Kaunis maa

15.6. Suomen valokuvataiteen museo

Astuin Taneli Eskolan valokuvaajan taipaleensa eri vaiheen kuvista kokoamaan näyttelyyn mielessä sellaisia kysymyksiä kuin "Voiko kuvista lukea maaseutua" ja jos voi/luulen voivani niin millaisista symboleista sen voi tehdä. Tämän on tarkoitus olla myös harjoitus, jossa kysyn omaa maaseutukäsitystäni.

Mennessäni minulla oli mielessä Mikko Lehtosen kokoamia ajatuksia symboleista ja niiden merkityksistä:
Symbolien merkitykset ja viittaussuhteet eivät ole lukittuja ja ne ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan.  Perusajatus se, että merkitykset eivät koskaan ole abstrakteja. Ne tuotetaan diskursseissa, jotka ovat sosiaalisia, historiallisia ja institutionaalisia.

Sanat, kuvat ja äänet ovat materiaalisesti olemassa keskenään eri tavoilla. Niiden muotokielet poikkeavat toisistaan ja niillä on eri funktio viestinnässä.  Erimuotoiset symbolit aktivoivat vastaanottajassa samoja merkityksiä. Kanssaihmiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan riippumatta siitä, käytetäänkö puehetta, kirjoitusta, kuvaa vai ääntä. Kullakin symbolisella muodolla on omat merkityksen tuottamisen mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Kaikkea puheella ilmaistavaa ei voi ilmaista kirjoituksella. kaikkea kielellä ilmaistua ei voi kääntää visuaaliseksi. Jotkin asiat voi merkityksellistää ja viestiä helpommin tietyillä symbolisilla muodoilla kuin toisilla. Puhe on peräkkäisyyksien muoto, kun taas liikkumattomat kuvat sisältävät elementtejä, jotka sijaitsevat tilassa samanaikaisesti ja tietyssä keskinäisessä suhteessa (tekstuaalinen tarjouma)..

Symbolien käyttöä rajaa myös niiden kulloinenkin sosiaalinen ja kulttuurinen arvostus (kontekstuaalinen tarjouma.)

Se, miten luotettavina erilaisia symboleita pidetään, vaihtelee kulttuureittaan.

Se, mitä kulloinkin pidetään totena, riippuu siitä, kuinka todellisuus kulloinkin määritellään. Nykykulttuurissa todenperäisyyden modaliteetti on ollut ”fotorealismi” – joskin digitaalisuus kuvien muokkauksineen on horjuttanut tätä käsitystä.

Lehtonen, Mikko: Maa-ilma. Vastapaino 2014.
Nämä ajatukset  taustana tutustuin Eskolan näyttelyyn, luin näyttelyyn kuuluvat kirjat  ja osallistuin illan taitelijatapaamiseen (Eskola&Lipponen&Mäkelä)

Olen etukäteen myös tutustunut Julia Donnerin tulkintaan Eskolan näyttelystä miettien hänen symbolikieltään, tapaa kertoa valokuvaamisesta ja näyttelyn tekemisestä. Donner sanoo muun muassa, että:

Kameran kanssa kulkeva Eskola innostaa katsojan samoilemaan mukanaan ajatuksissa, assosioimaan ja kuvittelemaan.  (Lihavointi on minun ST, mietin miten hyvin nämä ilmaisut kuvaavat myös etnografin työtä ja tavoitetta mukanasamoilevasta tutkimuksen lukijasta.)

Käsitän puutarhan tässä yhteydessä erityisenä ja merkityksellisenä paikkana. Valitessani kuvia en hakenut kuvia ”puutarhasta” vaan ennemminkin halusin tarttua puutarhan ”pienimpään yhteiseen nimittäjään” – johonkin yksityiskohtaan, joka johdattaisi ajatuksia eteenpäin. (Yksityiskohtaan tarttuminen viehättää minua tutkijana ST) Kuva- valintani perustuvat siten varsin sattumanvaraisiin kiinnostuksen kipinöihin, joita syntyi kun sain mahdollisuuden tarkastella Eskolan kuvia temaattisesti ryhmiteltyinä. (Tematisointi on laadullisen tutkijan perusanalyysitapa. ST) Kuviin liittyvät assosiaationi kiinnittyvät puutarhataiteen historiaan, mutta samalla kun etsin kiintopisteitä menneestä, haluan tutkia käsitystä siitä, mikä puutarha on tai mistä siinä on kysymys. Tarkoituksenani on samalla osoittaa – kuten Taneli tekee kuvillaan – että puutarhan voi havaita, jos niin haluaa, epätodennäköisissäkin paikoissa. Seuraavassa kokeilemani kuvien ja tekstin välinen vuoropuhelu on pyrkimystä paikkojen ym- märtämiseen. (Samalla tavoin voi kysyä mikä maaseutu on - ja olettaa, että sen voi havaita epätodennäköisissä paikoissa. ST) 

Sanan puutarha – garden – gärten etymologia viittaa aidattuun alu- eeseen, suojaan ja turvaan.4 Tietyn paikan lisäksi puutarhan voi kä- sittää myös mielikuvina ja toimintana, kuten Mark Francis ja Ran- dolph T. Hester ovat kirjoittaneet. Puutarhat ovat siten erityisellä tavalla merkitseviä paikkoja.

