51 haastattelua

Sain tutkimusapulaiselta Ville Pöysältä koosteen hänen huhtikuun aikana tekemistään Leader-alueiden avainhenkilöiden puhelinhaastatteluista. Haastattelujen järjestämisessä Villeä auttoi Mari Voutilainen lähettämällä ennen puhelinyhteydenottoa kaikille alueille tutkimuksesta kertovan tiedotteen, jossa myös "varoitettiin" tulevasta puhelinsoitosta. Tästä on mitä ilmeisemmin ollut apua: ihmiset ovat osanneet odottaa puhelua ja Leader-tiedottajalta tullut posti toiminee myös "suosituksena".
Ville Pöysä on siis parissa viikossa onnistunut tavoittamaan, sopimaan haastattelun ja haastattelemaan jo 26 henkilöä. Aina tämä ei suinkaan ole onnistunut yhdellä tai kahdella puhelulla vaan aikamoinen puhelinrumba on takana.
Ensilukemalta totean, että todella kiinnostavia juttuja haastatteluissa on tullut esille kuten käyttötarkoitusten laaja kirjo, kunnan ja kylän suhde myyntitilanteissa, nykyisen omistajan ja kylän suhde, visioita tulevaisuuden käyttötarkoituksista.
Ensilukemalla huomioin sen, miten affektiivisesti kylän suhdetta muutosten eri vaiheisiin kuvattiin ja koulu todella sai aivan inhimillisiä piirteitä.

Tämä ensimmäinen vaihe tarjoaa siis kylien ulkopuolisen maaseututoimijan näkökulman aiheeseen.
Tätä kautta löytyy myös joukko hyvinvointipalvelukäytössä olevia ex-kouluja, joihin myös jatkossa zoomaamme. Löytyy myös muita yksittäisiä erikoisia, innovatiivisia tai muuten vaan huomiotani herättäneitä kohteita. Esimerkkinä vaikkapa "julkkiskoulut" - jotka omistaa joku nulkisuuden henkilö tai jotka toimintansa vuoksi ovat saaneet tarkoituksellista kansainvälistä huomiota. Tai katri vala keskus.
Näitä Villen haastattelukoosteita on todella hauska lukea! Huomasin senkin, että aika moni haastateltu oli paneutunut asiaan ja suhtautui myös innokkaasti asiaan.
Odotan, että pääsemme raportoimaan ensimmäistä vaihetta pian. Haastattelut jatkuvat vielä jonkun aikaa.

Ei koulu sinänsä

Mari postasi fb:ssä "kyläkoulukuvan", joka fokusoi peltohin. Tämä olkoon näkökulmamuistitus: eihän tarkoitus ole tutkia kouluja sinänsä vaan koulua sosiaalisessa, kulttuurisessa ja fyysisissä ympäristöissään. Ja toisin päin: tarkoitus on tutkia ihmisten ympäristöä heille merkityksellisten hyvinvointipalvelujen suunnasta.

Palaan hyvinvointipalvelukäsitteeseen. Jututtamani ihmiset tuntuvat mieltävän sen sotena - eikä ihme, sellaiseksi se kapenee julkisessa keskustelussa.
Hyvinvointipalveluna ymmärretään tässä tutkimuksessa kaikki julkisen vallan, kolmannen sektorin (ja markkinoiden?) toiminta, jota on/on ollut/voisi olla.
(Kaikilla toimilla on sekä tuki- että kontrollifunktio - vai kuinka?)

Poliisista ja patikkapolusta ihmiseen, joka järjestön vapaaehtoistöissä avaa kaverina kirjekuoria, jotka sisältävät maksumuistutuksia, ulosottoilmoituksia jne. tilanteessa, jossa ihmiset eivät itse uskalla niitä enää yksin avata.

