Ajan levottumuus lennätteli ihmisiä kuin myrskyn iroittamia lehtiä

"Ajan yltyvä levottomuus, joka jo silloin alkoi lennätellä ihmisiä kuin myrskyn irroittamia lehtiä, pysähdytti itsessään kaiken rauhallisen, keskitystä vaativan työn."

Noin Aino Kallas kuvailee 1930-lukua. Minä en pääse irti Ainosta. Palaan hänen elämäntarinaansa aina uudestaan. Samalla tavoittelen henkilökohtaista, jotakin jonka nuorelle ihmiselle tyypillisesti ohitin silloin, kun siitä vielä olisi saanut kiinni. Nuo samat myrskyt ovat vaikuttaneet miljooniin kohtaloihin eri puolilla Eurooppaa, laajemminkin maailmassa.

Viron kohtalo oli erityisen myrskyinen. Isäni Olavi syntyi Jyväskylässä vuonna 1922. Perheen matkat suuntautuivat kesäisin Viipurin kautta Tallinnaan. Viipurissa käytiin tervehtimässä Viipurin teatterissa työskentelevää enoa. Sieltä jatkettiin Tallinnaan tapaamaan setiä ja serkkuja eli Hans ukin veljiä ja heidän perheitään.

Yhdessä valokuvassa Hans ja veljensä sekä Olavi seisovat Rusalka patsaan edessä. Rusalka on venäläisen panssarilaiva Rusalkan uppoamisen muistomerkki Tallinnassa Kadriorgin puiston reunalla Suomen lahden rannalla. Panssarilaiva upposi Suomenlahteen syksyllä 1893  matkallaan Tallinnasta Helsinkiin. Patsas valmistui vuonna 1902. Ukkini Hans oli tuolloin 12-vuotias. Wikipedia kertoo, että se on ensimmäinen virolaisen taitelijan tekemä monumentti ja sitä pidetään yhtenä Viron kauneimmista muistomerkeistä. Vaikuttava se on minunkin mielestäni.

Valokuva isästäni Rusalka patsaalla on otettu joskus 1930-luvun puolivälissä, sillä polvihuousuihin puettu kuvan Olavi on reilusti toisella kymmenellä, mutta ei vielä nuori aikuinen. Tahallani kirjoitin "puettu" sillä mammani, isän äiti  Sanelma, oli hyvin tarkka paitsi omastaan, myös läheistensä pukeutumisesta. Minäkin ehdin saada tästä osani, vasten tahtoani.

Valokuvan Viron matka saattoi olla se isän kertoma matka, jolla veljekset suunnittelivat yhteisiä tulevaisuuden bisneksiä ja isä Olavin vanhemmat Hans ja Sanelma muuttoa Viroon. Ukin veli teki kauppaa Saksaan, en tiedä mitä kauppaa, mutta suhteet Saksaan olivat tuolloin lämpimät kuten olivat monilla muillakin virolaisilla. Saksan kieltä myös osattiin, olivathan sakasalaiset omistaneet ennen Viron itsenäistymistä suuren osan Viroa. Virolaiset taas olivat tehneet töitä heidän palkollisinaan. Tästä ja sen epäoikeudenmukaisuuksista Aino Kallas on kirjoittanut etenkin tuotantonsa alkuvuosina.

 Moisioista, suurtiloista kartanoineen, on vielä jäljellä useita kartanoita eri puolilla Viroa.
Kartanohistoria tulee väkisinkin vastaan Virossa kulkiessa.  "Minun kylässäni" Võllassa Muhussa on sijainnut Võllan kartano. Sinne päätieltä johtava leveä vaahtera- ja lehmuskuja  on edelleen olemassa. Nõmmella asuvien sukulaisteni naapurissa taas on Ghlenin linna jännittävine puistoineen. Kävin siellä aikanaan useinkin, viimeksi poikieni kanssa 1980-luvulla. Puisto on suosittu kävely- ja hiihtopaikka. Linnan puistoineen rakennutti sata vuotta aiemmin 1880-luvulla  baltiansaksalainen kartanon omistaja von Glehn. 

