on jokin tietty tutkimuskohde, kaikkea lukee suhteessa siihen ja yllättävistäkin paikoista voi löytyä impulsseja. Toisaalta luettu voi ruveta liikaakin viemään tutkijaa johonkin ei-aoittuun suuntaan.

Tämä lukukokemus tosin ei ollut aiheen kannalta mitenkään yllättävä. Siinä käsiteltiin etniseen ja kansalliseen vähemmistöön (myös pieneen kielivähemmistöön)  kuuluvan maaseudulla asuvan ryhmän suhdetta omaan kyläänsä ja sen luontoon.
Tutkimusmetodina käytettiin tarinan kerrontaa, joka tavoittelee tasavertaista tutkijan ja tutkittavien välistä suhdetta ja äänen antamista tutkittaville. Lähtökohtana oli ajatus pitkään samassa paikassa asuneiden kollektiivisesta muistista.

Artikkelin pääpointti olivat luonnon ja juuri tietyn paikan monet merkitykset  asukkaille.  Tutkimuseettisistä syistä en tässä avaa tutkimuksen "tuloksia", koska artikkeli ei ole vielä valmis eikä julkaistu enkä refereen roolissani edes tiedä kirjoittajaa (vaikka pienellä kielialueella kyllä arvaan sen. Kuten kirjoittajakin mitä luultavammin tulee kommenteistani arvaamaan, kuka olen). Toimikoon tämä muistiinpanona, jotta muistan palata aiheeseen, kun artikkeli julkaistaan ja voin reilusti lainata kirjoittajaa. 

Puhelinhaastattelut teksteinä

Ville Pöysä laittoin pisteen puhelimella soittelulle ja on jo koonnut ryhmän käyttöön kaikkien haastattelujen annin. Puhe on siis muutettu tekstiksi eli meillä on ensimmäinen tutkimusaineisto. Kovasti odotan, että pääsen ajatuksen kanssa lukemaan nipun, nyt vielä ikävämmät työhommat haittavat tätä hauskinta eli tutkimuksen tekoa.

Eilisestä tutkimusryhmän tapaamisesta jäi mieleen yksi anekdootti. Heräsi keskustelua siitä, onko eräs Villen ex-kouluna mainittu nykyinen kulttuurikeskus ollutkaan koskaan koulu. Jollekulle oli väitetty, että se on vanha seurojentalo.

Tätä mietin: "Vanhat" kyläläiset muistavat takuuvarmasti, mikä rakennus aikanaan on ollut mitäkin (vai muistavatko)? Missä kohtaa tämä muisti katkeaa? Uudet asukkaat, nuoret sukupolvet ja turistit eivät jaa näitä muistoja eikä heille rakennusten entinen käyttö aina edes ole kovin kiinnostavaa.

Yritän pitää mukana tämän kysymyksen: "tiedätkö, mikä rakennus tämä on aiemmin ollut" - tai "missä kylän koulu aikanaan oli". Vastaukset saattavat hyvinkin osoittautua hedelmällisiksi.

Mutta nyt muihin hommiin.

Kylien kehittäjien matkassa

Osallistuin erään maaseutualueen kylien kehittäjien palaveriin, joka pidettiin useamman kunnan miltei jokaiselle kylälle tehdyn kuulostelukiertueen jälkeen.
Muutama ajatus palaverista: Kuntayhteistyön kokretisoiminen puhuttaa niin kyläläisiä kuin kehittäjiäkin, yhtenä osana epätietoisuus vaikuttamisen kanavista.

Kylissä puhututti myös valokuitu,  luontopolkujen kunnostaminen, päiväkodin rakentaminen, maankäyttö- ja kaavoitus, kylän kokoinen kylämatkailu. Julkisen liikenteen lakkauttamisaallon eteneminen aiheutti huolta monella kylällä. Oltiin epätietoisia siitä, onko kunta organisoinut jonkinlaista kyytiä taajamiin tai voiko koulukyytejä käyttää.

Liikenneturvallisuus (jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden) oli esillä.

Oma lukunsa ovat alueet, joilla ei ole tietoliikenne- eikä kännykkäyhteyksiä ja samalla kerätään rullalle kaapelia. HeSarissa oli taannoin mielipidekirjoitus, jossa todettiin, ettei maasedulla viimeisen tarvitse sammuttaa valoja, kun niitä ei enää ole. Infrastruktuuria murennetaan pala palalta. Tämä on hyvinvointikysymys monella tapaa: kyse on turvallisuudesta, mutta myös sosiaalisten suhteiden ylläpidosta, palvelujen saatavuudesta. Tutkimukseen on otettava yksi keissi, jossa yhteydet eivät toimi.

Kehittäjien näkökulmasta kylän asenteet ovat karkeasti kahdenlaisia: mitä ne meidän hyväksi tekevät, mitä meiltä viedään tai mitä me itse voimme tehdä asioiden eteen. Edellistä kutsuivat " joku" ajatteluksi: joku tulee ja tekee. On yhtymäkohtia "sitkuun" ja "mutkuun".
Toki kunnalla "jokuna" on myös lakisääteisiä velvollisuuksia sekä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon periaatteista nousevia velvoitteita.
Todettiin, että yhteisistä asioista keskustelussa on vuosien varrella tapahtunut kylillä muutos syyttelystä yhdessä tekemisen suuntaan.
Kylätalo nähtiin kehittäjäporukassa mahdollisuutena moneen suuntaan. Siis yhteisen tilan merkitys nousi taas esille.

Kyläkoulun lakkauttaminen prosessina

Ville sai puhelinhaastattelukierroksellaan vinkin Sami Tantarimäen tutkimusraportista "Mitä lakkautuksesta opimme" (Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean julkaisuja B:2 2011)  Siinä tapaustutkimusotteella seurataan joukon kuudessa kunnassa sijaitsevan vuonna 2007 lakkautetun kyläkoulun lakkauttamisprosessia.

Kumiko-projekti oikeastaa alkaa siitä, mihin Tantarimäki lopettaa kysyen mitä kylässä tapahtuu kyläkoulun jälkeen. Muutama muistiinpanomainen  huomio raportista: Tantarimäki korostaa, että vaikka koulu lähtee niin kylä jää elämään elämäänsä. Näinhän juuri Kumikossakin ajatellaan.

Tantarimäki kuvailee tarkoin rakennusten koulun lopettamisen jälkeistä käyttöä. Esiin tulee se, että kunnan suhtautumisella on välilä: Silloinkin, jos kunta päätyy lakkauttamaan koulun, on merkitystä sillä, miten kunnassa kylien merkitys koetaan ja miten koulun jälkeistä käyttöä ajatellaan.

Lakkautetu koulut toimivat esimerkiksi pakolaiskeskuksena, koirakouluna, hevostallina, kylätaloina. Joillakin kylillä suunniteltiin monitoimitilaa joskaan hanke ei vielä tutkimushetkellä ollut konkretisoitunut. Jossakin pihapiirissä sijaitseva rakennus on kylätalona vaikka koulu itse on myyty,

Koulun loppumisen erilaiset vaikutukset ympäröivään yhteisöön Tantarimäki tiivistää hyvin. Vaikutukset voivat olla aktivoivia, seisahduttavia, lamaannuttavia, taannuttavia ja jopa kuntasuhteet katkaisevia. Hänen väitteensä on, että koulun jatkokäyttö on merkityksellinen vaikutusten kannalta. Yksityiselle myyntikin voi olla hyvä ratkaisu, jos kyläläiset eivät tilana koulua tarvitse ja jos yksityinen one kyläläisten mielestä kelvollinen uusi asukas - esimerkiksi lapsiperhe tai yrittäjä.

Kylän sijainti on merkityksellinen kylän tulevaisuudelle.

Koulun lakkauttamista koskevat keskustelut ovat Tantarimäen mukaan lopulta pysyneet hyvin samanlaisina 1950-luvulta lähtien. Samoin argumentein niitä puolustetaan ja niiden lakkauttamista vaaditaan.  Huomasin, että keskustelussa (mediassa) käytetään paljon koulua persofinioivaa kieltä: elävä koulu, koulukuolema, kuoleman tuomio. Tantarimäki itsekin puhuu muun muassa kylän hengissä säilymisestä.  (Olen itsekin käyttänyt sanoja 'elävä kylä' ja 'éx-koulun uusi elämä' ajatellen, että rakennuksen voi ymmärtää myös toimijana, joka on vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Ja lopuksi: Tantarimäkin kuvailee sanoin kouluja rakennuksina ja niiden ympäristöä. Meillä on mahdollisuus kertoa myös valokuvin.

Kyläkoulun jälkeen - Tutkimuksen blogisivun osoite

http://kylakoulunjalkeen.blogspot.fi/2014/05/kuka-mita-missa-ja-milloin.html

Nyt on avattu maaseudun hyvinvointipalvelututkimuksen "virallinen" blogi. Jatkan aiheen bloggausta täällä muistiinpanotyyppisesti - kuten tähänkin asti.

Vastavaloon tai fokuksen tarkentaminen

Pois katulampun alta

Linkissä sosiologi Alapuro kirjoittaa Saska Saarikosken kolumnista iskun ottaneen jutun yhteiskuntatieteiden luonteesta ja suhteesta toimittajiin sekä tiedotusvälineisiin.  Hän nostaa esiin kolme erityisesti  yhteiskuntatieteelle olennaista piirrettä: fokus, tulkinta ja kritiikki.
Alapuron esimerkkinä on yhteiskunnan jakautuminen/eriarvoistuminen.

Saarikosken sivallus yhteiskuntatieteille liittyi muun muassa siihen, että tutkijat tutkivat helposti tutkittavia asioita. Hänen esimerkkinsä on hyvä: Mies etsii avaimiaan katulampun alta. Ohikulkija kysyy, onko hän kadottanut ne juuri siihen. Mies vastaa, että ei - mutta tästä on helpoin etsiä.

Esimerkki on mainio. Pimeään etsimään astuessa tutkija kohtaa monia riskejä. Olen käyttänyt itse valokuvauksesta tuttuja metaforia kuten "vastavaloon kuvaaminen", "fokuksen valinta ja tarkentaminen" tarkoittaen, että  ei vain aiheen, vaan myös näkökulman valinta, ovat yhteiskuntatieteissä oleellisia. Samoin yhteiskuntatieteellinenkonteksti eli se, mihin keskusteluun ilmiö asetetaan.

Innostuin katulamppumetaforasta ja eriarvoistumisen teemasta ja sovellan ajatuksia nyt maaseutututkimukseen.  Ilkka Lehtolan kanssa kirjoitamme seuraavassa Januksessa siitä, että etenkin harvaan asuttu maaseutu ei kiinnosta hyvinvointipalvelututkijoita useasta eri syystä; väestöä on vähän ja kentälle on pitkä matka, aiemman tutkimuksen analyysivälneistä ei löydy maaseutuerityisiä työkaluja (analyysin ulottuvuuksia).  Maaseutututkija tarvitsee muun muassa karttatietoisuutta ja pinta-alalinssit. Tutkijan täytyy siis mennä pois katulampun alta ja suunnistaa vähän pimeässäkin, kehitellä uusia näkökulmia ja työvälineitä.

Esimerkkiaihe eriarvoistuminen ja sosiaaliset jaot - suorastaan huutaa (jos haluaa kuulla) aluetietoisia tarkastelukulmia.  Faktanäkökulmasta Suomen maaseuduilla asuvat köyhimmät ja sairaimmat ihmiset. Leena Eräsaari jakoi FB:ssä Alapuron artikkelin todeten samalla, että tutkimus kertoo vain siitä, mitä kysytään. Ja että Leena itse on jo aika päiviä ennustanut eriarvoistumisen kasvun sillä perusteella, että luovuttiin julkisten palveluiden universaalisuudesta ja siirryttiin uusliberalismiin.

Leenalla on aiheesta monia tärkeitä artikkeleja. Täytyy kaivaa esille uudelleen. Hänellä on siis kirjoituksissaan tämä palvelunäkökulma, ei tulonjakonäkökulma suoraan. Lisääntyvät palvelumaksut yhdessä todetun tuloerojen kasvun kanssa ovat osa mekanismia, jolla eriarvoistumista kasvatetaan. Maaseudun kohdalla oma juttunsa on se, että palveluja ei lähettyvillä ole. Jotkut saavuttavat ne, toiset eivät. Oleellisia kysymyksiä ovat siis ketkä, miten ja miksi. Palvelujen lakkauttaminen jostakin ja keskittäminen jonnekin muualle on siis osa tätä mekanismia myös.

Maaseutunäkökulmasta katulamppu on mainio metafora. Enimmäkseenhän siellä ei katulamppuja ole - sen kaltaiset julkiset palvelut eivät ole koskaan yltäneet maaseudulle kyläkeskuksia lukuun ottamatta - eikä niitä sinne tosissaan ole vaadittukaan (eihän?). Maaseutututkijan ei siis kannata etsiä katulampun alta.