Tarvitaanko kokemukseen merkityksellisestä paikasta oikeastaan enempää kuin varjo seinällä? 

Vaikka ajallinen etäisyys on pitkä, huomio kiinnittyy ihmisten toi- mintaan kodin läheisyydessä ja yllättäen katsomme silti samanlaista maisemaa kuin mistä Pälsi kertoo. Vaikka tämän pihamaan puitteet voivat tuntua karuilta, niihin mahtuu ihmiselämä, ikiaikaisessa ryt- missään. Kuvassa kohtaavat mennyt – paljasjalkainen vanha nainen – nykyhetki – pyykit, tomutettavat matot – ja tulevaisuus – keinun luona leikkivä lapsi, aivan kuten talonpoikaispihojenkin arjessa. (Kenties tavat toteuttaa arjen ikiaikaisia rytmejä vaihtuvat, mutta elämän rytmit säilyvät. Perusrakenne on sama ajasta ja paikasta riippumatta. ST)

(Donner puhuu myös "tiheästä kuvauksesta", joka sisältyy kuvaan Ratteen tie - sitä se oli minunkin mielestäni. Mietin, miten päin tämä käsitteistö menee: mistä tämä Clifford Greetzin kulttuurintutkimukseen lanseeraama käsite on peräisin. CG ajattelee, että kontekstin avaaminen vaatii tiheää kuvaamista - jota etnografi tekee kirjoittamalla!!! G myös korostaa angropologian tukinnallisuutta: tutkijan tekstit ovat monenasteisia tulkintoja ja sellaisina fiktioita, fiktioita siinä mielessä, että ne ovat tehtyjä, sommiteltuja. Ne eivät ole silti valetta.))

Donner jatkaa: Taneli pohti pitkään valokuvausta esikuviensa kautta: kuinka ylioppilaslahjaksi saadusta kirjasta nähtyä ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin kuvatapaa voisi soveltaa suomalaiseen maaseutuun.

Noissa Tanelin kuvissa näkyy kuinka Suomessa oli vielä 1970-luvulla samannäköistä köyhyyttä kuin Romaniassa tänään.  (Minulle tulevat mieleen Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön kuvat ST) Tärkeiksi muodostuivat kuvat, jotka kommentoivat sammallahte- laisuutta ja luonnon näkemistä toisin amerikkalaisen uuden valokuvauksen tavoin. Taneli esitti pitkään itselleen kysymyksiä oman tulkintansa luonteesta. Hienoja valokuvataidekirjojakin syntyi. 

 Inha asetti kameransa rohkeasti vastavaloon välittämättä lasinega- tiiveihin syntyvästä valokehästä eli kirkkaan valon leviämisestä pak- sulla negatiivilla. Tämän muodollisen yhteneväisyyden lisäksi mies- ten otoksissa on samaa henkevyyttä, ellei ihan hartautta. (Vastavaloon kuvaaminen metaforana tarjoaa jotakin myös etnografille, en osaa vielä sanoa tarkkaan, mitä. Ainakin voisi ajatella, että vähemmän totunnaisen kuvakulman.ST)

Mietin, miksi Eskola kuvaa uudelleen samaa kuvastoa? Kunnes ymmärsin, että juuri maisemakuvauksessa Taneli oli onnistunut löytämään oman tulkintansa dokumentaarisuudesta. 

Nämä maisemat näyttävät edelleen eskolamaisilta: niissä maisema esitetään ylevöitettynä, sen mahtavuudet vahvistettuina. Ikään kuin luonto eläisi yhä itselleen, ihmistä vailla. Ehkä se on ikuisen luonnon tavoittelua ja kertoo ihmisen kunnioittavasta kohtaamisesta itseään vanhemman luonnon kanssa. Ne koskettavat edelleen nykyaikana, jolloin luontoa vain tuhotaan. 

Taneli Eskola sovelsi Cartier-Bressonin kuvaustapaa suomalaiseen maaseutuun ja löysi hengenheimolaisuutta I. K. Inhan luontokuvista.

Sitten lyhyesti näyttelyn kuvia katsoessani ja valokuvaajan esittelyä kuunnellessani syntyneet muistiinpannot:
Eskola korostaa ilmaisua ja sävyjä.

Vesi ja jää eivät paljasta mitään ympäristöstään?

Kukittunut puistonpenkki vihjaa puutarhaan/puistoon. Onko se "kaupunki"? 

Lehmät katsomassa käsilläseisontaan, ölhysoratie, taivas ja metsänranta. Onko se "maaseutu"? (Kuva on Heinävedeltä, luen sitten.)

