Rautavaara

Rautavaaran turman kaltaiset uutiset saavat minut sanattomaksi, kurkkua kuristaa. Moni muu sen sijaan on jo  avannut sanaisen arkkunsa osallistuakseen kollektiiviseen suremiseen tai selittääkseen tapahtunutta, varsin usein myös osoittaakseen syyllisiä.
Satunnaisesti seuraamissani somekeskusteluissa on osoitettu useaan suuntaan: äitiin (joka tappoi paitsi itsensä, myös lapsensa, tämä syytös hyvin vihamielisessä sävyssä), bussinkuljettajaan (joka halusi noudattaa aikataulua), poliisiin (joka ei ollut reagoinut tarpeeksi tai oikein aiemmin syksyllä saamaansa kotihälyytykseen), sosiaalityöntekijöihin (jotka eivät olleet tehneet jotain, jota heidän olisi tullut tehdä), yhteiskuntaan (joka on kova, kylmä, erotteleva, vähentää resursseja auttamiselta tai vaatii yksilöiltä kohtuuttomuuksia, jättää yksin eikä riennä apuun, ole käytettävissä, jättää heikot, oman onnensa nojaan). Meihin (jotka emme välitä, emme puutu.) Parisuhdeongelmat, miehen matkatyö ja äidin väsymys ovat kaikki saanet oman osasyyllisen paikkansa.

Minä en tiedä mihin suuntaan sormeni asettaisin osoittamaan. Usein on vaikea käsittää edes omaa ahdistusta saati toisen ihmisen kärsimystä, pimeyttä ja toivottomuuden tunnetta (siinä siis minun selitykseni, muuta selitystä en löydä. Kolmen pienen lapsen äiti on omien kokemusteni ja tutkimustenkin mukaan usein väsynyt, joskus syvästi masentunutkin jo äitinä ja äitiydestä - silloinkin, kun parisuhde toimii ja ulkoiset puitteet ovat kunnossa. )

Muistan hyvin vieläkin  toivottomuuden ja pelon tunteen (sieltä kolmenkymmenen vuoden takaa), jonakin hetkenä, kun koko maailma tuntui kaatuvan niskaan, yhteyttä ei saanut yhteenkään toiseen aikuiseen (vaikka he olisivat tarjonneet sitä edessäni) - ja kun koin pienet lapset osaksi itseäni, sellaisiksi, jotka eivät selviä ilman minua ja joista kukaan muu ei halua tai kykene huolehtimaan. Tämä mustuus ilman rahahuolia ja mitään järkevää syytä. Kutsuttaisiinkohan sitä syväksi masennukseksi. Ihminen on sellaisessa suljettuna omaan pimeyteensä

Jälkeenpäin katsoen ihmisiä olisi löytynyt, apua olisi luultavasti saanut, lapsista olisi huolehdittu. Jos olisin osannut pyytää ja ottaa vastaan. Aivan riippumatta Rautavaaran tapahtuman syistä ja selityksistä: apua ei ole silti koskaan liikaa tarjolla, yhteiskunta palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmineen hylkää usein juuri heidät, jotka eniten apua tarvitsisivat. Näyttää siltä tutkimustenkin mukaan, että hylkiminen etenee ja avun ja tuen piiriin kaapataan heidät, joiden vaikeudet ovat riittävän helppoja ja yksinkertaisia. Ilkeät ongelmat ovat hakalia: niihin puuttuminen kunnolla maksaa. Eikä vyyhtiin tarttuminen ole edes houkuttelevaa, päinvastoin se voi olla pelottavaa ja luotaantyötävää.

En siis puhu Rautavaarasta, koska en tiedä mitä siellä tapahtui ja miksi, en sitäkään, olisiko ulkopuolelta tosiaan voitu tapahtumaa ennakoida ja siihen puuttua. En puhu, kun sanoja ei ole. Puhun heistä, joiden muistoksi ei järjestetä nettimuisteluita, joiden kohtalosta harva haluaa edes tietää.   (Päivi Kivelä puhui aiheesta työryhmässämme sosiaalipolitiikan päivillä.) Heitä on paljon - ja vaikuttaa siltä, että enenevästi. 

Kumiko jää kirjoitustauolle

Kokosin eilistä Kumiko-ohjausryhmän kokousta varten yhteen projektin tämänhetkisen tilanteen. Koossa on kaksi aineistoa (puhelinhaastattelujen pohjalta puhtaaksi kirjoitetut muistiinpanot ja minun kenttämuistiinpanot.) Lisäksi on muutama vielä litteroimaton kytätoimijoille tehty ryhmähaastattelu ja runsaasti valokuvia.

Nyt pistetään stoppi aineiston hankinnalle tämän vuoden osalta. Ryhdyn perkaamaan ja analysoimaan olemassa olevaa. Ja lukemaan ja kirjoittamaan.

Päätän päivitykset Kumikon osalta tältä vuodelta tähän. Ja käytän aikani raportin kirjoittamiseen.