P.s. Tiedätkö, mikä on köyhän lotto? Se on toimeentulotukihakemus. (TV 1 28.4. Dokumenttiprojekti,  Kuka välittää)

Yksi keskustelu

Tämä pariskunta asuu 17 km päässä kunnan keskustasta. Mies eläkkeellä, nainen käy työssä kunnan keskustassa. Pariskunnalla on yksi auto, huoneen ja kammarin mökki, ei mukavuuksia. Ovat muuttaneet Helsingistä kymmenen vuotta sitten aivan vieraaseen paikkaan, ajelleet vaan katsomassa myytäviä halpoja paikkoja ja tässä kolahti paikan vuoksi.  Navetassa onn muutama lehmä, muutama lammaskin on ja kissa ja koira, mehiläisiä.
Tuotantoeläimillä on nimet ja tuntuu, että ne ovat enemmän harrastus ja elämäntapa kuin ansio ja elinkeino.
Kysyn tarpeellisista hyvinvointipalveluista: kun on auto niin kaikki tarpeellinen - lääkäri - löytyy kunnan keskustasta. Kelakyydeilläkin pääsee ne, jotka tietävät. Yllättävän vähän tiedetään, ei myöskään kerran viikossa toimivasta asiointiliikenteestä, joka täytyy erikseen tilata.

Eläinlääkäri on tullut aina kun on tarvittu - kun on tuotantoeläimiä. Kirjastoa käyttävät todella paljon (eivät huomaa mainita sitä hyvivointipalveluna). Siis keskustassa.
Poliisista on pula. Nainen on työssään kaivannut lähempänä olevaa poliisia. Turvallisuuden tunne on uhattuna.

Miehellä on mopo, muttei sillä oikein pärjää, kun vaimo tarvitsee auton työssään.

Mitään kylä- tai kuntaidentiteettiä heillä ei ole: ovat muualta tulleita, arvostavat maaseudun vapautta ja sitä ettei kukaan kontrolloi. Kirkonkylään ei mennä, siellä ei ole mitään sellaista, mitä kaipaisivat. Pariskunnalla on monenlaisia elämänkokemuksia, samoin työkokemuksia myös ulkomailta, naimisissakin ovat olleet muutaman kerran aiemmin.

Toimeentulo oli jossain vaiheessa nolla ja mieli maassa. Sosiaalitoimistossa kokivat itsensä nöyryytetyiksi. Rahaa ei ollut ruokaan, mutta toiminimen ja jonkun muunki asian vuoksi, eivät
saaneet toimeentulotukea. Eivät ikinä enää menee kysymään. Nyt meihellä on eläke ja naisella työpaikka.
Ja vielä: Mies kiertelee koiransa kanssa kansallispuiston ja muitakin merkittyjä vaellusreittejä. Tuntuu tärkältä palvelulta. (Rannikko muistaakseni on kiinnittänyt huomiota näiden Metsähallituksen ylläpitämien palveluiden merkitykseen maaseudulla. Merkitys on selvästi kahtaalla: toisaalta turisteille, mutta toisaalta myös paikallisille ihmisille!)

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Pienten lukujen maantiede elää maaseudulla | Tietysti

Ks. Linkki yllä.

Pertti Rannikko on maaseututukijaidolini (kuten myös idoliopettaja ja -kollega).On taas syytä palata moniin hänen tutkimuksiinsa. Hänellä on ihailtava taito löytää tuoreita ja tärkeitä näkökulmia tuttuihin asioihin. Tässä muutaman vuoden takaisessa jutussa esimerkkejä elävästä nykymaaseudusta tarjotaan Lieksasta. Sinnepä sinne.

Yhden kunnan kyläkoulutarinaa

Referoin tähän yhden virkamiehen kanssa käymäni sähköpostivaihdon vastaukset:

 

Kaupunki on äskettäin tehnyt kouluverkkolinjauksia ja mm. keskustan tuntumassa oleva koulu on päätetty lakkauttaa syksyllä 2015. Koulu on hyväkuntoinen 1950-luvulla rakennettu kivirakennus ja sopii moneen käyttöön. Siellä on mm. iso liikuntasali, joka rakennettiin 10 vuotta sitten. Muutenkin koulun tilat ovat hyvässä kunnossa.