Yömaisema: kuu, lumiset puut, lumi, hataria aittoja lumisella pellolla. Onko se "maaseutu"? (Hattuvaara, luen stten.)

Tamme-Laurin tammi, Urvaste, Viro. (Tähän liittyy tarina ja kirja, joita en nyt avaa.)

"Puut ovat runoja" (yksi näyttelyn teemoista). Nyt olen jo kadottanut kysymykseni ja kirjoitan: "Alhaaltapäin kuvattu koivikko (?) (esittelyssä selviää, että Terijoen salavia - ei siis koivuja), hiirenkorvalla, taivas kuin salama, -- Veden ylle kumartuva koivun (?) runko, veteen heijastuvat vastakkaisen rannan puut. Lunta. Kevät?)

Raatten tie - nuoret ristinmuotoiset taimet pistävät esiin lumesta, korkea kelo.

Sitten muutama muistiinpano taiteilijaesittelystä:

Kerran hyvä kuva, aina hyvä kuva.

Eskolan kuvat ovat keskustelukuvia, joita voi katsella etäältä ja läheltä

Mustavalkokuvien suhde näyttelyssä noin 18/20. Värivalokuvat muistaa niin pitkään. (!!!)

Ratteentien olosuteet olivat "lahja kuvaajalle" - ei tarvitse osata kuvata kun sellainen lahja annetaan.

Kuvissa elää 1970-luvun maaseutu Helsingissä (pukeutuminen, niukkuus - esim Malmin mustalainen)

Keskustelu paikasta ja ajasta - Eskolan kuvat ajattomia siinä mielessä, ettei tarvitse muistaa tuota aikaa - tarina kantaa 

Syövät ihmiset ovat harvoin kiinnostavia (Millaiset ihmiset ovat?)

Perinteisesti valokuvaus on totta, nyt manipulaatiota. Uskottavuus syntyy siitä, että uskaltaa mennä mukaan, siitä syntyy tosi.

Dokumnetaarisessa valokuvauksessa relevanttia kysyä mitä, missä, milloin. Aika ja paikka ilmaistava. (!!!) Vanhemmiten Eskola on ruvennut antamaan valokuvilleen myös nimiä.

Eskolan seesteiset luontokuvat saattavat olla Helsingin keskustasta - kaupunkimaisemasta löytyy paikkoja, jotka ihan muuta kuin totuttu ajattelemaan

Eskolan filosofian taustalla saksalainen varhaisromantiikka, johon kuuluvat tarkat luontohavainnot, Maantiede ja luonnontiede. Ensin tarkka katsominen, sitten tunteiden vyöry. 

Agraarisuomi kaupunkikuvassa tulee esiin vaatteissa.

Yhteenvetoa ja vastausta alussa esittämiini kysymyksiin yritän tehdä myöhemmin.

Kävin samalla reissulla toisessakin valokuvanäyttelyssä,Jaakko Heikkilän näyttelyssä Kansallismuseossa. Kiinnostava luonnehdinta kuvaajasta: Jaakko Heikkilä on valokuvataitelijana jutustelija ja kulkuri, ajaton harhailija, joka pitää ihmisten kohtaamisesta ja kuvaa heitä myötäelävästi ja lämpimästi. (Näissä tavoissa kuvata valokuvaajia sanoin on jotakin kovin samanlaista kuin laadullisen tutkimuksen tiettyjen perinteiden kuvauksessa, esim. Kvalen ajatus kaivajasta TAI turistista vai mikä se sana nyt oli. Eeva Jokinen väitöskirjassaan kiertelevä piika jne.)

http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/nyt/event/72/241---taneli-eskola-kaunis-maa

Evakon laulu

Olohuoneeni lattialla olevista nyssäköistä on tullut minulle pakolaisuuden symboli. Ne nostavat tunteet pintaan. Evakon laulusta palaa mieleen milloin mikäkin kohta. (Veikko Lavi on mielestäni suuri taitelija.) Olen nähnyt somessa valokuvasarjan USA:han laittomasti pyrkivien matkatavaroista. Hyvin usein ei mitään. Jos kuvissa jotakin oli niin ensimmäisiä asioita oli kampa, jonkinlaiset hygieniavälineet ja naisilla meikkipussi peileineen. Muistaakseni myös kännykkä. Mistähän löytäisin sen kuvasarjan. Sillä on minulle nyt uusi merkitys.

Evakon laulussa sanotaan jotenkin siitä, miten matkaan lähtijät kysyvät, missä on määränpää. Vastaus oli, että selviää kunhan päästään perille. Oletettavasti kukaan ei tiennyt siinä vaiheessa määränpäätä. Muistan ei-karjalaisen evakkomummoni kertoneen, että matkan edetessä (heidän kohdallaan lopulta Kuopioon) yöpyivät muun muassa Joensuun luterilaisessa kirkossa.