By the way: Sosiaalipolitiikan päivät ovat tänä syksynä Joensuussa teemanaan "Sosiaalipolitiikan rajat". Olen ollut kahden vaiheilla työryhmän perustamisen kanssa.  Tästä löytyisi maaseutuspesifi näkökulma rajoihin: Hyvinvointipalveluiden alueelliset rajat.

Monitoimikeskuksiksi

http://yle.fi/uutiset/kylalaisten_yhteistyo_pelasti_kunnan_hylkaaman_kylakoulun/7228235

Linkki Katrilta palvelukeskusuutiseen. Lieksassa ainakin Vuonislahden entisellä koululla on myös jo pitkään toiminut yritys/osuuskuntamuotoinen keskus. Vuonislahtelaiset pitivät hetken aikaa koulun lakkauttamisen jälkeen siellä kouluakin kylän voimin, samoin postia. Edellisessä projektissa on koululta Takkusen Mikon ottamia kuvia.
Ilomantsissa pyöritetään kunnan toimesta palvelukeskusta kokeiluluontesesti. Pitänee käväistä Kainuussakin katsastamassa nuo.
Vuonislahdelle ajattelin mennä ajan kanssa.
Erilaisia malleja varmaan nousee koko ajan. On ajankohtainen aihe, Pohjoisestakin on joitakin vinkkejä ,ja niitä voinee analysoida.

Eläinlääkäripalvelueroja

Tämä laajentaa jo hyvinvointipalvelukäsitteen turhan laajaksi, mutta koiraharrastajana ja -kasvattajana totean, että  käsivarressa lähin röntgen taitaa olla Pellossa ja virallisiin silmätarkastuksiin oikeudet omaavia eläinlääkäreitä vain keikkaluonteisesti, useimmin Rovaniemellä (kerran kuukaudessa).
Pohjoisessakin harrastetaan kasvatustoimintaa, mutta pentueen rekisteröintiin tarvittavat eläinlääkäripalvelut ovat etäällä. Tämä nousee usein esille keskusteluissa pohjoisen koiranomistajien kanssa. Useimmiten kuitenkin niin, että etelän immeiset patistavat koiranomistajia kuvaamaan kasvattejaan - saadakseen uutta jalostusmateriaalia. (Toki myös lisätäkseen tietoa rodusta ja linjasta.)

Eläinlääkäritarpeessa on karekasti ajatellen kaksi puolta: tuotantoeläineläinlääkärin tarve (jolloin kyse on elinkeinosta) ja lemmikkieläinlääkärin tarve (jolloin kyse on harrastuksesta - tutkitusti useille hyvinvointia tuottavasta harrastuksesta).

Kohti hyvinvointipalveluita - arkielämälähtöisesti

Siirryn koulukartoituksesta pohdiskelmeaan tutkimuksen seuraavia vaiheita eli sitä, miten kylien (tai entisen koulun ympäristön nykyiset asukkaat) mieltävät omat päällimmäiset hyvinvointipalvelutarpeensa ja nykyiset ratkaisut. Olen ottanut aiheen puheeksi lähes jokaisen tapaamani taajamien ulkopuolella asuvan ihmisen kanssa. Aiemminkin näitä jo olen kirjoitellut, mutta tiivistän muutaman asian.

Ensimmäiseksi ihmiset usein ajattelevat minun tarkoittavan lääkäripalveluita. Tähän asti kukaan tapaamani ei ole kokenut suoranaisesti lääkäripalveluiden saatavuutta ongelmaksi - etenkään silloin, jos on oma auto. Kimppakyydillä tai kela-taksilla kulkevia en ole tavannut. Aiemmassa tutkimuksessa tuli esille, että odottelu kimppakyytien vällillä sekä varauskäytäntöjen sotkut olivat vaivalloisia. Siis saavutettavuusongelma liittyi sekä fyysisen välimatkan ratkaisemiseen, ajan käyttöön (milloin kyyti kulkee, miten viettää päivän taajamassa odotellessa paluukyytiä) ja psyykkiseen kuormittavuuteen (muistamattoman tai muuten vastahakoisen puolison suostuttelemiseen ja rauhallisena pitämiseen pitkien odotusten aikana.) Lääkäriinpääsyjonot ovat sitten ihan oma juttunsa - jota voinee kysyä kuntakohtaisesti. Lasten lääkärit ja neuvolta tullevat esille, jos perheessä on lapsia.
Erityisterveyden/sairaanhoito kopaistaan myös: hammaslääkärit, gynekologit ja onhan näitä. Nyt tyydyttänee kysymään, onko tarvetta ja miten ratkeaa, jos on.
Lääkäripalveluiden kohdalla on silti syytä tarkentaa, missä ne sijaitsevat, miten sinne pääsee, käydäänkö yksityisellä vai terveyskeskuslääkärillä jne. Tai käykö peräti lääkäri kylällä tai kotona (Suomessa taitaa tämä nykyisin olla aika harvinaista. "Ennen vanhaan kotisairaanhoidon lääkärit ainakin tekivät kotikäyntejä.")

Omasta sosiaalipalveluiden tarpeestaan ihmiset eivät puhu yhtä avoimesti (lukuunottamtta päivähoitoa ja vanhustenhuoltoa). Sitä pitänee kysellä useammasta suunnasta lähestyen. Etenkin päihde- ja mielenterveyspalvelutarpeet ja -saatavuus saattavat jäädä mainitsematta vaikka niitä kaivattaisiinkin tai käytettäisiin.
Toinen juttu on se, että aina palveluita ei kaivata, vaikka ympäröivä yhteisö ja ammattilaisetkin olisivat sitä mieltä, että niitä tarvittaisiin.
Taas on kiinnostavaa kuulla, missä palvelut ovat jne. Ja etenkin, saadaanko palveluita tarvittaessa kotiin ja onko niitä lähiseudulla - ja mikä on silloin ihmisten omasta mielestä se "lähi". (Lähipalvelukäsitettä yritän ainakin toistaiseksi sen epämääräisyyden vuoksi välttää.)

Kirjasto: käytetäänkö/käytettäisiinkö kirjastoa, kulkeeko kirjastoauto ja jos niin onko riittävän lähellä (ja mikä on "riittävän lähellä"), toimiiko kirjaston kotipalvelu, missä on lähin kirjasto, pääseekö sinne ja onko se auki sopivana aikana jne.

Koulupalveluista kiinnostaa peruskoulu. Jos kylällä on lapsia niin missä he käyvät koulua, millaisiksi koulupäivät- ja matkat muodostuvat (pituudeltaan, kulkuratkaisuiltaan jne.) Tässäkin (kuten jokaisessa muussakin kohdassa) on hyvä muistaa, ettemme etsi pelkkiä ongelmia. Esimerkiksi Päivi Harisen mukaan koulbussi on nuorten hengailupaikka. Siellä he tapaavat toisiaan ja se on siis yksi vapaa-ajanviettoympäristö. Omissa tutkimuksissani selvisi, että myös kirjastoauto on paljon muutakin kuin kirjasto. Se on tapaamispaikka ja yhdenlainen hyvinvointikeskus. Siis kohtaamisten areena. Sama pätee kimppakyytibussiin sekä sen odotteluun: keskustan kauppoihin on tuotu penkkejä ja tuoleja runsaasti ja siellä kimppakyytiä odottavat eläkeläiset kohtaavat toisiaan - esimerkiksi vanhoja tuttuja toisilta kyliltä, samoin keskustaajamaan muuttaneita kyläläisiä. Tämä olisi kyllä yhden gradun aihe - siis "sosiaalinen odottelu".

Kulttuuri- ja liikuntapalvelut on kenties alue, jossa hyvinvointivaltion kulta-ajoista katsoen on eniten tapahtunut muutoksia. Mitä toimintaa kylillä on, onko se sopivaa ja riittävää, kuka sitä järjestää (kenties entistäkin enemmän yhdistykset, usein kyläyhdistykset. Tutkimuksessani tuli ilmi, että liikuntapalvelut ja samoin aiemmin kansalaisopiston järjestämät palvelut on jo aikoja sitten yleensä vedetty kyliltä) ja aika pitkälti kyläyhdistysten, marttaseurojen jne. vastuulla. Entä, onko taajamissa harrastusmahdollisuuksia, jonne haluttaisiin, muttei päästä. Tai toisin päin: jonne mennään, koska halutaan.

Erä- ja luontomatkailupalveluitahan -etenkin yksityisten järjestämiä - maaseudulla usein ainakin on. Koskettavatko ne kyläläisiä - ja jos niin miten muutakin kuin työpaikkoina? Patikoidaanko poluilla? Käytetäänkö rakennettuja koskikalastuspaikkoja jne?

Toisaalta se, että jotkut palvelut tuovat työpaikkoja aivan kylälle asti, voitanee huomioida: millaisia työpaikkoja ja mikä niiden merkitys (yrittäjiä, kokoaikaisia tai kausiluonteisia palkkatöitä, työllistämistöitä jne.)

Yksi näkökulma onkin se, miten turisteille tuotetut palvelut (tai ulkopuolisten omistamat kyläkoulut jne.) hyödyttävät kyläläisiä - jos mitenkään.  Tästä läheltä jos otan esimerkin: Kolilla on aika paljon palveluita, jotka ovat siellä turisteja varten. Mitkä niistä lisäävät myös kyläläisten hyvinvointia? Mitä käytetään, mitä haluttaisiin käyttää jne.? Tutkiessani muinoin Kolin naisyrittäjiä selvisi, että kaikki kyläläiset eivät eläessään ole käyneet "huipulla" (=Ukko-Kolilla). Toisaalta nykykyläläisistä moni, joka oli muuttanut sinne juuri turismipalveluyrittäjäksi, nautti itsekin valmiista luontopoluista,  hiihtoladuista joskus myös turisteille värkätyistä muista palveluista. Lapin hiihtokeskuksissa turisteille tehdyt palvelut hyödyttävät myös kyläläisiä (olkoonkin, että vanhat kyläkeskukset muuttavat uuteen paikkaan turistien myötä ja entiset taajamat menettävät palveluitaan, kun ne viedään turisteille (esimerkiksi pankkiautomaatti.)

Ja se poliisihan myös on tässä tarkoitus kopaista. Tämä valtion virallisen väkivaltakoneiston osa, jota suomalaiset arvostavat enemmän kuin useammissa muissa maissa. Turvallisuusnäkökohta on noussut isosti esille puhuttaessa maaseudun ongelmista. Kyläyhdistykset väsäävät turvallisuusohjelmia ja jonkinlaisia turvallisuusjoukkojakin (Mari tietää varmaankin.) Kaikki eivät silti poliisiakaan kylällä kaipaa - poliisillahan on vahva kontrollifunktio.

Koska aihe on hyvin laaja, on tutkijan tunnettava tematiikkaa ja  - ennen kaikkea - pidettävä tuntosarvet pystyssä, että oivaltaa kysyä, älyää kuulla, huomata ja havaita.

51 haastattelua

Sain tutkimusapulaiselta Ville Pöysältä koosteen hänen huhtikuun aikana tekemistään Leader-alueiden avainhenkilöiden puhelinhaastatteluista. Haastattelujen järjestämisessä Villeä auttoi Mari Voutilainen lähettämällä ennen puhelinyhteydenottoa kaikille alueille tutkimuksesta kertovan tiedotteen, jossa myös "varoitettiin" tulevasta puhelinsoitosta. Tästä on mitä ilmeisemmin ollut apua: ihmiset ovat osanneet odottaa puhelua ja Leader-tiedottajalta tullut posti toiminee myös "suosituksena".
Ville Pöysä on siis parissa viikossa onnistunut tavoittamaan, sopimaan haastattelun ja haastattelemaan jo 26 henkilöä. Aina tämä ei suinkaan ole onnistunut yhdellä tai kahdella puhelulla vaan aikamoinen puhelinrumba on takana.
Ensilukemalta totean, että todella kiinnostavia juttuja haastatteluissa on tullut esille kuten käyttötarkoitusten laaja kirjo, kunnan ja kylän suhde myyntitilanteissa, nykyisen omistajan ja kylän suhde, visioita tulevaisuuden käyttötarkoituksista.
Ensilukemalla huomioin sen, miten affektiivisesti kylän suhdetta muutosten eri vaiheisiin kuvattiin ja koulu todella sai aivan inhimillisiä piirteitä.

Tämä ensimmäinen vaihe tarjoaa siis kylien ulkopuolisen maaseututoimijan näkökulman aiheeseen.
Tätä kautta löytyy myös joukko hyvinvointipalvelukäytössä olevia ex-kouluja, joihin myös jatkossa zoomaamme. Löytyy myös muita yksittäisiä erikoisia, innovatiivisia tai muuten vaan huomiotani herättäneitä kohteita. Esimerkkinä vaikkapa "julkkiskoulut" - jotka omistaa joku nulkisuuden henkilö tai jotka toimintansa vuoksi ovat saaneet tarkoituksellista kansainvälistä huomiota. Tai katri vala keskus.
Näitä Villen haastattelukoosteita on todella hauska lukea! Huomasin senkin, että aika moni haastateltu oli paneutunut asiaan ja suhtautui myös innokkaasti asiaan.
Odotan, että pääsemme raportoimaan ensimmäistä vaihetta pian. Haastattelut jatkuvat vielä jonkun aikaa.