Takaisin Ainoon. Aino oli ukkini aikalainen, 12 vuotta ukkia vanhempi. Ja Aino oli samanikäinen  kuin minä nyt paetessaan miehensä Oskarin, tyttärensä Virven ja tämän kahden lapsen kanssa Suomen kautta Ruotsiin vuonna 1944.  Oskar kuoli siellä vuonna 1946. Suuri osa virolaista älymystöä oli kuljetettu sodan vuosina Siperiaan vankileirille, heidän joukossaan Jaan Kross.
Ukkini Hans puolestaan joutui perheineen lähtemään Hämekoskelta Karjalasta vuonna 1939 ensimmäisessä evakuioinnissa. Pakolainen joutui jälleen pakosalle.

Aino oli 67-vuotias paetessaan Ruotsiin. Ukkini Hans 49-vuotias lähtiessään Hämekosken tehtaalta Harlusta. Isä Olavi muistelee, että asunnon kaikki huonekalut tuhottiin etteivät jäisi venäläisille. Olavi kertoi, miten hän löi kirveellä rikki kauniin, ruskean peilipöydän. Minulla on mielessä kuviteltu kuva tuosta pöydästä, vaikka en sitä ole koskaan nähnyt.  Kuvitelmissani se on ruskeaksi lakattua kokopuuta koristeluineen, keskellä soikea peili. Neuvostoliiton kaaduttua kävimme monien suomalaisten tavoin Karjalassa mekin isän kanssa. Löysimme Jänisjoen rannat, tehtaan ja isän työnjohtajilleen rakentaman kotitalon. Talo oli isän nuoruudessa upouusi kaksikerroksinen paritalo, edelleen asuttu. Muutamalla osaamallani venäjän kielen sanalla "eta, papa, doma" sain asukkaat ymmärtämään, miksi siellä olimme. Pääsimme sisälle.

Minulle on jäänyt erityisesti mieleen, miten vanhan miehen askel nopeutui Jänisjoen rantoja kulkiessamme, ääni kohosi liikutuksesta ja innostuksesta: Tuolla uimme Puten kanssa, tuolla kävin papan kanssa ongella. Putte oli Putte-kummini, Gustav Gabell, tehtaanjohtajan poika.  Papalla isä tarkoitti äitinsä Sanelman isää Nestori Salojärveä. Nimittäin Sanelman
äiti ja isä muuttivat mukana Hämekoskelle. Karjalainen heistä ei ollut kukaan. Ukki oli syntynyt Virossa. Sanelman suku taas oli lähinnä Keski-Suomesta kotoisin.

Isän Nestori- papan hautaa etsimme samalla matkalla Harlun hautausmaalta. Isä muisti, kuinka hän haki Ruskealan marmorilouhokselta marmoria, jolla hautakumpu koristeltiin. Samaa Ruskealan marmoria on aikanaan käytetty Pietarin Iisakinkirkon ja Talvipalatsin rakentamiseen.

Pappa jäi sinne, mutta mummo - isomummoni Eeva Johanna Salojärvi - evakuoitiin isän perheen mukana. Lasken taas: Isomummon on täytynyt olla tuolloin 63-vuotias, hieman nuorempi kuin minä nyt. Isomummo oli menettänyt miehensä ja jo aiemmin sisällissodan seurauksena kaksi kolmesta pojastaan. Aino Kallas oli joutunut jo ennen miestään Oskaria hautaamaan kolme lastaan, heistä kaksi myrskyn aikana kuolleita nuoria aikuisia.

Isomummo oli lapsuuteni turvallisin ihminen. Olin 12-vuotias hänen kuollessaan.  Äitini Kirsti sanoi joskus, että hän oli perheestämme ainoa, joka ymmärsi lasta. Minua. Körökörökirkkoon ja väsyväsyvästäräkki tai tanssimunvauvani... Näitä mummo lauloi. Mummolla oli aina jalassa pyöreäkärkiset nahkasaappaat - joita pidin hänen kuoltuaan teininä.