Tämän päivän Hesarissa migrin johtaja Päivi Nerg muistelee viime vuoden syksyä, päiviä ennen järjestelykeskuksen perustamispäätöstä Torniossa. Järjestelykeskus pantiin pystyyn yhdessä yössä.. "Noina viikkoina yhdessä yössä toimiminen oli sisäministeriölle, Maahanmuuttovirastolle ja SPRlle tuttua." Noihin aikoihin kun turvapaikanhakioita lähettänyt bussi lähti Torniosta, ei kuljettaja aina tiennyt, mihin oli ajamassa.

Turvapaikkaprosessin toimintatapana on myös ilmeisen tietoisesti ajatus "yhdessä yössä toimimisesta", kun on kyse paikanhakijoista. Pitkien odottelujen jälkeen ilmoitus haastattelusta tai päätöksen kuulemisesta tulee muutamaa päivää, korkeintaan viikkoa aiemmin. Sivusta seuraten se on aina jotenkin häkellyttävää. Illlalla saatetaan vielä yhdessä selvitellä vaikkapa opiskelumahdollisuuksita "sitten joskus" tai osallistumista suomenkielenopetukseen. Seuraavana päivänä onkin sitten tullut odotettu puheinsoitto kuulemisesta - ja kaikki muu hetkeksi unohtuu tai jää kesken. Vähän niin kuin lehmät lypsämättä Karjalassa kun lähtö tulee. (Hieman karkea vertaus.)

Viestintäalan ammattilaiset ovat hiljattain valinneet Nergin vuoden johtajaksi  (mielestäni ansaitusti).

Hesarin haastattelussa Nerg muistelee mennyttä syksyä ja sitä, miten ihmeessä tilanne saattoi tulla kaikille yllätyksenä. (Perussuomalaiset lienee sanovat, että ei meille.)

Poikkeustilannetta ohjaamaan koottiin kriisinjohtoryhmä, johon heti alussa kuului Maahanmuuttoviraston ja poliisin johdon lisäksi SPR. (SPR:n asema on kyllä kiinnostava.)

Artikkelissa toistuu sana "äkkiä", jossa ei ollut aikaa etukäteissuunnitteluun. Vastaanottokeskuksia perustettiin (17), monensortin ongelmia ilmeni. Koko ajan oli keksittävä uusia paikkoja vastaanottokeskuksiksi. Ja nopeasti. KÄytännössä joka ilta piti löytää seuraaville bussilastillisille vastaanottokeskus. Tarkoitti usein uuden keskuksen perustamista nyt ja heti. Nerg kehuu SPR:n tekemää valtavaa työtä. Lainsäädäntö takasi kriisitilanteessa mahdollisuuden olla kilpailuttamatta.

Nerg on ennenkin esittänyt itsekritiikkiä samasta asiasta kuin tässä: Kun yöllä perustettiin vastaanottokeskus johonkin kuntaan ja aamulla bussi ajoi pihaan, ei aina kunnanjohtajaakaan ennätetty informoida.

Myös kantasuomalaiset yllättivät Nergin. Kritiikin voimakkuus ja sävy oli odottamatonta. Ilmapiiri muuttui kouriintuntuvasti. Islamilaistaustaiset nuoret miehet  (joita tulijoissa enimmäkseen tuossa vaiheessa oli) olivat suomalaisille käsittämätön turvapaikanhakijaryhmä. (Myös minä olin yhden illan lokakuun alussa vapaaehtoistöissä yhdessä hätämajoitusyksikössä. En ole vielä ilennyt purkaa omia ajatuksiani sanoiksi.)

Huono-osaisille suomalaisille (ja monille keskiluokkaisillekin)  turvapaikkoja järjestelevistä tuli yhteiskunnan pahin luopio. (En muista, puhutaanko evakon laulussa asenteesta ja vihasta karjalaista kansaa kohtaan. Sehän oli aika yleinen.)

Väärinkäytöksiä ja rikollisuuttakin huomattiin.

Poliittisset avaukset johtivat siihen, että oli tehtävä myös suunnitelma länsirajan sulkemiseksi. (P.s. eikä tuolloin vielä taidettu ajatella, että itäraja alkaisi vuotaa...) Lopulta järjestelykeskus ratkaisuna hyväksyttiin.
Enimmillään vastaanottokeskuksia oli toiminnassa 140. Maaliskuusta lähtien keskuksia on alettu sulkea vähentyneen tarpeen vuoksi.

Nerg ottaa kantaa myös Afganistanin tilanteeseen siellä hijattain käytyään. Kyllä minä ymmärrän, että sieltä lähdetään.  Nergille perheenyhdistämisen vaikeutuminen on ollut koko vyyhdin vaikein kysymys.

Nyt virkamiesten ja SPR:n katse on kääntynyt akuutin kriisin hoidosta mahdollisesti turvapaikansaavien uusien suomalaisten kotoutumiseen.
Yksi kysymys minua haastattelua lukiessa askarruttaa: Kenen katse kohdistuu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin? Mikä on se sana (vrt. kotouttaminen), jolla heidän tilannettaan halutaan kuvata? Onko kotouttamisen vastinpari yksinkertaisesti karkoittaminen.