Ei koulu sinänsä

Mari postasi fb:ssä "kyläkoulukuvan", joka fokusoi peltohin. Tämä olkoon näkökulmamuistitus: eihän tarkoitus ole tutkia kouluja sinänsä vaan koulua sosiaalisessa, kulttuurisessa ja fyysisissä ympäristöissään. Ja toisin päin: tarkoitus on tutkia ihmisten ympäristöä heille merkityksellisten hyvinvointipalvelujen suunnasta.

Palaan hyvinvointipalvelukäsitteeseen. Jututtamani ihmiset tuntuvat mieltävän sen sotena - eikä ihme, sellaiseksi se kapenee julkisessa keskustelussa.
Hyvinvointipalveluna ymmärretään tässä tutkimuksessa kaikki julkisen vallan, kolmannen sektorin (ja markkinoiden?) toiminta, jota on/on ollut/voisi olla.
(Kaikilla toimilla on sekä tuki- että kontrollifunktio - vai kuinka?)

Poliisista ja patikkapolusta ihmiseen, joka järjestön vapaaehtoistöissä avaa kaverina kirjekuoria, jotka sisältävät maksumuistutuksia, ulosottoilmoituksia jne. tilanteessa, jossa ihmiset eivät itse uskalla niitä enää yksin avata.

P.s. Tiedätkö, mikä on köyhän lotto? Se on toimeentulotukihakemus. (TV 1 28.4. Dokumenttiprojekti,  Kuka välittää)

Yksi keskustelu

Tämä pariskunta asuu 17 km päässä kunnan keskustasta. Mies eläkkeellä, nainen käy työssä kunnan keskustassa. Pariskunnalla on yksi auto, huoneen ja kammarin mökki, ei mukavuuksia. Ovat muuttaneet Helsingistä kymmenen vuotta sitten aivan vieraaseen paikkaan, ajelleet vaan katsomassa myytäviä halpoja paikkoja ja tässä kolahti paikan vuoksi.  Navetassa onn muutama lehmä, muutama lammaskin on ja kissa ja koira, mehiläisiä.
Tuotantoeläimillä on nimet ja tuntuu, että ne ovat enemmän harrastus ja elämäntapa kuin ansio ja elinkeino.
Kysyn tarpeellisista hyvinvointipalveluista: kun on auto niin kaikki tarpeellinen - lääkäri - löytyy kunnan keskustasta. Kelakyydeilläkin pääsee ne, jotka tietävät. Yllättävän vähän tiedetään, ei myöskään kerran viikossa toimivasta asiointiliikenteestä, joka täytyy erikseen tilata.

Eläinlääkäri on tullut aina kun on tarvittu - kun on tuotantoeläimiä. Kirjastoa käyttävät todella paljon (eivät huomaa mainita sitä hyvivointipalveluna). Siis keskustassa.
Poliisista on pula. Nainen on työssään kaivannut lähempänä olevaa poliisia. Turvallisuuden tunne on uhattuna.

Miehellä on mopo, muttei sillä oikein pärjää, kun vaimo tarvitsee auton työssään.

Mitään kylä- tai kuntaidentiteettiä heillä ei ole: ovat muualta tulleita, arvostavat maaseudun vapautta ja sitä ettei kukaan kontrolloi. Kirkonkylään ei mennä, siellä ei ole mitään sellaista, mitä kaipaisivat. Pariskunnalla on monenlaisia elämänkokemuksia, samoin työkokemuksia myös ulkomailta, naimisissakin ovat olleet muutaman kerran aiemmin.

Toimeentulo oli jossain vaiheessa nolla ja mieli maassa. Sosiaalitoimistossa kokivat itsensä nöyryytetyiksi. Rahaa ei ollut ruokaan, mutta toiminimen ja jonkun muunki asian vuoksi, eivät
saaneet toimeentulotukea. Eivät ikinä enää menee kysymään. Nyt meihellä on eläke ja naisella työpaikka.
Ja vielä: Mies kiertelee koiransa kanssa kansallispuiston ja muitakin merkittyjä vaellusreittejä. Tuntuu tärkältä palvelulta. (Rannikko muistaakseni on kiinnittänyt huomiota näiden Metsähallituksen ylläpitämien palveluiden merkitykseen maaseudulla. Merkitys on selvästi kahtaalla: toisaalta turisteille, mutta toisaalta myös paikallisille ihmisille!)

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Ks. Linkki yllä.

Pertti Rannikko on maaseututukijaidolini (kuten myös idoliopettaja ja -kollega).On taas syytä palata moniin hänen tutkimuksiinsa. Hänellä on ihailtava taito löytää tuoreita ja tärkeitä näkökulmia tuttuihin asioihin. Tässä muutaman vuoden takaisessa jutussa esimerkkejä elävästä nykymaaseudusta tarjotaan Lieksasta. Sinnepä sinne.

Yhden kunnan kyläkoulutarinaa

Referoin tähän yhden virkamiehen kanssa käymäni sähköpostivaihdon vastaukset:

 

Kaupunki on äskettäin tehnyt kouluverkkolinjauksia ja mm. keskustan tuntumassa oleva koulu on päätetty lakkauttaa syksyllä 2015. Koulu on hyväkuntoinen 1950-luvulla rakennettu kivirakennus ja sopii moneen käyttöön. Siellä on mm. iso liikuntasali, joka rakennettiin 10 vuotta sitten. Muutenkin koulun tilat ovat hyvässä kunnossa.

Myös toisen koulun lakkauttaminen on ollut esillä. Viimeisempänä lakkautettu koulu on tällä hetkellä tyhjillään. Yksi lakkautettu koulu myytiin äskettäin yksityiselle eurolla. Ei tiedetä, mitä yrittäjä sinne suunnittelee. Yhdellä ex-koululla on ollut matkailuyritys, jonka tämän hetken tilanteesta ei ole tarkkaa tietoa kunnassa. Yksi ent. koulu on kertojan mukaan "ihanalla paikalla". Se on yrityskäytössä ainakin osittain.

Pienempiä lakkauttettuja kouluja on myyty lähinnä asumiskäyttöön.

Kaksi koulua on kyläyhteisön käytössä ja niissä on useanlaista toimintaa sekä useita eri toimijoita. 

HeSan tapa tarttua terveyseroihin

Hesa uutisoi tänään väestön (kasvavista) terveyseroista: sosiaalinen tausta, köyhyys, pitkäaikaistyöttömyys. Tasa-arvoiset mahdollisuudet tehdä elämäntapavalintoja ovat oleellisia jutun mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä.

Asuinpaikasta suhteessa tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin ei pihaustakaan. Eikä siitä, että köyhin ja sairain väestö asuu harvaanasutulla maaseudulla. Ei vihjaustakaan siihen, että heihin satsaamisensa (työn ja työkyvyn suhteen) on tarpeen. Maaseutukontekstissa tarvitaan uusia ajatuksia, jos uskalletaan puhua pitenevistä työurista.
HeSa 22.4 terveysongelmatkasautuvat köyhemmille.

Kommentin herättämiä ajatuksia

Kyläkouluprojektin ohjausryhmän jäsen Jussi Vähämäki muistutti kylän sosiaalisesta rakenteesta ja siitä, että  kyläkoulut jossain määrin yhteisinä tiloina kokosivat yhteen erilaisia. Hän toi esiin myös kontrollinäkökulman: kunnan sekä valtion kontrollit eivät kohdistuneet suoraan esim. oppilaisiin, vaan opettajien jne. kautta. Jussi kysyi, mitä tästä on jäljellä.
Ja esitti myös, että vaikkapa vanha kyläkoulu, jossa muutama hippi puuhastelee jotakin, on kylälle jonkinlainen ”vänkä siemaus raitista ilmaa”, siis jotakin joka pitää kuitenkin kylää hengissä, antaa pakoaukon muuhun maailmaan tms.
Tämä on kiinnostavaa: millainenkohan "vänkä tuulahdus" mikäkin uusi toiminta (eri) kyläläisten näkökulmasta on. Tämä saattaa liittyä myös kyläidentiteettiin (joka ei ole yksi ja yhteinen, eikä kaikille sama.)

Tunteita kuumentava tutkimusaihe

Kuulun tutkijoihin, joiden mielestä myös tunteet ovat tutkimusväline ja yhteiskuntatieteellisenkin tutkimuksen kohde. Ystävän kanssa jutellessa tunteet kuumenivat viikonloppuna yhden kerran. Kerroin hänelle ex-koulututkimuksesta, johon hän: kunnat haluavat päästä niistä eroon kenolla millä hyvänsä ( kyllä minä sen tiedän), maaseudulla niille ei keksitä mitään käyttöä (tiedän, että on vaikeaa )... Ja vielä viimeisenä tämä veto: minä oon kuule maalla syntynyt ja kasvanut (1950-luvulla...), joten minä kyllä tiedän (mutta minä olen kasvanut kyläkoululla viisi vuotta ja loput vuodet maaseutukirkonkylässä...koulun vieressä, opettajienasuntolassa..)

Huomaan, että monien ihmisten on vaikea astua ulos lakkauttamispuheesta ja sen argumenteista (ystäväni on Pohjois-karjalassa syntynyt kunnallispoliitikko ja opettaja eteläsuomalaisessa kunnassa). Ystävän avopuoliso taas hiffasi heti, mitä ajan takaa ja alkoi luetella tietämiään erilaisissa käytöissä olevia entisiä kouluja.)

Ja minä huomaan kiihtyväni, kun minulle vihjaistaan, että puhun asiasta, josta en mitään tiedä... Ja etenkin, jos ihmiset vetoavat oman tietämyksensä suhteen muinoin maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Siksipä tutkimuksen aikamuoto on korostetusti maaseutu NYT.

Tämä on vähän samanlainen aihe kuin vanhuuden tutkimus (kaikilla on siihen jotain sanottavaa, kun heillä on vanhenevat vanhemmat tai he vanhenevat itse) tai opettamisen tutkimus (kaikilla on koulumuistoja ja käsitys opettajasta) ja muut lähellä ihmisten omaa kokemusmaailmaa olevat, vahvasti arvolatautuneet aiheet. On siis yllättävänkin vahvasti arvolatautunut. Kyläkoulu on affektiivinen aihe. Ja poliittinen. Yritän politisoida sitä uudella tavalla.

Olen sitäkin mieltä, että paras maaseutututkija ei aina ole maalla asuva maaseutututkija. Eikä myöskään maaseutututkija, joka on kovin sisällä juuri maaseutututkimuksen kontekstissa. Minun tutkimuksieni viitekehys on yhteiskuntapolitiikka, ei maaseutupolitiikka. Sen sijaan eräänlainen emansipatorinen maaseutuviritys tutkimuksessa on. Lähinnä kyse on näkyväksi tekemisen pyrkimyksestä.

Puolimatkan krouvi - ex koulu

Palailen pohjoisesta ja yövyin valtatien varrella bed and breakfast - paikassa. Tämä on vuonna 2009 lakkautettu kyläkoulu. Omistajan mukaan uusi kunnanjohtaja heti virkaan tultuaan lakkautteli kyläkouluja ihan paniikissa. Koulun oli ensin ostanut joku nainen majoitusaikein. Luopunut kuitenkin ja nykyisellä omistajalla on ollut pari vuotta.

Avaaminen majoituspaikkana oli kertoman mukaan monen mutkan takana: rakennus- ja terveysvalvonta pistivät alkuperäiset suunnitelmat uusiksi. Kylältäkin oli tullut valituksia, että siellä harjoitetaan laitonta rakennustoimintaa (vaikka kuulemma yritystiedoissa ensimmäisenä oli juuri majoitustoiminta mainittu.) Kateudella selitti. On kuulemma Kainuussa erityisen kova kansansairaus.

Yhtään palkkaa ei ole vielä voitu itselle maksaa. Kaksi ensimmäistä vuotta menivät miinuksella. Nyt toivotaan parempaa. Asiakkaissa on paljon lastenlasten kanssa pohjoisen mökille kulkevia eläkeläisiä, jotka nuorempana matkanneet pysähtymättä. Myös lecille menevät venäläiset majoittuvat paljon, monet jo useampaan kertaan. Samoin Pietariin Muurmanskista lastensa luokse menijät. Vakituisiakin asiakkaita alkaa jo olla.

Omistaja on kotoisin naapurikylästä ja kuvailee itseään jääräpäiseksi. Muuten ei onnistuisi. Venäläiset turistit ovat nyt vähentyneet Ukrainan seurauksena ja miettii, miten käy jatkossa.

Vanhoissa kunnan kyläkouluissa on pari homeista purkukuntoista, yksi toinenkin majoituskäytössä ja jotain yritystoimintaa on yhdessä yritelty.