Myös toisen koulun lakkauttaminen on ollut esillä. Viimeisempänä lakkautettu koulu on tällä hetkellä tyhjillään. Yksi lakkautettu koulu myytiin äskettäin yksityiselle eurolla. Ei tiedetä, mitä yrittäjä sinne suunnittelee. Yhdellä ex-koululla on ollut matkailuyritys, jonka tämän hetken tilanteesta ei ole tarkkaa tietoa kunnassa. Yksi ent. koulu on kertojan mukaan "ihanalla paikalla". Se on yrityskäytössä ainakin osittain.

Pienempiä lakkauttettuja kouluja on myyty lähinnä asumiskäyttöön.

Kaksi koulua on kyläyhteisön käytössä ja niissä on useanlaista toimintaa sekä useita eri toimijoita. 

HeSan tapa tarttua terveyseroihin

Hesa uutisoi tänään väestön (kasvavista) terveyseroista: sosiaalinen tausta, köyhyys, pitkäaikaistyöttömyys. Tasa-arvoiset mahdollisuudet tehdä elämäntapavalintoja ovat oleellisia jutun mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä.

Asuinpaikasta suhteessa tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin ei pihaustakaan. Eikä siitä, että köyhin ja sairain väestö asuu harvaanasutulla maaseudulla. Ei vihjaustakaan siihen, että heihin satsaamisensa (työn ja työkyvyn suhteen) on tarpeen. Maaseutukontekstissa tarvitaan uusia ajatuksia, jos uskalletaan puhua pitenevistä työurista.
HeSa 22.4 terveysongelmatkasautuvat köyhemmille.

Kommentin herättämiä ajatuksia

Kyläkouluprojektin ohjausryhmän jäsen Jussi Vähämäki muistutti kylän sosiaalisesta rakenteesta ja siitä, että  kyläkoulut jossain määrin yhteisinä tiloina kokosivat yhteen erilaisia. Hän toi esiin myös kontrollinäkökulman: kunnan sekä valtion kontrollit eivät kohdistuneet suoraan esim. oppilaisiin, vaan opettajien jne. kautta. Jussi kysyi, mitä tästä on jäljellä.
Ja esitti myös, että vaikkapa vanha kyläkoulu, jossa muutama hippi puuhastelee jotakin, on kylälle jonkinlainen ”vänkä siemaus raitista ilmaa”, siis jotakin joka pitää kuitenkin kylää hengissä, antaa pakoaukon muuhun maailmaan tms.
Tämä on kiinnostavaa: millainenkohan "vänkä tuulahdus" mikäkin uusi toiminta (eri) kyläläisten näkökulmasta on. Tämä saattaa liittyä myös kyläidentiteettiin (joka ei ole yksi ja yhteinen, eikä kaikille sama.)

Tunteita kuumentava tutkimusaihe

Kuulun tutkijoihin, joiden mielestä myös tunteet ovat tutkimusväline ja yhteiskuntatieteellisenkin tutkimuksen kohde. Ystävän kanssa jutellessa tunteet kuumenivat viikonloppuna yhden kerran. Kerroin hänelle ex-koulututkimuksesta, johon hän: kunnat haluavat päästä niistä eroon kenolla millä hyvänsä ( kyllä minä sen tiedän), maaseudulla niille ei keksitä mitään käyttöä (tiedän, että on vaikeaa )... Ja vielä viimeisenä tämä veto: minä oon kuule maalla syntynyt ja kasvanut (1950-luvulla...), joten minä kyllä tiedän (mutta minä olen kasvanut kyläkoululla viisi vuotta ja loput vuodet maaseutukirkonkylässä...koulun vieressä, opettajienasuntolassa..)

Huomaan, että monien ihmisten on vaikea astua ulos lakkauttamispuheesta ja sen argumenteista (ystäväni on Pohjois-karjalassa syntynyt kunnallispoliitikko ja opettaja eteläsuomalaisessa kunnassa). Ystävän avopuoliso taas hiffasi heti, mitä ajan takaa ja alkoi luetella tietämiään erilaisissa käytöissä olevia entisiä kouluja.)