Kieltisiä turvapaikkapäätöksiä otetaan vastaan tällä hetkellä runsain mitoin. Moni lähtee, jotkut menevät maan alle, useat valittavat päätöksestä. Valittamisesta seuraa uutta odottamista edelleen turvapaikanhakijan statuksella. Kunnes taas pitkän odotuksen jälkeen äkkiä jotakin tapahtuu.

Evakon laulussa on monta muutakin kohtaa, joihin tekee mieli palata. Kuten "karjalainen kansa seisoi huutokaupassa".

Somessa yritetään löytää erilaisista syistä turvapaikanhakijalle esimerkiksi kotimajoituspaikkaa. Heitä kaupataan ahkerina, aktiivisina, työteliäiniä, innokkaina oppimaan suomen kieltä. Kerrassaan poikkeuksellisina ihmisinä.

Ohi on - vai onko?

Punainen Onnibussi lähti puoli tuntia sitten Joensuusta kohti Helsinkiä. Reilun viiden kuukauden pestini turvapaikanhakijoiden kotimajoittajana on päättyny. (Tosin miltei kahdesta kuukaudesta otti vastuun yksi pojistani antamalla pikkuruisen  vuokrayksiönsä Helsingissä tyttöjen käyttöön jotta he saattoivat kirjautua Helsingin vokkiin ja jotta heillä siten olisi mahdollisuuksia jäädä pääkaupunkiseudulle päätöksen jälkeen.Hän, yötyöläinen, hengaili sen aikaa kavereiden kämpillä. Ei mikään pieni panos auttamiseen etenkin, kun hän ummikkona hoiti myös papereiden siirrot ja monen monta muuta asiaa.)

Turvapaikkapäätöksen nuoret naiset saavat huomenna. Olen löytänyt heille ainakin väliaikaisen kotimajoituksen jatkajan Helsingistä. Kun bussi iltapäivällä saapuu Hesaan, marssivat tytöt omaan vastaanottokeskukseensa hakemaan kirjeen, josta vasta selviää, millä poliisiasemalla ja milloin huomenna päätös heille luetaan.

Olen nähnyt, miten toiveikkuus ja tulevan elämän selvittely ja suunnittelu on muuttunut peloksi. Maahanmuuttoviraston uudet linjaukset palaajille turvallisista maista (kuten Irak) sekä kansallisella tasolla määritellyn  oikeuden  turvapaikkaan humanitaarisen suojelun perusteella poistaminen turvapaikkakriteereistä,  ovat muuttaneet tilannetta hakijoiden kannalta dramaattisesti. Humanitaarisen suojelun perusteella turvapaikan saattoi saada vaikkei toissijaisen suojelun ehdot täyty, mutta maan turvallisuustilanne on heikko ympäristökatastrofien tai aseellisten selkkausten vuoksi.

Samanaikaisesti alkoi irakilaisille ropista kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ihan roppakaupalla. Tämän kaiken tytöt tiesivät matkatessaan  kuulemaan päätöstään. Mikäli päätös on myönteinen, alkaa iso rumba: kelakortti, asunto, sosiaalitoimisto ja toimeentuloturva, työkkäri, opiskelu ja mitä vielä.
Mikäli päätös on kielteinen, on mahdollisuus 30 vuorokauden kuluessa valittaa päätöksestä. Tällöin status ja "oikeudet" pysyvät entisellään. Eli oikeudet ovat vähäiset (ei sosiaaliturvatunnusta, ei pankkikorttia, harvalla rahaa asunnon vuokraamiseen, ei oikeutta julkiseen terveydenhuoltoon muuten kuin vokin kautta ja hätätilanteessa). Useimpien asumisvaihtoehtoina on edelleen vastaanottokeskus tai yksityismajoitus.
Muita teitä jäädä Suomeen voivat olla opiskeluoikeus ammattiinvalmistavassa oppilaitoksessa (opiskelijaviisumi) tai työpaikka alalla, joka oikeuttaa työviisumiin. Molempien saaminen edellyttää myös tiettyjä vuosituloja, opiskeluviisumi vähemmän kuin työviisumi.

Viime päivinä tyttöjen energia on mennyt itsensä koossa pitämiseen ja ruokailustaan huolehtimiseen. Silti he siivosivat vielä lähtiäisiksi kämpän.

Nyt olohuoneen lattialla tönöttää joukko pussakoita ja nyssäköitä. Kaksi mustaa jätesäkkiä ja joukko Ikean ja muiden kauppaketjujen halppiskasseja. En ole oikeastaan varma, mitä ne siinä odottavat. Ehkä henkilöautolla tulevaa poikaani ja jonnekin lähempänä Helsinkiä olevaan varastoon siirtämistä. Ehkä ne vaan jäävät siihen, kuka tietää. Tulee väkisinkin mieleen Evakon laulu: tässä on mun koko omaisuus. Itkettää.