Istuimme kaikki vieraat (lisäkseni pohjoiseen menevä perhe isoäiteineen) aamukahvilla. Kyläkoulut ovat ehtymätön puheen ja muistojen aihe. Ja meitä opettajia riittää: seurueen isoäidin isä oli ollut kyläkoulun opettaja - ja mukana ollut poikakin on opettaja.
Illalla kun tulin yhdeksän jälkeen, pääsin ensimmäiseksi saunaan. Muutenkin mutkatonta meininkiä.

Yhden maalaiskunnan kyläkoulupäivitustä

Sain eilen fb-viestin tuntemattomalta ihmiseltä, joka halusi kertoa oman kuntansa kyläkoulukäytöstä. Oli jostain  kuullut, että etsin itselleni vuokralle kyläkoulun päätyä. Selvitti sitten kuitenkin kysyessäni koko kunnan tilanteen, kylätalona, urheiluseuran omistuksessa kylätalona, yksityisen omistamina vuokra-asuntoina vapautuville vangeille ja myöhemmin päihdekuntoutuspaikkana,  yksityisen omistamana vuokrauskäytössä, myöhemmin hevosharrastajan paikkana, atk-alan yrityksenä jne.

Aika usein kertomus etenee "myytin ensin, sitten sen osti, nyt myynnissä". Toisin sanoen monet rakennuksista kiertävät tarkoituksesta toiseen. Sekin on kiinnostavaa: mihin kaikkeen niiden ajatellaan sopeutuva.
Tämän tarinan kertoja oli eläkkeellä oleva kunnan virkahenkilö. Sain kattavan kuvauksen myös toisen kunnan kyläkoulukäytöistä sähköpostiin eräältä toisen kunnan nykyiseltä - tutulta - virkanaiselta. Palaan siihen myöhemmin.

P.s. Tuostapa tuli mieleeni, että vaikka olemme kiinnostuneita ensisijaisesti koulun nykykäytöstä, tuota lakkauttamisen jälkeistä elämänhistoriaa voisi hitusen kopaista. Tehdä lyhyitä juonitiivistelmiä koulujen lakkauttamisen jälkeisetä elämästä, joka on vahvasti yhteydessä kylän elämään ja yhteiskunnan laajempiinkin muutoksiin, myös politiikkamuutoksiin.

Toisaalta käyttöä voinee luokitella monella tavalla: hoivayrityksinä toimivia paikkoja ei välttämättä tarvitse luokitella tutkimuksessa yrityksiksi. Ehei. Nehän ovat asuinkäytössä, siis ihmisten asuntoina. Tämän huomion kirjaan ylös siksi, että on tarpeen vastustaa totunnaisia luokituksia, jotka ohjaavat katsomaan tietyllä tavalla kohdetta. Institutionaalinen etnografia ymmärtääkseni yrittää vastustaa juuri tätä: institutionaalisesti vakiintunutta lähestymistapaa, joka uusintaa vallitsevia rakenteita ja sosiaalisia suhteita!

Haja-ajatuksia asuinkäytöstä

Yksi asuinkäytössä olevien koulujen myynnin syy on sangen luonnollinen: kun lapset kasvavat ja lähtevät, käy koulu isoksi. Ylipäänsä tietysti yksilöiden elämänmuutokset ovat merkittäviä kyläkoulusta luopumiseen.
Yksi entinen kollega muutti aikanaan sveitsiläisen miehensä kanssa kyläkoululle. Lapset syntyivät ja kasvoivat siellä. Nainen kävi töissä pitkän matkan takana - kelillä kuin kelillä. Miehellä oli puusepänverstas ja myös paljon lasten arjesta oli heidän vastuullaan. Nyt lapset ovat aikuisia, nainen käy edelleen töissä ja varmaankin miehellä on edelleen yritys.
He asuvat myös edelleen koulullaan. Joten asuinkäyttö jatkuu.

Aika pitkiäkin asuinhistorioita siis. Heidän kohdallaan liki 40 vuotta tähän mennessä.

Haastattelukysymysten kehittelemistä

Juuri juttelin kampaajan kanssa hänen lapsuutensa kyläkoulusta Saukkojärvellä Ranualla. Koulu toimii kuulemma nykyisin koulumuseona. Puuhanaisena nykykäytölle on ollut paikallinen toimittaja. Kesätapahtumissa se on entisten kyläläisten ja turistien kohtaamispaikka.

Mikä merkitys koululla on omistajalleen? Tätä täytynee omistajilta tai koulun elossapitäjiltä kysellä erilaisin kysymyksin. Palatakseni aiemmin käyttämääni diametaforaan: miten koulu kehystetään, millaisiin tulkintakehyksiin se asetetaan, millaisia ajallisia kerroksia omistajan elämässä siihen liittyy. Kyläläisillä on sitten omia kehystämisen tapojaan.

Rääkkylän virittämää

Käväisin eilen Rääkkylässä kertomassa eläkeläiskirjastamme kunnan mummolaksi brändäyshankkeen  tiimoilta. Idea on sama kuin esimerkiksi Ristijärvellä jo 2000- luvun alussa: ikääntyminen käännetään myönteiseksi ja kunta mummolana houkuttelevaksi. Aika hyvin olivat onnistuneet ravistelemaan ikäkäsityksiä - kuolemaa unohtamatta.

Uusia asumisen mallejakin siellä haettiin, etenkin yhteisöasumisesta - vaikkei sitä oikein saatu konkretisoitua vielä. Siinä yhteydessä vihjaisin etsiväni kyläkoulun päätyä vuokra-asunnoksi itselleni.  Minulle lueteltiin heti kolme koulua, joissa sellainen saattaisi olla juuri nyt tarjolla. Ovat siis vuokrakäytössä, mutten tiedä kenen omistuksessa.
Kaksi taisi olla samanaikaisesti myynnissä.

Pieni surffailu netissä osoitti, että kiinteistövälittäjällä olevaa koulua tarjotaan idealla asunnoiksi ja ateljeetiloiksi. Taiteilijat taitavat edelleen olla yksi potentiaalinen ostajakohderyhmä. Liperissä myynnissä olevaa Vaivion koulua, ehkä 60-luvulla rakennettua matalaa punatiilikompleksia ei taideta kaupata taiteilijoille vaan vihjataan mahdollisuuksista käyttää varastotilana tai yrityskäyttöön.

Mitähän kaikkea kouluilla varastoidaan? Täytyy muistaa selvittää.

Muistui samalla mieleen Vilppulan entisen kulttuurisihteerin Sirpa Timosen noin kymmenen vuotta sitten eläkkeelle jäädessä ostama koulu, joka sai nimen "Pelimannin penkillä". Käsittääkseni Sirpalla oli suunnitteilla sinne monenlaista kulttuuritapahtumaa. Käsittääkseni hän otti myös ison lainan koulun kunnostamiseen. Tästä en ole varma. Kesällä täytyy käydä katsastamassa Vilppulan tilanne.
Vilppulan ottamisella tarkempaan syyniin on monta perustelua: sosiaalisen taustani vuoksi tunnen hyvin kaikki kunnan entiset kyläkoulut. (Vasta nut oivallan, että tällaista oman kunnan
kyläkoulutuntemusta ei tietenkään ole kaikilla pitkäaikaisillakaan kuntalaisilla. Oppikouluun tai
kansalaiskouluun tultiin jostakin - ei taidettu paljon keskustella, mistä.) Lisäksi kenttätyö Vilppulassa tulee halvaksi, kun siellä voi edelleen asua ilmaiseksi.

Koulujen myyntiajat ovat pitkiä, joskus kai ikuisia. Niitä taidetaan kunnassa käsitellä lähinnä taloudellisena taakkana. Käsitelläänköhän missään arvokkaana kultturisena pääomana.

Kerroksellinen tulkinta

Anu Silfverbergin Long Play juttua 'Katoaminen' lukiessa tulee mieleen, että
Jokainen maalaa nykyisen päälle oman maailmansa - laskee nykyisen päälle kuin vanhoja dioja, joiden läpi nykyiset maisemat ja rakennukset kuultavat. Paikka maalataan erilaisiksi riippuen siitä, millaisia muistoja ja merkityksiä siihen liitetään. Mistä ne muistot tuodaan. Toki tässä on myös kollektiivinen muistin taso - sukupolvien, sosiaaliluokkien, sukupuolien, asuinpaikkojen jne. Taso.

Identiteetti perustuu ainakin jossain määrin muistoille ja (henkilö) historialle. Aikakaudella, syillä ja seurauksilla on väliä, kun haluamme kertoa, keitä olemme. Näin kirjoittaa A.S. Artikkelissa.
Kiinnostavaa ovat ihmisen tapahtumille ja tarpeille antamat selitykset - syyt ja seuraukset. Tulee mieleen Nuorin poikani, joka sanoi, että pitkässä autossa hänelle tulee paha olo. Meillä oli silloin kartanomallinen farmarivolvo. Minä puolestaan selitin pahoinvointia tupakan hajulla. Oleellista ei tässä ole, kumpi oli oikeassa - jos kumpikaan - vaan miten me tapahtunutta selitimme. Kyse on siis tavastamme määritellä ongelman syyt.

Myös selitysten vastaanottajalla on omat tulkintakontekstinsa.

Smith puhuu kokemuskielestä - siinä on kyse kokemustemme tarjoamista resursseista.
Sosiaaliset suhteet taas hänellä tarkoittavat ajallisesti ja paikallisesti tietyissä asetelmissa tapahtuvaa toimintaa ja sen suhdetta toisaalla toisina aikoina tapahtuvaan toimintaan. Sosiaalinen suhde rakentuu toisiaan seuraavissa ajallisissa jaksoissa muodostaen perustan eri tilanteissa toiminnalle annettaville merkityksille. Se on sisäänrakennettu kieleen.

Yhtä lailla olennaista on, millaiset tapahtumat itse kerrottavaksi valitsemme, teemat ja motiivit.

Arkielämälähtöinen kulma hyvinvointipalveluihin

Arkielämä on liukas käsite, jos sitä ryhtyy määrittelemään. Tartun siihen kanadalaisen sosilogin Dorothy Smithin tavoin metodologisena ohjenuorana. Se ehdottaa suuntaa, josta aloittaa eli ihmisten jokapäiväisestä elämästä, ei palveluinstituutioista. Yksinkertainen ohje, mutta monelle teoreettisesti virittyneelle tutkijalle vaikea. Smithin viritelmä on pikemminkin tietämisen ja tutkimuksen metodi kuin teoria. Siinä korostuu tutkimuksen luonne  etsimisenä ja löytämisenä. Smith pyrkii myös irrottautumaan ihmisiä objektivoivasta yleistävästä selittämisestä.

Sosiaalisilla suhteilla, kielellä ja toimintaa ohjaavilla periaatteilla on tärkeä merkitys ongelmien määrittelyssä ja instituutioiden sekä niiden toimintatapojen muotoutumisessa. Tutkimuksen tehtävä on tunnistaa ja välittää jokapäiväisen elämän, toimijuuden ja kokemisen ehtoja, jotka rakentuvat arkisessa puheessa, kokemuksellisessa kielessä. Toisaalta arjen ehdot määritellään ihmisten arkielämän ulkopuolella,  järjestelmien institutionaalisissa suhteissa, joita asiantuntijat uusintavat ja hyödyntävät.

Smith siis haluaa aloittaa sieltä, missä ihmiset ovat ja kysyä yksilöiden arjessa merkityksellistä toimintaa, sosiaalisia suhteita ja arjen sosiaalista organisoitumista. Sosiaalinen järjestelmä on sosiaalisten suhteiden kokonaisuus, joka ilmenee kokemusten tulkinnassa ja kokemusten ulkoistamiseen käytetyssä kielessä, käsityksissä ja merkityksenannoissa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihmisten luonnollisina ja itsestäänselvinä pitämät käsitykset otettaisiin sellaisinaan tutkimuksen lähtökohdaksi. Niiden avulla voi lähestyä arjen ja sosiaalisten järjestelmien välisiä suhteita.

Kumiko-tutkimuksessa toistaiseksi  tarkentamaton kysymys kuuluu jotenkin tähän tapaan: Millainen on uudessa käytössä olevien koulujen ja kyläläisten suhde ja miten tutkimuskoulukylillä hyvinvointipalveluita uudelleenorganisoidaan. Miten uudelleenorganisointi näyttäytyy kyläläisten arjessa ja millaisia merkityksiä siihen liitetään.


Kentälle  lähdetään kysyen - kuten Riikka Perälä väitöskirjassaan - "mitä täällä tapahtuu" ? Tämä "mitä täällä tapahtuu" vaihe  alkakkoon.

Kuka on kuka

Alkavassa projektissamme "Kuka" on monitasoinen kysymys. Sen avulla lähestytään hyvinvointipalveluiden rakenteita usealla tasolla valtiosta paikalliseen toteuttajiin,
Kuka on myös koulujen uuden elämän kysymys: kuka omistaa koulun, ketkä koulua käyttävät ja millainen on koulun omistajan ja käyttäjien suhde kylään ja kyläläisiin. Toisin päin: millainen on kylän suhde koulun nykyisiin käyttäjiin ja käyttötarkoituksiin.