Tanssi mun vauvani, tanssi ja kiiku
Eihän ne töppöset vanhana liiku
Tanssi mun vauvani, tanssi sä aina
Vanhana töppöset painaa.

Näin se menee. Nykyisin alkaa pidempien kävelylenkkien jälkeen oma askeleeni painaa.

Palaan Aino Kallakseen. Pakolaisuudesta Aino kirjoittaa Vaeltavassa Vieraskirjassa:
"Olemme häkissä, ristikon takana, vain ajatus on vapaa..."
"En koskaan tule kotiutumaan Tukholmaan, en tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, en pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon..."

Tavoittaako Aino lauseessaan yleisen pakolaiskokemuksen, kokemuksen toisen luokan kansalaisuudesta? Aino Krohn kuului suomalaiseen yläluokkaan ja älymystöön. Hänestä tuli tunnettu kirjailija ja diplomaatin vaimo. Ja pakolainen.

Mietin ukkiani. Hän haki ja sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1933, 43-vuotiaana. Ehkä myrskyn vuodet saivat hänet luopumaan Viron kansalaisuudesta. Viron kansalaisuus hänellä on luullakseni ollut, sillä Jyväskylän kirkonkirjojen mukaan vuonna 1921 vihittiin avioliittoon isoäitini Sanelma Elisabet Salojärvi ja Hans Tedre Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virosta.

"Jaani kirik", Pyhän Johanneksen kirkko on luterilainen kirkko Tallinnassa nykyisin Vapauden aukioksi nimetyn aukion reunalla. Kirkko avattiin vuonna 1867.  Se sijaitsee vanhan kaupungin laidalla lähellä Kirjailijoiden taloa. Kirjailijoiden talon Pegasus-ravintolassa käyn syömässä lähes aina Tallinnassa käydessäni. Suosittelen.
Kirjailijoiden talon ikkunoista Jaan Kaplinski katseli aikanaan toista kirkkoa - ja kaipasi maalle avarampiin maisemiin. Kirjailijoiden talon vieressä seisova "Niguliste kirik", Pyhän Nikolauksen kirkko on pyhitetty Nikolas ihmeidentekijälle, kalastajien ja merimiesten suojeluspyhimykselle.  Suojeluspyhimystä olisi tarvinnut myös ukkini kaksoisveli, Viron laivaston matruusi, joka katosi myrskyn vuosina merellä. Hänestä isä kertoi: Veljekset olivat rakkaita toisilleen. Vielä aikuisinakin Tallinnan vierailuilla he saattoivat nukkua samassa sängyssä. Niin ukkini menetti kotimaansa ja kaksoisveljensä. Äitinsä hän oli menettänyt jo lapsena tämän pudottua navetan ylisiltä.

Aino Krohn avioitui Oskar Kallasen kanssa vuonna 1900. Heidät  vihittiin Helsingin saksalaisessa kirkossa. Ukkini Hans on tuolloin ollut 10-vuotias koulupoika Tallinnassa.

Myöhemmin Suomen ja Viron itsenäistyttyä Ainosta tuli avioliiton kautta Viron kansalainen ja hän menetti Suomen kansalaisuuden. Pakolaisvuosina kansalaisuuden menetys vaikeutti hänen matkojaan Suomeen. Jollain erityisjärjestelyillä kansalaisuus palautettiin hänelle, kun hänelle oli miehensä kuoltua Tukholman aikana myönnetty Wihurin rahaston iso apuraha. Sen vastaanottamisen ehtona oli Suomen kansalaisuus.

Tätä en vielä ymmärrä: Miten isoäitini Sanelma säilytti Suomen kansalaisuuden. Ukin Matt-serkun kanssa muutamaa vuotta aiemmin avioitunut Hilda Tedre sen sijaan sen menetti. Tämä arvoitus on varmaankin helppo ratkaista.

Aino Kallas kuoli Helsingissä jonkinlaisessa vanhusten palvelukodissa vuonna 1956, 78-vuotiaana.
Isomummoni kuoli Viialassa vuonna 1963, lähes 84vuotiaana. Ukkini Hans Tedre kuoli pari vuotta myöhemmin 75-vuotiaana ja mammani Sanelma oli lähes 85-vuotias kuollessaan.