Karkoituspäätösten lisääntyminen ottaa paitsi päätöstä odottavien ja kielteisen päätöksen saaneiden, myös heitä auttaneiden voimille. Tämänkin alueen kotimajoituskoordinaattori (vapaaehtoinen hänkin) on ollut mukana vastaanottamassa lukuisia kielteisiä päätöksiä - ja niiden aiheuttamia tunnereaktioita. Voimattomuuden tunne on suuri, Samoin pettymys. Kukin auttaja reagoi tietysti oamalla tavallaan. Omanikin olen tunnistanut, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Mutta ei auttaminen tunteiden käsittelyyn lopu. On neuvottava, miten siitä eteenpäin.

Tänään kello kaksi Kampin laiturilla seisoo eräs entinen kollegani, sosiaalityön professori,  ottamassa vastaan kahta itselleen tuntematonta huivipäistä tulijaa ja tarjoaa heille kodin ainakin joksikin aikaa. Huomenna johonkin aikaan seisoo yksi kotimajoituskoordinaattori, teologian opiskkelija,  jonkun poliisiaseman pihassa odottamassa kahta huivipäistä, nuorta, kaunista naista ollakseen paikalla, kun päätös on luettu. Tämä koordinaattori sahaa Joensuun ja Helsingin väliä tavoitteenaan auttaa.

Samaan aikaan toisaalla hallitukselta on tulossa eduskuntakäsittelyyn esitys, joka  käsittelee ja mahdollisesti päättää hallituksen esityksestä HE 32/2016 http://bit.ly/1VM4loJ, jonka ehdotukset heikentävät turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Turvapaikanhakijoiden oikeusapua rajoitetaan. Turvapaikanhakijoiden mahdollisesti saamien kielteisten päätösten valitusaikoja hallinto-oikeuteen lyhennetään. Muutokset ajoittuvat tietoisesti ajankohtaan, jossa jo nyt turvapaikanhakijoiden on vaikeaa löytää itselleen pätevä lakimies avustajaksi. Oikeusturvan heikennykset johtavat pahimmillaan siihen, että kohtuuttomia ja vääriä päätöksiä tehdään entistä enemmän.

Hallituksen esityksen ihmisoikeus- ja oikeusturvaongelmia ovat nostaneet esille Oikeuskansleri, Eduskunnan oikeusasiamies, Yhdenvertaisuusvaltuutettu, Korkein hallinto-oikeus, useat ihmisoikeusjärjestöt, pakolaisjärjestöt ja lapsijärjestöt. Monet oikeustieteen professorit ovat pitäneet ehdotuksia oikeusturvaa heikentävinä ja perus-ja ihmisoikeuksien vastaisina. Mittavasta kritiikistä huolimatta muutoksia ajetaan läpi.

Lakivaliokunnalle on myös esitetty sisäasiainministeriön turvapaikkaprosessin tehokkuuden työryhmän tekemä väliraportti. Valiokunta on päättänyt, että perustuslain 50.3. momentin perusteella asian käsittelyyn osallistuvien valiokunnan jäsenien on noudatettava asiassa vaiteliaisuutta. Kysymys kuuluu miksi näin? Onko raportissa jotain tietoja, joilla oikeusturvan heikennyksiä perustellaan ilman, että niistä voi avoimesti ja julkisesti keskustella?"


Huomiota on herättänyt myös rajoitukset muide kuin julkisen  oikeusavustajan käyttöön. 

Tämä on taas virittänyt yhden uuden keskustelun, josta minulla ei ole ollut aiemmin tietoa. Oikeusavustamisella on törkeästi rahastettu ja se on voinut olla luokattoman huonoa ja välinpitämätöntä. Toisaalta - jos on ollut tietoa ja rahaa tai hyvä tuuri - on voinut onnistua saamaan itselleen kompetentin ja asiakkaansa puolella olevan avustajan.

Mun naiviudellani ei ole mitään rajaa. Ihan oikeasti olen kuvitellut, että oikeusavustaja tässä maassa on avustettavan asialla. Ihan yhtä oikeasti, kun olen kuvitellut, että vastaanottokeskusten toiminta kestää päivänvalon.

Jotenkin vielä eilen ajattelin mukamas helpotusta tuntien, että olen nyt osani tehnyt. Olenkohan sittenkään.

Arjen valtapeliä ja itseanalyysiä

Minulla on vessassa sitruunantuoksuista käsivoidetta saippuan vieressä. Löydän se nykyisin yhä uudelleen lavuaarin yläpuolella olevasta kaapista  - ja nostan takaisin "oikealle" paikalleen. Keittiössä on kaksi jäteämpäriä, toinen orgaanisille jätteille, toinen muille. Kaivelen jatkuvasti niitä muita orgaanisten jätteiden ämpäristä siihen toiseen.
Etsin kiihdyksissäni tavaroitani, jotka on "korjattu jonnekin". Kuulostaako ihan parisuhteessa elävän arjen pulmilta? Samantapaisia kysymyksiä nousee luultavasti myös kommuuniasumisessa, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Mutta nyt on.  Käsirasvapurkin siirtely taitaa olla myös valtapeliä: kuka määrää käsirasvan paikan.