Esimerkiksi kunta tai yksityinen omistaja voi vuokrata sitä asumiseen. 'Kenelle' on silloin kiinnostavaa.
Tai yritystoiminnassa oleva koulu voi tuoda työpaikkoja - millaisia ja kenelle?

Ulkomailla tai muuten etäällä asuva omistaja voi pitää koulua tyhjillään - huolehtia sen kunnosta tai jättää huolehtimatta.

'Kukan' kirjo on suuri samoin 'kukan' seuraukset kylälle ja kyläläisten sosiaalisille suhteille.

Toisten palvelut

"Nyt rikos ei ole 'tuolla jossain' vaan keskellä perhettäni, ja tarvitsemme poliiseja äärimmäisen kipeästi." Lause on Rosamund Luptonin dekkarista 'Mitä jäljelle jää'. Se ohjasi ajattelemaan niitä ihmisten palvelun ja avun tarpeita, jotka mieluusti ajatellaan toisten kuin itsen tarpeeksi - ja joita ei mielellään edes ajatella.
Päihdeongelmat, mielenterveyden horjuminen ja pelkkä köyhyyskin ovat sellaisia. Päivi Kivelä on tutkinut tämänlaisia palvelutarpeita maaseudulla.
Referoin hieman hänen ajatuksiaan. "Hiekkatien päässä tutkijaa odotti vieras maailma" kertoo siitä, että ihmisten isojen vaikeuksien maailma jossain tuolla (maaseudulla) on usein vieras, yllättävä ja pelottavakin tutkijalle (kuten auttamisen ammattilaisillekin).
Kivelän tutkimuksen ihmiset eivät jaksa ja pysty tekemään valintoja ja jäävät siksi syrjään. Heille saavutettavuusongelmana ei ole vain välimatkat vaan myös kyky, halu ja jaksaminen - sekä instituutioiden ja yhteisön asenteet.
Oman kylän ihmiset ovat yleensä tietoisia 'mökin mummosta' tai siitä, että kunnan vuokra-asunnossa asuu 'sellaista väkeä'. Kukaan ulkopuolinen ei halua ehkä olla tekemisissä heidän kanssaan, ei tietää siitä, mitä seinien sisällä tapahtuu. Kun hyvinvointivaltio on muuttanut kaupunkiin, he ovat omillaan - hyvässä ja pahassa.
Kivelän tutkimuksen nimi "Syrjässä syrjäytyneet" viittaa yhtäältä fyysiseen etäisyyteen ja toisaalta sosiaaliseen etäisyyteen eri ihmisryhmien välillä.

Muistutus tutkimukselle: on huolehdittava siitä ettei joitakin ihmisiä syrjäytetä - siis unohdeta tutkimuksesta. Tutkimuksen kohteena on koko kylä - siis kaikki kylien nykyiset asukkaat riippumatta siitä, identifioivatko he itsensä tai identifioidaanko heidät kyläläisiksi.
Vastuun ja palveluiden tuottamisen suhteen toisten palvelut ovat enenevästi kolmannen sektorin vastuulla - tai niitä ei (enää) ole.

Päivi Kivelä: Syrjässä syrjäytyneet. Pelon sosiaalipolitiikka ja verkostoyhteistyön mahdollisuudet maaseudulla.  Sininauhaliitto.

Tuttuuden puolesta

Aamun uutisissa kuultiin  (taas) paikallinen taistelu yhden lähipalvelun puolesta. Polvijärveläiset haluavat säilyttää poliisin palvelupisteen kirkonkylällään. Kunta tarjoaa tiloja ilmaiseksi poliisin käyttöön kerran viikossa auki olevan palvelupisteen toiminnan jatkamiseksi. Yksi argumentti puolesta oli se, että poliisi haluaa tuntea asukkaat ja asukkaat poliisin.
Tuttuuden elementti on ollut aika vähän esillä palvelurakennemuutos -jutuissa. Lähinnä on kiistelty ammattilainen- ei ammattilainen (kouluttamattomat tukityöllistetyt) ulottuvuudalla.

Muistetaan tuttuuden teema tutkimuksessa!

Vanha tuttu on muuttanut

Rakennuksilla on ominaishaju, joka säilyy - ainakin pitkään ellei ikuisesti. Muutama vuosi sitten astuin Viialan Lallinmäessä kerrostalon porraskäytävään. Tunnistin heti saman hajun kuin 1950 (!) luvulla. Se oli mummolan haju ja palautti mielettömästi muistoja.
Eilen astuin Bomballa keltaiseen, symppiksennäköiseen ja vanhanoloiseen puutaloon, jossa sijaitsee Lomasirmakan vastaanotto. Rakennus näytti ulkoakin oudon tutulta,mutten osannut sanoa, mistä. Ensimmäiset sanani sisällä olivat: Tämä on rautatieasema!

Ja mistäkö moinen varmuus? Hajusta minä sen tunnistin. Mieleen palautuivat lukuisat, pienet, kauniit asemarakennukset, joissa elämän varrella olen odottanut junaa jonnekin jostakin tullessani. Palautui myös muunlaisia muistoja.

Selvisi, että kyseessä on Onttolan asema, jota olen junalla kulkiessa katsellut satoja kertoja. Se on ollut myös merkki siitä, että kohta ollaan Joensuussa.

Hajuja on tutkittu, myös yhteiskuntatieteissä. Täytyy paneutua aihepiiriin.

Muistutukseksi kouluprojektiin: ei unohdeta hajuja (eikä äänimaisemia).

Hyvinvointipalvelut kylän näkökulmasta

Ymmärrän kyläkoulun yhtenä hyvinvointipalveluna. Hyvinvointipalvelu -käsitteen määrittely ei ole lainkaan yksinkertaista. Suppeimmillaan hyvinvointipalveluilla tarkoitetaan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Laajempaan käsitykseen sisältyvät muun muassa koulutus- ja sivistyspalvelut sekä muut ihmisten turvallisuuteen, viihtyvyyteen ja itsensä toteuttamiseen tähtäävät palvelut.
Toinen lähtökohta käsitteen määrittelylle on tarveperusteinen: Hyvinvointipalveluilla vastataan joko perustarpeisiin tai laajempiin yksilön vaateisiin (joka ei tee määrittelyä juurikaan helpommaksi, sillä perustarpeistakaan ei ole yhtä käsitystä.)

Arvaan, että tutkimuksen edetessä joudumme vielä pureskelemaan tätä käsitettä. Toistaiseksi ajattelen, että kiinnostus on niissä julkisissa palveluissa, joita kunta rahoitti ja tuotti hyvinvointivaltion ollessa laajemmillaan 1990-luvulla. Liikkeelle voidaan silti lähteä kyläläisten kanssa keskustellessa esille nousevista ajatuksista tarvelähtöisesti. Käsitys merkittävistä hyvinvointipalveluista muodostunee sitä kautta.

Osa näistä palveluistahan on siirtynyt verkkoon, osa etäämmälle yleensä keskustaajamiin (esimerkiksi koulu). Osa on loppunut, osa saattaa olla vielä kylläkin (esimerkiksi päivähoito). Jotakin uuttakin on voinut tulla.  Kaikilla kylillä ei koskaan ole ollutkaan monia palveluja. Mutkia hahmottamiseen tuo se, että niitä ei välttämättä enää tuotakaan kunta. Tämän olemassaolevan tilanteen jäsentäminen on tutkimuksen yksi keskeinen tehtävä.
Kylä -käsitehän tutkimuksessa on tietoisesti vanhahtava; lähtöasetelmassa kylät ymmärretään  koulupiirien mukaisesti ajallisesti asettuen tilanteeseen, jolloin koulupiiriverkko oli tiheimmillään.  Saa nähdä, miten tämä käsitys muuttuu tutkimuksen edetessä.

Kylistä haetaan enemminkin yhteisöllistä kuin yksilöllistä tietoa. Siksi fokusryhmähaastattelu voi olla keskeinen metodi. Fokusryhmähaastattelussa tieto rakentuu ihmisten keskeisessä vuorovaikutuksessa. Arja Kilpeläinen tiivistä fokusryhmähaastattelun piirteitä: Onnistuessaan se tuottaa innovoitua joskin ryhmän sisäisesti kontrolloimaa tietoa. Haastattelijan tehtävä on huolehtia kaikkien osallistujien mahdollisuudesta osallistua keskusteluun ja antaa tilaa myös hiljaisille osallistujille.  Fokusryhmähaastattelua Kilpeläinen luonnehtii vuorovaikutteiseksi, innovatiiviseksi, kriittiseksi, jaetuksi, vastavuoroiseksi ja kontrolloiduksi  - ja tällä tavoin yhteisölliseksi tiedoksi.

Lähde: Kilpeläinen, Arja: Tiedon rakentuminen kylien teknologiavälitteisten hyvinvointipalvelujen tutkimuksessa. Janus 20 (3) 2012, 268-285.

P.s. Eiliseltä koulumatkalta muistui mieleen vielä, että keskusteluissa tuli esille se, että moni kyläkoulu on naisten omistuksessa. Täytyy  tarkkailla, miten ex-kyläkoulujen toiminta ja omistus järjestyy suhteessa sukupuoleen.

Kaksi ex-koulua

Ajelimme eilen Marin kanssa sata kilometriä kohti itärajaa. Päämääränä oli rajakylän kyläilta entisellä kyläkoululla, sitä ennen pieni poikkeama miltei naapurikylän koululla. Kouluverkkohan oli 1950-luvulla varsin tiheä. Koulupiiri muodostettiin päsääntöisesti niin, että lasten kävelymatka kouluun oli korkeintaan viisi kilometriä.
Ensimmäisessä koulukohteessamme asuu  keski-ikäinen pariskunta, molemmat ovat kotoisin Helsingistä ja molemmilla on juuria Pohjois-Karjalaan, toisella kyseiselle kylälle. Molemmat työskentelevät free lancereina omalla alallaan.
Matkaa ex-koululta keskustaan on 7 kilometriä. Matka ei siis ole pitkä ja lääkärin yöpäivystystä lukuunottamatta kaikki pariskunnan tarvitsemat palvelut löytyvät kuntakeskuksesta. Emäntä totesi, että ei asu korvessa eikä korvessa haluaisikaan asua. Taajaman läheisyys on hänelle tärkeä.
Isäntä toimii naapurikylän kyläyhdistyksen puheenjohtajana, sillä hänen juurensa löytyvät sieltä. Siellä kyläkoululla on nykyisin kesäkauppa.

Vierailemallamme koululla toimii myös majoituspalvelu.
Ison "luokan" korkeita pönttöuuneja lämmitettiin juuri talven jäljiltä, sillä odotettavissa oli majoitusvieraita. Yläkerran entisessä opettajanasunnossa oli jo lämmintä ja siihen huoneistoon odotettiin työmatkalaista vieraaksi.
Majoitustoiminta keskittyy lähinnä kesäaikaan ja talven muutamiin massatapahtumiin kylällä. Tietyt vieraat tulevat vuodesta toiseen. Ulkomaalaisista mainittiin venäläiset ja italialaiset ja markkinointiväylänä booking.com.
Tässä laajuudessa majoitustoimintaa voi pyörittää ilman aputyövoimaa, mutta toiminnan laajentaminen edellyttäisi jo ulkopuolista työvoimaa, ja sitä ei näillä näkymin ole tarkoitus palkata. Sen sijaan suunnitelmissa oli muun muassa riistaravintoa, joka toimisi etenkin miehen keittiömetaritaitojen varassa.
Rakennuksessa oli saneerattaessa ja sisutettaessa tietoisesti säilytetty "vanhan kyläkoulun henkeä". Koulurakennus oli 1910-luvulta ja lakkautettu se oli vasta 2007. Viimeiset vuosikymmenet oli kuitenkin saneerattaessa häivytetty. Esimerkiksi opettajan asunto oli toiminut viimeksi tietokoneluokkana, mutta pariskunnan koulutarinassa se oli tietoisesti  palautettu asuinkäyttöaikaan.
Talon emäntä totesi oppineensa, että asiakkaat haluavat tarinoita ja niitä heille tarjotaan.

Entinen juhlasali on pientä korvausta vastaan kyläläisten käytössä ja seillä järjestetäänkin jonkin verran kokouksia ja perhejuhlia.

Tämän koulun väelle "vanhan koulun hengen ja asun" säilyttäminen oli tärkeää ja miettiessään muita käytössä olevia kyläkouluja he totesivat, että kaikkialla koulujen uudet omistajat eivät tällä tavalla toimi. Se tuntui surettavan heitä.
Jutellessa tuli esille vanhat kyläkoulut hoivakotikäytössä. Tästä juolahti mieleeni selvittää tarkemmin, tulevaisuudessa erilaisia sosiaali- ja terveysalan lähtökohdista perustettuja kyläkoulukoteja: Mistä asukkaat tulevat? Millainen suhde asukkailla ja henkilökunnalla on kylään. Esimerkiksi päihdekuntotusyksikköinä oleville koluille väliaikaiset asukkaat - siis asiakkaat - tulevat kenties usein muualta Suomesta, koska ideaan saattaa kuulua vanhojen sosiaalisten siteiden katkaiseminen.