Ja minä huomaan kiihtyväni, kun minulle vihjaistaan, että puhun asiasta, josta en mitään tiedä... Ja etenkin, jos ihmiset vetoavat oman tietämyksensä suhteen muinoin maaseudulla vietettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Siksipä tutkimuksen aikamuoto on korostetusti maaseutu NYT.

Tämä on vähän samanlainen aihe kuin vanhuuden tutkimus (kaikilla on siihen jotain sanottavaa, kun heillä on vanhenevat vanhemmat tai he vanhenevat itse) tai opettamisen tutkimus (kaikilla on koulumuistoja ja käsitys opettajasta) ja muut lähellä ihmisten omaa kokemusmaailmaa olevat, vahvasti arvolatautuneet aiheet. On siis yllättävänkin vahvasti arvolatautunut. Kyläkoulu on affektiivinen aihe. Ja poliittinen. Yritän politisoida sitä uudella tavalla.

Olen sitäkin mieltä, että paras maaseutututkija ei aina ole maalla asuva maaseutututkija. Eikä myöskään maaseutututkija, joka on kovin sisällä juuri maaseutututkimuksen kontekstissa. Minun tutkimuksieni viitekehys on yhteiskuntapolitiikka, ei maaseutupolitiikka. Sen sijaan eräänlainen emansipatorinen maaseutuviritys tutkimuksessa on. Lähinnä kyse on näkyväksi tekemisen pyrkimyksestä.

Puolimatkan krouvi - ex koulu

Palailen pohjoisesta ja yövyin valtatien varrella bed and breakfast - paikassa. Tämä on vuonna 2009 lakkautettu kyläkoulu. Omistajan mukaan uusi kunnanjohtaja heti virkaan tultuaan lakkautteli kyläkouluja ihan paniikissa. Koulun oli ensin ostanut joku nainen majoitusaikein. Luopunut kuitenkin ja nykyisellä omistajalla on ollut pari vuotta.

Avaaminen majoituspaikkana oli kertoman mukaan monen mutkan takana: rakennus- ja terveysvalvonta pistivät alkuperäiset suunnitelmat uusiksi. Kylältäkin oli tullut valituksia, että siellä harjoitetaan laitonta rakennustoimintaa (vaikka kuulemma yritystiedoissa ensimmäisenä oli juuri majoitustoiminta mainittu.) Kateudella selitti. On kuulemma Kainuussa erityisen kova kansansairaus.

Yhtään palkkaa ei ole vielä voitu itselle maksaa. Kaksi ensimmäistä vuotta menivät miinuksella. Nyt toivotaan parempaa. Asiakkaissa on paljon lastenlasten kanssa pohjoisen mökille kulkevia eläkeläisiä, jotka nuorempana matkanneet pysähtymättä. Myös lecille menevät venäläiset majoittuvat paljon, monet jo useampaan kertaan. Samoin Pietariin Muurmanskista lastensa luokse menijät. Vakituisiakin asiakkaita alkaa jo olla.

Omistaja on kotoisin naapurikylästä ja kuvailee itseään jääräpäiseksi. Muuten ei onnistuisi. Venäläiset turistit ovat nyt vähentyneet Ukrainan seurauksena ja miettii, miten käy jatkossa.

Vanhoissa kunnan kyläkouluissa on pari homeista purkukuntoista, yksi toinenkin majoituskäytössä ja jotain yritystoimintaa on yhdessä yritelty.

Istuimme kaikki vieraat (lisäkseni pohjoiseen menevä perhe isoäiteineen) aamukahvilla. Kyläkoulut ovat ehtymätön puheen ja muistojen aihe. Ja meitä opettajia riittää: seurueen isoäidin isä oli ollut kyläkoulun opettaja - ja mukana ollut poikakin on opettaja.
Illalla kun tulin yhdeksän jälkeen, pääsin ensimmäiseksi saunaan. Muutenkin mutkatonta meininkiä.