Minua kiukuttaa, kun jätteiden lajittelu ei toimi, vaikka olen "monta kertaa sanonut".  Kaikkein eniten kiukuttaa, kun kämppikseni ei viitsi opetella sanaakaan suomea - koska se ei ole hänelle hyödyllistä tässä vaiheessa.  Ihan samoja kysymyksiä kuin aikanaan omien murrosikäisten lasten kanssa: eivät piittaa ohjeista - eivätkä opiskele asioita, joista heille ei omasta mielestään ole tulevaisuudessa hyötyä (Ihan vaan yhtenä esimerkkinä ruotsin kieli. Sivuhuomautuksena: Poikani, jolle siitä ei "ollut mitään hyötyä" työskentelee nykyisin Tukholman yliopistossa - ja katuu katkerasti sitä, ettei aikanaan opetellut koulussa ruotsia. Sanoi, että vielä jonakin päivänä menee kukkapuskan kanssa ruotsinopettajan ovelle tervehtien "Olit oikeassa, minä väärässä.")

Edellä kertomani arjen "konfliktit" eivät siis tarvitse selityksekseen mitään kulttuurieroja. Voisivat olla ihan arkipäivää perushämäläisessä perheessä.
Mieleeni silloin tällöin (nykyisin aiempaa useammin) pujahtava tunnekaan ei edellytä pakolaistaustaa: Voisivat osoittaa vähän enemmän kiitollisuutta (opettelemalla suomea, noudattamalla sääntöjä...), saavathan sentään asua luonani ilmaiseksi. Enkö sortunut samaan ajatteluun lastenikin kanssa: minä maksan, minä määrään. Minä omistan, minulla on valta. (Tässä tapauksessa omistan myös oikean kansalaisuuden, oikean työpaikan, kielen, kulttuurin, yhteiskunnan tuntemuksen,kuulumisen tunteen  ja turvallisuuden.Omistan oikeuden tavata perhettäni jne.)

Kun kämppikseni tulivat meille, minua neuvottiin sopimaan säännöt heti alussa. Esimerkiksi, saako sisällä tupakoida, miten jääkaappi jaetaan. Siinä vaiheessa säännöt eivät tutnuneet tarpeellisilta - enkä oikein olisi keksinytkään, mistä olisi tarvinnut sopia. Kämppikset kantoivat kamansa sisään (ja niitä oli niin paljon, että saunasta tehtiin varasto), toinen ilmoitti että haluaa nukkua olohuoneen sohvalla -ei itselleen varatussa sängyssä samassa huoneessa sisaren kanssa), tavarani katosivat pöydiltä jonnekin piiloihin (enkä sanonut, etten pidä siitä). Ja niin edelleen. Tämäkin aivan tuttua parisuhteen alkukuvioista: ei haluta puuttua pikkuseikkoihin (,joista myöhemmin saattaa kutoutua varsin suuria.)

Nyt tiedän, mistä (ainakin) haluan sopia, mikäli vielä joskus jaan asuntoni jonkun kanssa (ilman, että olen vanha, valtani ja voimani menettänyt):

-Tilan jakamisesta: jokaisella on oma, yksityinen fyysinen tilansa, muut tilat ovat yhteisiä eivätkä siis vain  toisten (puhelimessa puheliaiden, netistä ulkomaisia saippuasarjoja katsovien kämppisten) käytössä, (Eli haluan istua omassa olohuoneessani, kuunnella mieleistäni musiikkia, katsella telkkarista itselle mieluisaa roskaa.)
- Vieraiden käymisestä  (kyllä omia vieraita saa kämppiksillä käydä vaikka minulla ei juurikaan käy. Muttei milloin tahansa eikä koko ajan. Joku systeemi tulisi kehitellä.)
- Siivoamisesta (minun säännöilläni, jotka on syytä etukäteen neuvoa - jokainen siivoaa omat tilansa ja yhteiset tilat siivoaa se, joka niitä käyttää. Ajattelen vähän niinkin, että koska heillä ei muuta olekaan kuin aikaa ja koska minä maksan asumisen (ml. vedet ja sähköt), heillä on päävastuu siivoamisesta.)
- Ruokataloudesta: Jokainen hankkii, huolehtii ja tekee omat ruokansa (Tämä on sujunut ongelmitta. Meillä on siis kaksi aivan erillistä ruokataloutta. Minun näkökulmastani monesta eri syystä: en halua heidän käyttävän vähiä rahojaan minun ruokkimiseeni, en viitsi pitää kirjaa kuka kulloinkin on jotakin maksanut,  en jaksa kiinnostua "kulttuurien kohtaamisesta" erilaisten ruokailuun liittyvien kulttuuristen sääntöjen kautta. En halua sopeuttaa omia aiktaulujani toisille sopivien ruoka-aikojen mukaan. He syövät iltayöstä ja minä pitkin päivää. En osaa neuvoa ruuan laitossa enkä ole myöskään itse kiinnostunut oppimaan. Haluan, että he ottavat vastuun ruokailustaan ja opettelevat kaupassa käyntiä Suomessa (siinä olen vähän auttanut, Olen myös myöntynyt kuljettamaan noin kerran, kaksi viikossa heidät Lidliin, koska sinne ei pääse ilman julkisia ja koska heidän mielestään se on edullisin kauppa. Oletan, että sen valikoima tuntuu myös kotoisimmalta - ja asiakaskuntakin taitaa olla kansainvälisin ja monivärisin. (Lähin marketti on 500 metrin päässä asunnota. Minä löydän sieltä kaiken tarvitsemani.).
- Hoidan asioita, joita he eivät pankkikortittomina voi hoitaa (kuten nettibussilippujen tilaamisen), mutta veloitan tarkalleen jokaisen euron. (Alussa en veloittanut vaikka he tarjosivat joka kerta rahaa.)
-Avain on jokaisella eikä minulle tarvitse tehdä tiliä omista menoista
- Jätteidenlajittelu tulee opetella
- Ja tietysti nämäkin: sisällä ei tupakoida ja jonkinmoinen hiljaisuus (naapureita ajatellen) tulee illalla kello 22. Plus muutkin taloyhtiön säännöt.

