Kun Estonia upposi

 

TARTTO 1994

- Äidin villasukat ollu eilisestä saakka jalassa. Mukavan ilmavat, ei kiristä mistään!

- Kuulostat ihan mummalta, joka aina etsi myönteisiä puolia asioista.

- Sillä saralla oon kyllä yrittänyt ottaa mummasta paljon mallia!

Whatsapp juttelu käynnistyy miettiessäni syksyä, jolloin pakenin Tarttoon opiskelemaan, jätin kolme lastani isänsä huomaan. Syksyä, jolloin nukuin patjalla opiskelija-asuntolan kolmannen kerroksen lattialla ikivanhassa untuvamakuupussissa, villasukat jalassa. Vedenkeittimen olin ostanut kaubamajasta, pienen maailmanradion tuonut mukanani. Siinä ne tärkeimmät kirjojen ja läppärin lisäksi. Rahaa ei ollut. Ei minulla, eikä Viron valtiolla,

Opiskelija-asuntolan hissi pysähtyi vain meidän kerroksessamme. Se oli välismaalaisten, ulkomaalaisten kerros. Virolaiset opiskelijat muista kerroksista eivät sinne päässeet, he kiipesivät portaita. Vielä muutama vuosi aiemmin Tartto oli ollut suljettu kapunki, Neuvostoliiton sotilastukikohta. Yliopistokaupunki, Viron henkinen pääkaupunki, se oli ollut jo vuosisatoja. Soluhuoneissa asuttiin, keittiössä oli sähköhella ja jääkaappi. Kaikessa säästettin. Oli kylmä. Lämmintä vettä ei tullut eikä lämmitys ollut päällä. Puistokäytävien katulamput eivät iltaisin palaneet. Mutta virolaisten unelmat olivat suuria ja luottamus tulevaan huipussaan.

Aamun tuuli raivasi lehtiä vanhoista lehmuksista. Emajoki raivosi, kun puskin tuulta vastaan kohti viron kielen tuntia. Raatihuoneen torin suihkukaivon vieressä seisoi harmaa ja harmaapukuinen vanha mies kuten monena aamuna aiemminkin, kädessä englanninkielinen kyltti ”Ihmisoikeudet ja perustuslaki ovat Virossa uhattuina.” Olin myöhässä, muut istuivat ringissä paikoillaan, kun vedin ovea kiinni takanani, vastassa outo hiljaisuus. Opettaja Leelokin oli vaiti. Hiljaisuus jatkui, oli pakko ihmetellä äneen. Mikä on?

Ulkona jatkui myrsky. Virolaiset seisoivat lehtikioskien liepeillä pieninä, sulkeutuneina ryhminä, päät kumartuneina lehden yli. Odotettiin jo tuoreempaa painosta, päivittyviä nimilistoja eloonjääneistä. Radiossa soi surumusiikki, päivästä toiseen. Sen keskeytti vain ihmisten nimien luetteleminen.

Laivan mukana meni koko Võrun kunnan virkamiesjohto. Muutama kuukausi aiemmin olimme me uudet suomalaiset yhteistyökumppanit ajaneet heidän kyydissään vierailulle Võruun. Päästeltiin kunnan vanhalla pakettiautolla suoria EU-tuilla juuri kunnostettuja teitä halki Viron. Haikarat pesivät piipuissa ja lyhtypylväissä, aurinko paistoi, pellot vihersivät, kevät pani parastaan. Võrulaiset pursuivat suunnitelmia.

Myrsky jatkui monta päivää. Minunkin myrskyni yltyi. Oli palattava kotiin, haettava nuorimmainen mukaan opiskelija-asuntoon.

Nyt sama poika kirjoittaa ottavansa mallia äidistäni. Äidistäni, jonka ikuinen optimismi raivostutti tytärtä. Ei niin ikävää asiaa, etteikö hän olisi käännellyt ja väännellyt sitä niin kauan, että löysi jotakin hyvää. Aikoja sitten aikuiseksi kasvanut lapseni keksii kirjoittaa, että neulomani teristään liian lyhyet ja ylileveät veneennäköiset sukat ovat ilmavat.