Tukeudun puolestapuhujiin

Heli Vähäkoski, Mikko Mäntynen ja Taina Toivonen ovat eri-ikäisiä, mutta asuvat samassa huoneistossa. Siinä huoneistossa omana tilana jokaisella on huone. Yhteisiä tiloja ovat oleskeluaulat, ruokailuaula ja keittiö. Huoneistossa on monia asukkailta lukoin suljettuja tiloja: kanslia ja työntekijöiden pukeutumistilat. Ulko-ovessa on koodilukko, jota kukaan asukkaista ei avaa. Oma ovi on siis huoneen ovi. Sen saa kiinni, mutta ei luokkoon. Uko-ovi ei ole oma, siitä kukemisesta päättävät toiset.

En osaa sanoa, kuinka moni asukkaista oppisi harjoitellen lukitemaan ovensa ja kuinka moni pystyisi sen teknisin apuvälinen itse tekemään. Olen talossa, jossa tukeudun puolestapuhujiin, talon työntekijöihin.

Minun tutkijan kohdalla toisen tarve lisääntyy sitä mukaan kuin tutkimukseni kohteidem toiminnassa lisääntyy toisen tuen tarve. Tarvitsen tulkkia sitä enemmän mitä enemmän tutkittava ("informantti", kuten me kenttätutkijat sanomme.) näyttää tarvitsevan puolestapuhujaa ja asian ajajaa. Toisten lukitsemassa talossa olen avuton ilman noita toisia. Iiron luona tarvitsin Iiron äitiä. Helin, Mikon ja Tainan luona tarvitsen usein työntekijää. Ilman heitä en osaa kovin paljon kommunikoida tutkittavieni kanssa. Minä tukeudun ja asukkaat tukeutuvat samoihin toisiin. Kommunikaatioon tutkittavien kanssa tarvitaan kolmas.

Niinpä Helin asunnossa on läsnä kaksi instituutiota: erityishuoltopiiri ja yliopisto. Läsnä on myös kaksi ammatillista instituutiota: tutkija ja kehitysvammatyöntekijä. Toisen tarve altistaa institutionalisoidulle arkielämälle, myös omassa asunnossa. Tämä sama koskee esimerkiksi vanhuksia silloin, jos he tarvitsevat, pyytävät ja saavat kunnallisia vanhuspalveluita.

Näissä taloissa ertyishuollon instituutio on miltei herkeämättä läsnä jokaisen elämässä. Toisen fyysinen läsnäolo on elämän edellytys. Mutta asuminen ei ole silti lainkaan sama kuin eläminen. Asuminen on toimintaa asunnossa, siis niissä puitteissa, jotka antavan ihmiselle suojan. Elämän säilymiseen ja arjen sujumiseen tarvitaan enenvästi toista, fyysisesti läsnäolevaa ihmistä.

En tiedä, miten institutionaalisuutta voisi asumisratkaisuin vähentää. Kenties henkilökohtainen avustaja on tässäkin kohtaa ratkaisu ja edellytys instituutioista irtautumiseksi.
En tiedä, enkä osaa kuvitella. Mutta luulen, että avarakatseisimmat toiset voivat. Entä asukkaat itse?

p.s. Näissä taloissa asumisen järjestely muistuttaa paljon monen suomalaisen keskiluokkaisen lapsiperheen asumista: Jokaisella on oma huone, mutta lisäksi on yhteisiä tiloja. Erona on se, että asukkaat ovat aikuisia, eivät lapsia. Auttajat tulevat työvuorolistan mukaan ulkopuolelta talon ja heillä on asukkailta suljettuja omia tiloja.