 Ja vielä tämäkin: Hyväksyn vain sellaisen asukkaan, joka yrittää opetella suomea (tai ruotsia, miten vaan.) Siis yrittää opetella. Tästä on tullut minulle yllättävän tärkeä ja monimerkityksinen asia. (Huomaan, että "innokuttta oppia suomen kieltä" korostetaan myös fasessa, kun yritetään löytää turvapaikanhakijalle kotimajoittaja.) Ylipäänsäkin korostetaan myönteisyyttä ja  yritteliäisyyttä. Aika ristiriitainen vaatimus tilanteessa, jossa  mitä ilmeisemmin kaikkein haavoittuneimmat turvapaikanhakijat eivät voi olla myönteisimmillään ja yritteliäisimmillään. Tämäkin on tuttua ihan kotiarjesta: vaikeita asiakkaita on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Haluan helppoja ja kivoja kämppiksiä, jotka toisaalta ovat näkymättömiä ja kuulumattomia, toisaalta toimivat kuten minä haluan. Nolo juttu myöntää.

Tuo kielenopiskelun nouseminen noin keskeiseksi on asia, jota joudun vielä miettimään - ja joka aivan erityisesti tulee paljastamaan minulle itsestäni ikäviä puolia - sellaisia, jotka kyllä tiedän, mutta joita ei ole kiva tunnustaa.

Lopuksi tärkeä asia: Kämppikseni ovat kivoja ja helppoja. He yrittävät monin tavoin olla minulle mieliksi, ilahduttaa minua ja noudattaa sääntöjä. Samalla, kun heillä on valtava koti-ikävä. ("Joka päivä minulla ikävä minun äidin." ) Samalla, kun he ovat aivan ulalla tämän yhteiskunnan kulttuurin ja lainsäädännön suhteen. Samalla, kun elämä on yhtä turvapaikkapäätöksen odottamista ja tulevaisuus aivan pimeän peitossa. Kun suurimmat toiveet liittyvät opiskelun jatkamiseen ja perheen saamiseen tänne. (Mutta samanaikaisesti myös kauniisiin vaatteisiin, ja ylipätään kaikkeen siihen, mihin nuorten naisten toiveet usein liittyvät.) Toiveet  perheenyhdistämisestä samoin kuin odotukset opiskelusta ovat mielestäni epärealistisia, myös opiskelu sellaisena kuin he mahdollisuutensa nyt kuvittelevat.

Opiskeluasiassa yritän tehdä parhaani, että saisimme selville, millaisia todellisia mahdollisuuksia heillä on a) turvapaikanhakijoina ja b) mahdollisen myönteisen päätöksen saaneena.Pelkästään sen asian selvittäminen on minulle suomalaiselle yliopisto-opettajalle osoittautunut lähes ylivoimaiseksi.  Enkä ole löytänyt oikein mitään tahoa, joka heitä osaisi oikeasti ohjata. Mistä se löytyy?

Mutta jos sanon, että opiskellakseen lääkäriksi Suomessa, täytyy osata suomea /ruotsia ja  enlglantia erinomaisesti (myös lukea ja kirjoittaa). Ja että pääsykokeita varten on luettava paljon sekä valmistauduttava - ja että pääsykokeisiin pääseminenkin edellyttää erinomaista todistusta. Puhunko pöytä?  Suljenko asenteellani jo alkumetreillä mahdollisia maailmoja?


Kielteisen päätöksen seurauksia en jaksa ajatella.
En myöskään osaa päättää, miten inhorealistisesti minun tulisi katkoa siipiä heidän unelmiltaan . vai tulisiko antaa unelmoida. Onneksi he tekevät sitä silloinkin, kun minä leikkaan siipiä.