Heidät kaikki kolme on haudattu samaan hautaan Viialan hautausmaalle, josta ukki löysi sodan jälkeen uuden työpaikan ja jossa mamma perusti velkarahalla ompelimon ja kangaskaupan, Viialan asusteen.  Elämä täytyi jälleen kerran aloittaa alusta. Nykykatsannossa ukki olisi ollut jo lähellä eläkeikäää. Sen sijaan hän työskenteli Viiala oy:n palveluksessa työnjohtajana kunnes täytti 70 vuotta. Mamma taas piti kangaskauppaansa vielä yli 80-vuotiaana. Minäkin ennätin lukiovuosina olla siellä kesätuuraajana.

Ukin hautajaisista muistan isän lämpimän huvittuneen tokaisun: Siinä ne nyt pötköttävät vierekkäin, kiistakumppanit. Isomummo ja ukki eivät kuulemma koskaan tulleet toimeen keskenään. Isomummo kutsui vävyään "Tedreksi", vaimonsa taas "Hansuksi".  Riidoissa tai ei: isomummosta Hans ja Sanelma huolehtivat. Kuten Hämekoskella, Viialassakin asuivat kaikki kolme samassa huushollissa uusissa Viiala oy:n hienoissa kerrostaloissa Lallinmäessä. Minäkin asuin heidän luonaan kaksi talvea äidin opiskellessa Helsingissä opettajakorkeakoulussa, 4-6-vuotiaana.   Samassa pihassa asui Ihva Aula, Myllyluoman Ritva. Ritvasta tuli käsityötaiteilija. Tapasimme uudelleen Joensuussa 1970-luvulla.


P.s. Vielä syrjähyppy Viron kansalaiskirjalijaan Tammsaareen. Vuonna 1878 syntynyt Tammsaare oli Ainon aikalainen. Juhani Salokannel vertaa hänen merkitystään Viron kulttuurille  Aleksis Kiven ja Väinö Linnan merkitykseen suomalasille.

Kirjallisuudentutkija Salokannel on kirjoittanut Tammsaaren elämäkerran. Helsingin Sanomien arvostelussa sanotaan:

"Koska kirjailija (Tamsaare, ST) kuoli sodan aikana eikä siis lähtenyt monien muiden kirjailijoiden tavoin maanpakoon, hänet hyväksyttiin neuvostokirjailijaksi korostamalla teosten työläishahmoja ja vaikenemalla esimerkiksi läpikäyvistä viittauksista Raamattuun.

Virolaiset ovat kuitenkin aina osanneet lukea rivien väleistä, ja jokainen aikakausi on luonut omat Tammsaare-tulkintansa....
...Suonraivaajakuvausten sijaan nykyihmistä puhuttelee Tammsaaren tuotannon filosofinen ydin: ihmisen mahdollisuus vaikuttaa kohtaloonsa, elinympäristöönsä ja ihmissuhteisiinsa."

En kuvitttele olevani mikään Salokannel, en sinne päinkään, mutta jotain tällaista aion tavoitella:
Esseistinen pyrkimys näkökulmia avaaviin, kiistanalaisiinkin rinnastuksiin kuuluu tyyliin.


Nyt kirjoitan lähinnä muistiinpanoja. 




Wikipedian lisäksi olen käyttänyt lähteinä:
Aino Kallas: Elämäntoveri 1957.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirsikankukkien Tukholma ja Aino Kallaksen 40-luvun vuodet. Blogikirjoitus Aino Kallas -seuran sivuilla 2.5.2019.
Aino Kallas-seuran ja Mirka Rekola-seuran järjestämällä Aino Kallaksen syntymäpäiväkävelyllä Helsingissä 1.8.2019 kuulemaani.
Elämäkerta kertoo, miksi A.H.Tammsaare on virolaisille kuin Kivi ja Linna suomalaisille. HS 8.7.2017 (Satu Grünthal)