Muita vierailun aikana käydystä keskustelusta poimittuja ajatuksia: Naapurilla on valta maisemaan. Esimerkiksi metsänomistaja saattaa muuttaa asunnosta avautuvan maiseman aivan muuksi kuin mitä on ostettu. Samantapainen maisemakokemus tuntuu toistuvan. Se herättää skismaa kylällä.

Majoituspalvelun pitäminen tässä pienessä mittakaavassa tuntui olevan elämäntapavalinta pikemminkin kuin yritystoimintaa. Monet hauskat illat on kuulemma kesäisin istuttu ulkona yhdessä ulkolaisten vieraiden kanssa. Kansainvälisyyttä voi pitää yllä näinkin.

Marin ja minun matka jatkui varsinaiseen määränpäähämme. Se kyläkoulu sijaitsi 2 kilometrin päässä rajasta ja rajan läheisyys tulikin esille ihmisten puheissa. Tämä kyläkoulu toimii kylätalona. Sen omistaa yhdistys ja sen kunnostamieen on saatu ainakin Leader-rahaa. Taloa pidetään taloudellisesti yllä kahta asuntoa vuokraamalla. Toisessa asuu koulun entinen keittäjä ja toisessa tällä hetkellä eläkkeellä oleva rajavartija. Talo on usean naapurikylän yhteinen kokoontumispaikka. Entiset kouluriidat on nyt unohdettu. Talo on rakennettu kouluksi 1950-luvulla ja suljettu muistaakseni jo seuraavalla vuosikymmenellä. Käyttökustannuksia pienent myös se, että talossa on siirrytty maalämpöön. Kaikkiin muutoksiin on ymmärtääkseni käytetty paljon talkootyötä.

Kylätalolla on vuosien mittaan pidetty monenmoista harrastuspiiriä kansalaisopiston avulla. Meille luetelluista kursseista mieleen jäi viime keväinen fileerauskurssi ja aiempi pettuleipäkurssi. Kurssivalikoima kuulosti vuosien varrella olleen kekseliäs ja monipuolinen. Osa kursseista oli kyläläisten vetämiä.
Lisäksi taloa käytettään sukujuhlien järjestämiseen.

Rakennuksena talo on tyypillinen kouluarkkitehtuurin tuote: matala, pitkä puurakennus. Naapurikylässä on kuulemma komea tiilinen koulurakennus, jonka omistaa helsinkiläinen nainen. Talo on sisustettu komeaksi kirpputoritavaroin ja on käytössä vapaa-ajanasuntona lähinnä kesäisin.

Kylältä on matkaa keskustaan alle 30 kilometriä ja palvelut löytyvät sieltä. Kyläläiset ja kunta ovat täälläkin rakentaneet laiturin ja nuotiopaikan lähinnä rantaan kesäasukkaiden viihdykkeeksi. Itse he harrastavat luonnonvesissä ryhmävesijumppaa. Kesäasukkaat eivät kylän toimintaan osallistu, he viettävät aikansa metsissä ja rannoilla, todettiin. Silti kyläiltaan osallistui yksi mies, joka esitteli itsensä vakituiseksi vapaa-ajanasukkaaksi. Hänen virallinen vakituinen asuntonsa oli ymmärtääkseni Joensuussa.
Monen kurssin ja asian kohdalla tuntuu olevan niin, että joku aktiivisista kyläläisistä on hankkinut tarvittavat tiedot keskutan kursseilla (tai elämän varrella) ja niitä sitten käytetään ryhmissä.

Palveluiden osalta ongelmaksi koettiin se, että kunta (?) on siirtänyt jäteastian usean kymmenen kilometrin päähän. Etenkin autottomille ihmisille jätteiden kuljettaminen on ongelma.
Nyt kylälle odotetaan kuumeisesti valokuitukaapelia. Perusviesti oli tämä: se tulee tänne vasta sitten, kun kaikkialle muualle kuntaan on ensin ennätetty laittaa - jos sittenkään. Tietyt naapurikylät tuntuvat unohtuneen paikallislehden uutisistakin kokonaan.

Paikalla kyläillassa oli myös kylille palveluita kehittelevän kunnan vetämän projektin vetäjä. Tällä hetkellä projektiin osallistuu kolme kylää ja palveluvalikko kattaa niin kaupallisia palveluita kuin perinteisiä julkisia hyvinvointipalveluitakin. Kylien houkutteleminen mukaan projektiin ei tunnu olevan aivan helppoa. Tälläkään kylällä ei innostuttu: meitä on vähän ja olemme enimmäkseen eläkeläisiä.

Joensuusta kertyi kilometrejä kylälle 100.

Tänä aamuna soitin Aaro Piipposelle. Hän piti aiemmin Kiihtelysvaarassa yllä asuntopörssiä, jossa maaseudun autioituneiden talojen myyjät ja ostajat kohtasivat. Hän innostui selvästi tästä kyläkouluprojektistamme ja lupasi selvittää Joensuun osalta koulujen nykyisen käytön. Joensuuhunhan kuuluu "kantakaupungin" lisäksi nykyisin entiset Kiihtelysvaaran, Tuupovaaran, Pyhäselä ja Enon kunnat. Kaikki harvaanasuttuja maaseutukuntia aiemmin vanhan maaseutupoliittisen luokituksen mukaan.

Jospa uksia ei panna kokonaan kiinni

Terttu Haantie tutki kasvatustieteen väitöskirjassaan "Kun ukset kiinni pantihin"  kyläkoulujen lakkauttamista Pohjois-Lapissa (Sodankylä, Inari, Utsjoki) ja Tunturi-Lapissa (Kittilä, Muonio, Enontekiö).  Haantie korostaa menetyksiä, joka ei ole meidän tulevan kyläkoulututkimuksemme näkökulma. Silti hänen huomionsa kyläkoulun erilaisista merkityksistä kannattaa muistaa. Se on ollut oppimisen ja opettamisen tila ja lasten välisten sosiaalisten suhteiden tila. Tuohon voisi lisätä, että se on myös usein ollut samaa kyläkoulua käyneiden sukupolvien yhteisten muistojen ja kokemusten jakamisen tila.

Sen merkitys yhteisön näkökulmasta on huomattavasti laajempi: erilaisten juhlien kautta se on yhdistänyt kyläläisiä ja se on kannatellut paikallista kulttuuriperintöä.  Koulu on tarjonnut fyysisen tilan kyläläisten kokoontumiseen. Ylipäänsä paljon paikallista osallistumista on monilla maaseutukylillä tapahtunut juuri koululla. Lisäyksenä totean, että koulu on ollut kylän symboli ja kyläidentiteetin rakentaja.

Kun koulu lakkaa olemasta kouluna, yhteisön kannalta ei ole yhdentekevää, mikä sen uusi käyttötarkoitus on. Muun muassa tämähän meitä nyt kiinnostaa.

Haantie hahmottelee koulun uutta elämää nimenomaan kyläläisten toiminnan ja osallistumisen tilana. Hän maalailee monitoimintakeskusmallin. Ex-kouluvoi toimia tilana muun muassa etäopetukselle, päivähoidolle, vanhustyölle. Se voi olla tila kansalaisopiston ja muulle harrastustoiminnalle, samoin leirikeskustoiminnalle. Siellä saattaisi olla avoinna kunnan yleisten palveluiden toimipiste.

Haantien kyläkoulun uuden elämän malli perustuu vahvasti juuri hyvinvointipalveluiden paikallisen toteuttamisen varaan ja antaa siis yhden vastauksen "missän" kysymykseen - eli missä palvelut toteutetaan. Siihen, kuka palvelut tuottaa ja kuka ne maksaa hän ei puutu.

Lopuksi pieni kurkistus väitöskirjan fokukseen, lakkauttamiseen kyläläisten näkökulmasta. Kyläläisten tunnereaktiot etenevät vihasta, surusta ja luopumisesta sopeutumiseen. Joko "meidän tutkimuskylillämme" on sopeuduttu uuteen tilanteeseen ja osataan nähdä koulun nykyisiä merkityksiä menneiden lisäksi?

Lähde: Haantie, Terttu (2013) Kun ukset kiinni pantihin. Kasvatustieteen väitöskirja, Lapin yliopisto.

Metodeista

Tänä aamuna kuultua ja luettua: Radiohaastattelussa ilveksiä ikänsä kuvanneelta/tutkineelta "ilvesmieheltä" kysyttiin, mitä hän vielä haluaa ilveksistä tietää. Hän vastasi tähän tapaan: Olen jo aikoja sitten lakannut ajattelemasa, mitä MINÄ niistä haluan tietää. Odotan, mitä ne vielä haluavat minulle kertoa. - Jotenkin tästä lähtökohdasta minäkin toivoisin osaavani tutkimuksessa lähestyä sekä rakennuksia että ihmisiä.

Katri taas totesi, että arkeologit aloittavat tutkimuksen eristämällä nauhoin jonkun pienen alueen. Kvale on kutsunut sitä haastattelututkimuksessa kaivamisen metodiksi. Minä olen yleensä aloittanut vaeltelemalla. Niin nytkin: vaellellaan Suomen maaseudulla ja mietitään kulkiessa perustellen, mistä on viisasta tarkemmin kaivaa.

Koulu numero yksi - Karhuvaaran koulu

"Kyläkoulujen uusi elämä" -projekti polkaistaan virallisesti käyntiin ensi kuussa. Otin varaslähdön eilisellä kyläkouluvisiitillä itärajan suuntaan. Tietä pitkin Joensuusta on tälle ex-kyläkoululle matkaa vajaa sata kilometriä. Alkupuolisko matkasta oli maaliskuun ensimmäisenä päivänä sulaa asfalttia, neljännes hieman jäistä asfalttia, sitten jäistä päätietä. Viimeiset kymmenen kilometriä uraista, jäistä, mutkaista ja mäkistä kylätietä. Sen jälkeen olin perillä sinisiksi maalattujen koulurakennusten luona.
Koulu sijaitsee vaaran päällä, ja kun kunta on hakannut metsiään, näkee pihasta kuuden kilometrin päähän. Vaarat siinsivät sinisinä ja aurinko tervehti.
Kylällä on viisi vakituista asukasta, heistäkin kolme tekee muuttoa kuntakeskukseen. Sen jälkeen kyläkoulun isännän ja emännän lähimpään naapuriin on matkaa 10 kilometriä. Vapaa-ajanasukkaita kylällä tietysti on. Kylätieltä lähti useampaankin pihaan aurattu tie. Usein kyse on entisestä kotipihasta, jossa käydään talvellakin.

Aivan kyläkoulun vieressä on entinen terveystalo tyhjillään. Kaikki palvelut sijaitsevat kuntakeskuksessa noin 30 kilometrin päässä. Kyläkoulun pariskunta asioi siellä omalla autollaan, joten heidän käytettävissään ovat kaikki ne palvelut, jotka taajamasta löytyy.

Koulun historia on lyhyt: Koulurakennus ja oppilasasuntola rakennettiin 1950-luvun alussa ja koulu lakkautettiin jo reilun kymmenen vuoden perästä. Se oli ollut jonkun aikaa tyhjillään, kunnes nykyiset asukkaat ostivat sen 1970-luvulla. Tuossa vaiheessa koululla ja kylässä ei vielä ollut sähköjä. Pariskunnan lapset kasvoivat koululla "kouluikään", mutta jossain vaiheessa perhe muutti kaupunkiin. Vanhemmat palasivat kuitenkin asumaan koululle vakituisesti. He asuvat oppilasasuntolassa. Talvisaikaan käytössä on lähinnä iso tupa ja makuuhuone.

He ovat lakkaamatta peruskorjanneet ja saneeranneet taloa - kuitenkin alkuperäisen rakennuksen henkeä kunnioittaen. Asuminen sinänsä onkin iso osa arkea.  JOnkin aikaa sitten he harvensivat koulunsa metsää ja talvi meni savotassa polttopuita hankkiessa. Kun tutustuin heihin muutama vuosi sitten, oli meneillään kattoremontti. Koulu on kaunis ja hyvinpidetyn oloinen niin sisältä kuin ulkoakin.

Muistelimme televisiossa muutama vuosi sitten esitettyä dokumenttia sokeasta Vennisestä (?). Hänen positiivinen elämänasenteensa, elämäntapansa ja halunsa ratkaista ongelmat viehättävät meitä kaikkia. Mielestäni ex-koulun pariskunnan elämänasenteessa on jotain samaa. Itse-tekeminen, tiedon hankkiminen ratkaisujen löytämiseksi, oivaltaminen, uteliaisuus ja kiinnostus kaiketa - näin heitä luonnehtisin. Tällä asenteella maaseudulla pärjää aika pitkälle etenkin, kun molemmilla on elämän varrelta hiljaista tietoa monista selviytymisen kannalta oleellisista asioista.