Yhden maalaiskunnan kyläkoulupäivitustä

Sain eilen fb-viestin tuntemattomalta ihmiseltä, joka halusi kertoa oman kuntansa kyläkoulukäytöstä. Oli jostain  kuullut, että etsin itselleni vuokralle kyläkoulun päätyä. Selvitti sitten kuitenkin kysyessäni koko kunnan tilanteen, kylätalona, urheiluseuran omistuksessa kylätalona, yksityisen omistamina vuokra-asuntoina vapautuville vangeille ja myöhemmin päihdekuntoutuspaikkana,  yksityisen omistamana vuokrauskäytössä, myöhemmin hevosharrastajan paikkana, atk-alan yrityksenä jne.

Aika usein kertomus etenee "myytin ensin, sitten sen osti, nyt myynnissä". Toisin sanoen monet rakennuksista kiertävät tarkoituksesta toiseen. Sekin on kiinnostavaa: mihin kaikkeen niiden ajatellaan sopeutuva.
Tämän tarinan kertoja oli eläkkeellä oleva kunnan virkahenkilö. Sain kattavan kuvauksen myös toisen kunnan kyläkoulukäytöistä sähköpostiin eräältä toisen kunnan nykyiseltä - tutulta - virkanaiselta. Palaan siihen myöhemmin.

P.s. Tuostapa tuli mieleeni, että vaikka olemme kiinnostuneita ensisijaisesti koulun nykykäytöstä, tuota lakkauttamisen jälkeistä elämänhistoriaa voisi hitusen kopaista. Tehdä lyhyitä juonitiivistelmiä koulujen lakkauttamisen jälkeisetä elämästä, joka on vahvasti yhteydessä kylän elämään ja yhteiskunnan laajempiinkin muutoksiin, myös politiikkamuutoksiin.

Toisaalta käyttöä voinee luokitella monella tavalla: hoivayrityksinä toimivia paikkoja ei välttämättä tarvitse luokitella tutkimuksessa yrityksiksi. Ehei. Nehän ovat asuinkäytössä, siis ihmisten asuntoina. Tämän huomion kirjaan ylös siksi, että on tarpeen vastustaa totunnaisia luokituksia, jotka ohjaavat katsomaan tietyllä tavalla kohdetta. Institutionaalinen etnografia ymmärtääkseni yrittää vastustaa juuri tätä: institutionaalisesti vakiintunutta lähestymistapaa, joka uusintaa vallitsevia rakenteita ja sosiaalisia suhteita!

Haja-ajatuksia asuinkäytöstä

Yksi asuinkäytössä olevien koulujen myynnin syy on sangen luonnollinen: kun lapset kasvavat ja lähtevät, käy koulu isoksi. Ylipäänsä tietysti yksilöiden elämänmuutokset ovat merkittäviä kyläkoulusta luopumiseen.
Yksi entinen kollega muutti aikanaan sveitsiläisen miehensä kanssa kyläkoululle. Lapset syntyivät ja kasvoivat siellä. Nainen kävi töissä pitkän matkan takana - kelillä kuin kelillä. Miehellä oli puusepänverstas ja myös paljon lasten arjesta oli heidän vastuullaan. Nyt lapset ovat aikuisia, nainen käy edelleen töissä ja varmaankin miehellä on edelleen yritys.
He asuvat myös edelleen koulullaan. Joten asuinkäyttö jatkuu.

Aika pitkiäkin asuinhistorioita siis. Heidän kohdallaan liki 40 vuotta tähän mennessä.

Haastattelukysymysten kehittelemistä

Juuri juttelin kampaajan kanssa hänen lapsuutensa kyläkoulusta Saukkojärvellä Ranualla. Koulu toimii kuulemma nykyisin koulumuseona. Puuhanaisena nykykäytölle on ollut paikallinen toimittaja. Kesätapahtumissa se on entisten kyläläisten ja turistien kohtaamispaikka.

Mikä merkitys koululla on omistajalleen? Tätä täytynee omistajilta tai koulun elossapitäjiltä kysellä erilaisin kysymyksin. Palatakseni aiemmin käyttämääni diametaforaan: miten koulu kehystetään, millaisiin tulkintakehyksiin se asetetaan, millaisia ajallisia kerroksia omistajan elämässä siihen liittyy. Kyläläisillä on sitten omia kehystämisen tapojaan.