Kävimme lumikenkäilemässä läheisellä järvellä. Kunta huoltaa siellä olevaa laavua, toimittaa sinne polttopuut. Olimme juuri sytyttäneet tulet makkaranpaistoa varten, kun paikalle suhautteli lumikengillään kamera kaulassa kaikille tuntematon mies. Hän kertoi, että hänellä on useinkin tapana käydä tälläkin laavulla. Lintuja varten roikkuvat talit olivat hänen aiemmin tuomiaan. (Lintuja pyrähtelikin puissa runsaasti, oli hömö-, tali- ja töyhtötinttejä. Korpit raakkuivat jossain etäämmällä.) Hän asuu taajamassa, mutta on kotoisin toiselta saman kunnan kylältä.
Minä kysyin tietysti heti, missä käytössä hänen entinen kyläkoulunsa on. Hän kertoi, että eräyrityksen käytössä. Sinne sitten tuonnempana.
Oivallus: Yksi julkinen hyvinvointipalvelu kylällä on - nimittäin kunnan huolehtima laavu. Sitä käyttävät sekä kyläläiset että muut. Kuten Rannikko on todennut: maaseudusta on tullut kaupunkilaisten ja muiden turistien vapaa-ajan tila.

p.s. Koulu numero yksi muistuttaa naapurimme Neuvostoliiton tapaa nimetä koulujaan. Meillähän kyläkoulut oli nimetty paikan mukaan, Itä-Suomessa usein nimeen liittyi sana "vaara". Okoon tämä kuvaamani koulu vaikka "Karhuvaaran koulu"

Tämän aamun alueita eriarvoistava uutinen

Lääkärihelikopterit joutuvat rajoittamaan lentojaan erityisesti Lapissa ja Itä-Suomessa lentokenttien lyhentyneiden aukioloaikojen vuoksi. Syynä se, ettei välitankkauksia pitkillä sairaslennoilla voida suorittaa.
Tämähän ilman muuta heikentää entisestään sairasavun saantia harvaan asutulle maaseudulle.

Tämä on myös yksi pieni esimerkki siitä, miten keskittäminen etenee huomaamatta eräänlaisena kurjistamisen kehänä: kun yhtä palvelua (lentokenttien aukioloaikoja lentojen vähentämisen myötä) heikennetään, on sillä ennakoimattomia (?) seurauksia muille palveluille.

P.s. Viime viikkoina on myös uutisoitu sitä, että koulukuljetukset tulevat kunnille kalliiksi. Kyläkoulujahan lakkautetaan perusteena syntyvät säästöt. Missään vaiheessa siinäkään asiassa säästöjä ei osoitettu.

KUMIKO?

Äidit synnyttävät yhä useammin kotona ja matkalla sairaalaan. Siksi, että synnytyssairaaloita on yhä harvemmassa ja siksi että heitä kehoitetaan ("tehokkuuden" vuoksi?) pysymään kotona viime hetkeen. Tämä on yksi esimerkki hyvinvointipalvelujen muutossuunnasta: etäämmälle ja nopeat läpivirtaukset.
Hyvinvointipalveluiden saatavuus maaseudulla on teemana uudessa tutkimusprojektissamme "Kuka, mitä, missä ja miten?" Lähtökohtana on 1990 luvun "kypsän hyvinvointivaltion" vaihe, jolloin alueellisen tasa-arvon ja tasa-arvon idea muutenkin eli vahvana ja monet hyvinvointipalvelut ulottuivat harvaanasutun maaseudun kyliin. Tilanne oli tietysti toinen kuin nyt siinä mielessä, että väestöä oli maaseudulla nykyistä huomattavasti enemmän.
Maaseudulla asutaan silti edelleen ja sinne myös muutetaan. Miten ihmiset saavuttavat ne palvelut tai sen avun ja tuen, joka julkisen vallan vahvan vastuun kaudella ulottui suureen osaan väestöä - joskaan ei koskaan kaikkiin.
Projekteilla on usein pitkät nimet, niin tälläkin: "Kuka, mitä, missä ja miten? Hyvinvointipalvelut maaseudulla 2014" on hankkeen virallinen nimi - jos oikein muistan.
Millaisenkohan suuhun sopivan lyhenteen keksisimme? Kumikameli? Kumiko? (Ko tulisi siitä, että erityishuomio kohdistuu kyläkouluihin niiden uusissa käytöissä teemana " Koulujen uusi elämä".)

Kuka kysymyksen sisään mahtuu monta alakysymystä: kuka tuottaa? Kuka maksaa? Kuka vastaa? Kuka hyötyy? Kuka jää ilman?

Vuosikertomus ja -suunnitelma

Uuden maaseutuprojektin kynnyksellä on hyvä hetki tiivistää vanha vuosi. Tämä blogi on typistynyt kirjoittamisesta kirjoittamiseen, joten kirjataan vuoden 2013 julkaisut.  Nyt on lupa ohittaa yliopiston cris-tietokanta ja kertoa myös tärkeistä jutuista.
No, saldo ei kaikkineen ollut suuren suuri - mutta sitäkin laadukkaampi:
Eläkeläisenä maaseudulla (toim. Tedre ja Voutilainen). Maahenki.
Soutaja. Kirjassa Iso siika (toimittajan nimi ei nyt muistu mieleen). Maahenki.
Ulos imperfektistä. Maaseudun Uusi Aika, juhlanumero 2/2013.

Mikään em. Julkaisuista ei pärjäisi jufo-luokituksessa, mutta jokaisesta olen ylpeä. Vähänhän nämä kallistuvat kaunokirjallisuuden puolelle - keskimmäinen on novelli ja viimeinen runo. Ehkä jotain pientä tuli tieteen puolellakin kirjoitettua, mutta tässäpä nämä tärkeimmät.

Ja nyt siis kohti uusia seikkailuja - eli uutta tutkimusta. Sille luomme Marin kanssa oman blogin kunhan rahoitus varmistuu. Maaseutumatkailua on taas tiedossa! Kiva.

P.s. Eläkeläisenä maaseudulla kirjan painos on loppumaisillaan eikä uutta oteta - nelivärikuvakirjan painaminen ei ole halpaa lystiä. Kirjastosta varmaankin löytyy - ellei muuten niin kaukolainana.  Arja Jämsenin sanoin: siitä tulee vielä keräilyharvinaisuus :)

Hupsista, onpas venähtänyt

Jopas on pitkät bloginvälit minulla. Tarkoittanee, ettei blogilla ole (ainakaan enää) yhtään lukijaa. Ihan ihmettelen, miten tämä on unohtunut. Selityksiä on kaksi: face book on vienyt turhan paljon aikaa - hieman addiktiolta jo vaikuttaa. Toisaalta olen blogannut ahkerasti toista harrastusta - pitänyt koirablogia.

Kirjoittaminen on sekä työni että harrastukseni.
Kokeilen nyt palata tännekin, Kirjoittamisesta olen täällä lähihistoriassa lähinnä blogannut.
Paljon puhuttu kirjamme Eläkeläisenä maaseudulla ilmestyi Maahengen kustantamana marraskuussa. Palautettakin on juo tullut; ihana...miksi käytetään sanaa eläkeläinen... kiva kirja, vaikka aika tuttua asiaa...rennosti kirjoítettu, vaikka lopulta sisältääkin paljon tärkeää ja uutta asiaa...

Näinhän se on: lukija on kirjan suhteen aktiivinen osapuoli ja tekee siitä oman tulkintansa.  "Tutuntuntuinen" maaseudun ihmisten sanomana ei tutkijasta tunnu kritiikiltä vaan tekee iloiseksi: Hienoa, jos ihmiset, joista tutkija kirjoittaa, tunnistavat tutuksi (todeksi) kuvauksen.

Nyt haalin aineistoa seuraavan kirjaan. Työnimenä on "Näkökulmakirja".  Perusidea on näyttää, miten konteksti, teoria, näkökulma ja kirjoittamisen tapa kaikki ovat merkityksellisiä sen kannalta, miltä jokin ilmiö näyttää. Ilmiöt, joita katson ovat "päihdeongelma", "kehitysvammaisuus" ja "vanhuus".  Kaksi ensimmäistä ovat diagnooseja ja kolmas kulttuurinen käsite.

Nyt on kirjan suhteen ensimmäinen epäselvyyden, vyyhtimäisyyden ja sekasorron vaihe. Kaikenlaista on mielessä ja tekstitedostoinakin - mutta miten näistä tehdään hyvä ja mielekäs teksti. Vastauksenkin tiedän: ajan kanssa, muhittamalla, kirjoittamalla, ajattelemalla ja taas kirjoittamalla.

En kuulu heihin, joiden teksti on kerralla julkaisukelpoista. En todellakaan.

Jälki kirjallisuudessa ja muita jälkiä

Kesä on hurahtanut kennelin pentublogia päivtellessä. Pikkuhiljaa olen palannut pentujen seasta ihmisten arkeen. Jokasyksyinen kirjallisuustapahtuma Joensuussa tuli taas istuttua alusta loppuun, kaikki kolme päivää. Monenmoista jäi mieleen ja mietityttämään. Päällimmäiseksi jäi Taisto Reimaluodon monologi Saarikosken runoista, "Hämärän tanssi". Sellaista intensiteettiä ihailen ja se tulkinnan voima! Reimaluodon tunneilmaisu kosketti niin kovasti, että vaikka en sanojen tasolla aina perässä pysynyt, oma tunnerekisterini oli käytössä laidasta laitaan. Naurusta kyyneliin kuljin. Kuvittelen, että se oli lahjakkaan näyttelijän eläytyminen ja tulkinta, joka veti mukaansa ja välittyi. Mahtavaa.

Myös Ukrin järjestämä tuoreen runon tapahtuma päivien aikana oli iloinen yllätys. "Nuoret" miehet (minun näkökulmastani nuoret Lassi Hyvärinen, Raino Harinen, Miika Nuutinen) esittivät runojaan.  Hauskaa oli huomata, että maalaisteema oli esillä niissäkin runoissa - nimenomaan tuoreista näkökulmista ja nykyisenään.

Aki Ollikaisen kirja "Nälkävuosi" täytyy lukea. Katja Ketun "Kätilön" olen lukenutkin. Molemmat kirjailijat olivat paikalla. Heillä on molemmilla vankka yhteiskunnallishistoriallinen ote aiheisiinsa.  Juontaja Matti Mäkelä vihjaisi, että heillä on tutkijan ote työhönsä. Samaa ajattelin, etenkin Ketun kohdalla.

Nyt apurahahakemuksia väsäämään.

Annikin runofestivaaleilla

Annikin runofestivaalit Tampereella on syntynyt puutalokorttelin asukkaisen pienimuotoisena toimintana, mutta nykyisin se on kansainvälinen tapahtuma, joka järjestetään edelleen paljolti asukkaiden talkoovoimin Annikinkadun puutalokorttelin sisäpihalla. Tosin tapahtuma on paisunut monipäiväiseksi ja ennen varsinaista pihapäivää runo on esillä pitkin poikin Tamperetta.

Minulla oli tänä vuonna ilo ja kunnia esittää runoni festarilavalla, sillä se sijoittui kolmen palkitun joukkoon maalaisrunokilpailussa. Loistava saavutus kilpailussa, jossa osallistujia oli 550. Voittajarunot voi lukea täältä:

http://www.facebook.com/l.php?u=http%3A%2F%2Fwww.annikinkatu.net%2Frunofestivaali2013%2Fvoittajarunot.pdf&h=zAQEoiykR

Runolla menee muutenkin taas hyvin. Niitä kirjoitetaan ja luetaan. Ja niitä esitetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä ja tilaisuuksissa.

Harrastelijakirjoittajan ilonhetkiä

Eilen pölähti postiin kolme kovakantista kirjaa, kaikki yhtä ja samaa, nimittäin Maahengen kustantamaa kirjaa "Iso siika".  Kirja perustuu kirjoituskilpailuteksteihin, joita julkaistiin 40. Sanoisinko korskeasti, että debytoin kaunokirjallisella puolella sillä tekstini "Soutaja" on mukana kokolemassa. 
Iso siika -kirja on esineenä kaunis (valokuviakin sopivasti) ja jutut mukavaa luettavaa.
Vaikka kilpailun tavoite oli kerätä tornionjokilaakson kalastusperinnettä, eivät kaikki jutut sinne sijoitu ja vain harvoissa kalastus itsessään on pääasia.  Näin on laita omankin tekstini, Tornionjoen tunnen lähinnä kartalta ja muutaman kerran olen sen autolla eläessäni ylittänyt - joskin isomummoni lähti aikanaan Muoniosta Tornionjokea pitkin karjakkokouluun etelään - eikä koskaan enää kotiseudulleen palannut.  Niinhän se silloin meni; kulkuneuvoja - ja yhteyksiä ei ollut.
Tekstissäni pyritään yhden maaseudun kesäasukkaan elämänkaaren kautta katsomaan myös yhteiskunnan ja maaseudun rakennemuutosta. Siis vahvasti yhteiskunnallinen viitekehys joskaan ei yhteiskuntapoliittinen sanoma.

 http://www.maahenki.fi/

Mukava tunne. Mikään tieteellinen julkaisukanava ei taida saada enää aikaan samanlaista kutkutusta, vaikka tekstin valmiiksi saaminen aina mukavalta tuntuukin.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuodenvaihteessa kirjoittaminen kierähti kaunon puolelle. Nyt olen penkonut keskeneräistä käsikirjoitusta, jonka tematiikkana on kehitysvammaisten arki. En millään tahdo saada siihen tulokulmaa, joka mieluummin integroisi kuin eristäisi. Tämähän tämä "erityisryhmien" tutkimisen ongelma aina on: Kun valitsee jonkin institutionaalisessa sosiaalipolitiikassa nimetyn ryhmän - kuten päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset - samalla tulee eristäneeksi heidät ja jatkaneeksi tutkijana eristämisen politiikkaa, jo pelkästään kättämällä näitä käsitteitä.  Institutionaalisia käytäntöjä on kehitelty, jotta lainsaaädännöllä voidaan taata näihin ryhmiin luetuille ihmisille oikeuksia. Samalla tahtomattakin vahvistuu myös erilliseksi - toiseksi - identifioiminen.
Katselin alkuvuodesta Kovasikajutun - kehitysvammaisten punk-bändistä kertovan dokumentin. Siinäkin bändin jäseniä yhdisti kehitysvammaisuus, vaikkain myös musiikki. He laulavat "meistä"; me halutaan asua Kalliossa, me ei haluta asua laitoksessa. Toisin sanoen he ajavat punkillaan ja me-puheellaan kehitysvammaisten oikeuksia.

Musiikki on yhteinen arvo ja viiteryhmänä kehitysvammaisuus.  Muusikoilla on myös sukupuoli ja ikä: he ovat eri-ikäisiä miehiä ja edustavat siis myös eri sukupolvia. Meillä ei varmaankaan koskaan ole tutkittu eri ikäisten kehitysvammaisten sukupolvikokemuksia - eikä niiden suhdetta oman sukupolven yleisempiin kokemuksiin. Veikkaan, että vanhimmat elossaolevat kehitysvammaiset ovat nähneet aivan erilaisen hyvinvointivaltion rakentumisen kuin vaikkapa palkkatyöläinen. Heidän kokemuksensa asettuvat usein poliittisesti laitosvammaisuuden rakentamiseen. Asunto on monille aina vuosidadan vaihteeseen asti ollut selkeä laitos. Nyt on asumisen suhteen enemmän hajontaa, mutta kovin kaavamaisia ratkaisut edelleen ovat.

Kuitenkin useat kehitysvammaisuuteen liittyvät sosiaaliset ongelmat koskevat ihmisiä ylipäänsä ja haen kuumeisesti tapaa puhua ongelmista yleisemmällä tasolla niin, että esimerkkinä on kehitysvammaisten asumista koskevat havaintoni. Kysehän on sellaisista asioista kuin sosiaalisista suhteista ja niiden merkityksestä, sosiaalisesta tuesta ja konkreettiseta avusta tietynlaisen elämäntavan mahdollistajana. Ei lainkaan kehitysvammaspesifi aihe. Feminististen yhteiskuntafilosofien sanoin: ihmiset ovat toinen toisiaan tarvitsevia, elämänsä eri vaiheissa eri tavoin. Tätä ajatusta olen yrittänyt koko tutkijaurani ajan soveltaa empiirisiin aineistoihin, mutta kovin keskeneräisiä sovellukset ovat. Kyse on tulokulmista, lähestymistavoista, tavoista kirjoittaa.

Arkielämä ja elämäntapa ovat lähinnä niitä yhteiskuntatieteellisiä tulokulmia, joista kuvittelen löytäväni ratkaisun. Olen tuskastunut siitä, miten hoivapuhe ja samalla myös hoivatutkimus tuppaa kerta toisensa jälkeen korostamaan yksilöllistä tarvitsevuutta, ei elämän kokonaisuutta, jossa apu on vain yksi ulottuvuus. Tai institutionaalisia ehtoja, jotka tekevät hoivasta sellaista kuin se on.

Avuttomuus on seurausta siitä, ettei itselle sopivaa apua ole saatavilla tietyissä tilanteissa. Avuttomuuskin on siis aika- ja tilannesidonnaista kuten auttaminen. 
En tiedä, miten paljon vammaispolitikka on tätä asiaa käsitellyt.

Mikä ilo, kun kirja on kasassa

Tämä on aina hauska vaihe, kun kirjan sisältö on hienosäätöä vaille valmis, rakenne ratkaistu ja taittokin tehty. Mari Voutilaisen kanssa me olemme tätä maaseudulla ikääntymisestä kertovaa kirjaa työstäneet parikin vuotta - ellei kauemminkin. Oli varsinainen onnenpotku saada Mari mukaan.  Melko säännölliset palaverimme ovat aina vieneet himpun verran eteenpäin.

Nyt Mari on siis tehnyt taiton. Mainion, upean taiton. Iso rooli kirjassa on Mikko Takkusen ottamilla kuvilla. Jonkin verran Mari on täydentänyt myös muiden kuvilla kokonaisuutta. Ilta Määttä-Lindströmin pohdiskelevat tarinat elämästä yleensä ja elämästä vanhalla kyläkoululla ovat upea kokonaisuus. Minä vastaan lähinnä tutkimustyyppisestä tekstistä, mukana on myös Arja Jämsénin teksti metsurien kimppakämppäasumisesta.

Mari toimii muun ohella meidän paikallisena Tuomas Kyrönämme kommentoiden tutkimustekstiä.

Tulossa on hieno kirja, arveltiin julkaista vuoden alussa. Tässä joulun alla on niin paljon muuta, joten hidastellaan vähän.

Kaikkineen tämä projekti tutkimusvaiheineen ja tutkimusraportteineen on kestänyt neljä vuotta. Näin se menee: neljästä viiteen vuotta ideasta erilaisten raportointien kautta vierähtää, kun juttu alkaa kiteytyä. Kyllä homma moneen otteeseen matkan varrella on varsinaista tahkoamista. Sitten tulee näitä huippuhetkiä kuten hilkkua vaille valmis kirja, jota voisi viilata vaikka loputtomiin.

Pisteen paikka alkaa kuitenkin olla pikapuoliin.

Globaalit hoivavapaaehtoiset ja muut mietteet

Globaali vapaaehtoishoiva kehittyvissä maissa liikahti tutkimuksena kesällä sen verran, että alotin tarinoiden keräämisen. Samoin olen tutustunut ruotsalaiseen väitöskirjaan, jossa on tutkittu matkatoimistojen kautta vapaaehtoistyöhön lähteneitä.

Koossa on nyt seitsemän kertomusta suomalaisilta Afrikassa (lähinnä Tansaniassa) hoivatöissä olleilta. Lumipallo jäi siinä vaiheessa paikalleen enkä syksyn opetustöiden aikana ole aihetta jatkanut. Palaan asiaan kunhan keksin keinon löytää lisää informantteja. Kansainvälisille työleireille mennään harvoin varsinaisiin hoivatöihin, vaikka laajasti tulkiten läheltä liippaa.

Yksi vaihtoehto olisi tutkailla rinnalla Suomesta Venäjällä (vaikkapa rajatummin Karjalan Tasavallassa) liikkuvia vapaaehtoisia. Esimerkiksi lastenkodeissa on paljon kummitoimintaa, kenties vanhainkodeissakin. Huomaan, että tältä osin tietoni ovat vanhentuneet, lopettelin itse Petroskoin projektit vuosituhannen vaihteessa enkä ole aktiivisesti aihetta seurannut. Karjalan Apu Joensuussa olisi varmaan Karjalan Tutkimuslaitoksen tutkijoiden kannsa hyvä taho saattaa tietous ajan tasalle.

Vanhoja projekteja olen lopetellut tänä syksynä kirjoittamalla kokoavia artikkeleita. Ageing and Societyyn tarkoitettu yhdessä Aini Pehkosen kanssa kirjoitettu  artikkeli tuli refereekierrokselta ja siinä riittää vielä tekemistä. Aiheena on ikääntyvät maaseutuyhetisöjen resurssina. Uutena pointtina lähinnä Maisa Honkasalolta lainattu ajatus pienestä toimijuudesta, joka tarjoaa mahdollisuuden katsoa myös kodin piirissä elämäänsä eleleviä ihmisiä yhteisön jäseninä ja resursseina.

Yhdessä Mari Voutilaisen ja valokuvaaja Mikko Takkusen kanssa tekeillä ollut kirja "Ikääntyvien maaseudut" alkaa myös olla taittovaiheessa. Samaisesta projektista kirjoitan metodijuttua pohtien sitä, miten maaseudun välimatkat otetaan mukaan kenttätutkimukseen kenttänä - ei vain matkana kentälle. Maaseudun ihmsiet tuntevat nahoissaan palveluiden keskittymisen, se muuttaa välimatkojen sosiaalista luonteen.
Näiden juttujen jälkeen yritän laittaa pisteen YTR:n rahoittamalle maaseutuprojektille.

Vielä on tarkoitus palata myös Sininauhaliiton tutkimukseen. Päihdetyön päiväkeskukset ovat kohtaamispaikka ja risteysasema, jossa työvoima-, sosiaali- ja terveyspalveluiden marginaaliin ajetut ihmiset kohtaavat toisensa eräänlaisissa köyhien yhteisöissä. Tästä haluan vielä vähän sanoa.

Mutta mikäs se taas hautautuu pohjalle? Sehän on se kehitysvammaisten asumiseen liittyvä tutkimus, jossa yritin tsoomata nykyiseen tukiasumiseen asumisyhteisönä, jossa tukea tulee myös toisilta asukkailta (ei siis vain työntekijöiltä).  Vaikea aihe, koska tietyllä tavalla samalla vahvistaa eksluusion ajatusta - vammaiset vammaisten kanssa.

Tansanian tuomisina uusi tutkimuskohde

Tammikuiselta Tansanianmatkalta tarttui mukaan kaksi aiheistoa, joita haluttaisi penkoa tutkimukseksi asti. Molemmat liittyvät länkkäreiden Tansaniassa tekemään vapaaehtoistyöhön. Iringan vuoristokaupungissa sijaitsee uudehkossa, kauniissa keltaisessa kaksikerroksisessa talossa Neema craft, www.neemacrafts.com, vammaisten työ- ja palvelukeskus. Sen toiminnan käynnistäminen ja kehittäminen perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön,pääosassa britit. Illembulan lähetyssairaalassa puolestaan on työskennellyt yli 30 vuotta suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen. Siellä tapasin liudan suomalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Neema craftin työpajoissa Iringan ympäristön vammaiset ihmiset tekevät kierrätysmateriaaleista käsityönä mitä moninaisempia upeita käyttö- ja koriste-esineitä. Ravintolaa pyörittävät kuulovammaiset, ja siksi tilaussysteemi on hieman erikoinen. Ruoka on hyvää ja ympäristö viihtyisä. Myymälässä myydään käsityökeskuksen tuotteita. Myös kuntoutustoimintaa on. Pitkään pähkäilin tutustumista tähän kokonaisuuteen ihan tutkimusmielessä. Päädyin lopulta toiseen ilmiöön, suomalaisten vapaaehtoistyönä tekemään hoivatyöhön Afrikassa. Lähtökohtanani on feministisessä tutkimuksessa tällä hetkellä hyvinkin muodikas globalin hoivan teema. Tutkimuskeskustelu liikkuu lähinnä kehittyvistä maista vauraisiin maihin kotitaloustyöhön tulevien naisten ympärillä. Yritän avata aivan toisenlaista kulmaa tematiikkaan. Illembulan orpolassa työskenteli tammikuussa vapaaehtoisina yksi vapaaehtoistyössä olleen lääkärin vaimo ja kaksi lomamatkalla ollut naista. Myös suomalainen lastenlääkäri työskenteli osan päivää orpolassa arkisessa ei-ammatillisessa hoivatyössä; vaihtoi vaippoja, piti sylissä, kävelytti, ulkoilutti alle kolmevuotiaita orpolan lapsia. Vapaaehtoisten hoivatyöläisten ikä vaihteli 25-70 vuoden välillä. Haastattelin heidät kaikki ex-temporee ja jo tämä pieni satunnainen 'otos' osoitti, että liikkellä ollaan monenlaisella mielellä. Olen kevään mittaan aina joutessani selvitellyt niitä organisaatioita, joiden kautta vapaaehtoistyöhön Afrikkaan Suomesta mennään. Osa menee suoraan henkilökohtaisilla suhteilla. Lisäksi olen lumipallomenetelmällä alkanut kerätä ihmisten kertomuksia sähköpostitse. Toistaiseksi kiinnostaa tämä ilmiö eikä varsinaista tutkimuskysymystä ole. Pikemminkin kysyn, mistä kaikesta tässä oikein on kyse. Toivon saavani monipuolisen aineiston aiheesta. Samalla olen löytänyt yhden tavan pitää elossa herännyttä kiinnostustani tuohon maanosaan. Seuraavaa matkaa jo suunnittelen. En osaa päättää, menenkö jo tuttuun vai etsinkö uuden maan ja kohteen.