Rääkkylän virittämää

Käväisin eilen Rääkkylässä kertomassa eläkeläiskirjastamme kunnan mummolaksi brändäyshankkeen  tiimoilta. Idea on sama kuin esimerkiksi Ristijärvellä jo 2000- luvun alussa: ikääntyminen käännetään myönteiseksi ja kunta mummolana houkuttelevaksi. Aika hyvin olivat onnistuneet ravistelemaan ikäkäsityksiä - kuolemaa unohtamatta.

Uusia asumisen mallejakin siellä haettiin, etenkin yhteisöasumisesta - vaikkei sitä oikein saatu konkretisoitua vielä. Siinä yhteydessä vihjaisin etsiväni kyläkoulun päätyä vuokra-asunnoksi itselleni.  Minulle lueteltiin heti kolme koulua, joissa sellainen saattaisi olla juuri nyt tarjolla. Ovat siis vuokrakäytössä, mutten tiedä kenen omistuksessa.
Kaksi taisi olla samanaikaisesti myynnissä.

Pieni surffailu netissä osoitti, että kiinteistövälittäjällä olevaa koulua tarjotaan idealla asunnoiksi ja ateljeetiloiksi. Taiteilijat taitavat edelleen olla yksi potentiaalinen ostajakohderyhmä. Liperissä myynnissä olevaa Vaivion koulua, ehkä 60-luvulla rakennettua matalaa punatiilikompleksia ei taideta kaupata taiteilijoille vaan vihjataan mahdollisuuksista käyttää varastotilana tai yrityskäyttöön.

Mitähän kaikkea kouluilla varastoidaan? Täytyy muistaa selvittää.

Muistui samalla mieleen Vilppulan entisen kulttuurisihteerin Sirpa Timosen noin kymmenen vuotta sitten eläkkeelle jäädessä ostama koulu, joka sai nimen "Pelimannin penkillä". Käsittääkseni Sirpalla oli suunnitteilla sinne monenlaista kulttuuritapahtumaa. Käsittääkseni hän otti myös ison lainan koulun kunnostamiseen. Tästä en ole varma. Kesällä täytyy käydä katsastamassa Vilppulan tilanne.
Vilppulan ottamisella tarkempaan syyniin on monta perustelua: sosiaalisen taustani vuoksi tunnen hyvin kaikki kunnan entiset kyläkoulut. (Vasta nut oivallan, että tällaista oman kunnan
kyläkoulutuntemusta ei tietenkään ole kaikilla pitkäaikaisillakaan kuntalaisilla. Oppikouluun tai
kansalaiskouluun tultiin jostakin - ei taidettu paljon keskustella, mistä.) Lisäksi kenttätyö Vilppulassa tulee halvaksi, kun siellä voi edelleen asua ilmaiseksi.

Koulujen myyntiajat ovat pitkiä, joskus kai ikuisia. Niitä taidetaan kunnassa käsitellä lähinnä taloudellisena taakkana. Käsitelläänköhän missään arvokkaana kultturisena pääomana.

Kerroksellinen tulkinta

Anu Silfverbergin Long Play juttua 'Katoaminen' lukiessa tulee mieleen, että
Jokainen maalaa nykyisen päälle oman maailmansa - laskee nykyisen päälle kuin vanhoja dioja, joiden läpi nykyiset maisemat ja rakennukset kuultavat. Paikka maalataan erilaisiksi riippuen siitä, millaisia muistoja ja merkityksiä siihen liitetään. Mistä ne muistot tuodaan. Toki tässä on myös kollektiivinen muistin taso - sukupolvien, sosiaaliluokkien, sukupuolien, asuinpaikkojen jne. Taso.

Identiteetti perustuu ainakin jossain määrin muistoille ja (henkilö) historialle. Aikakaudella, syillä ja seurauksilla on väliä, kun haluamme kertoa, keitä olemme. Näin kirjoittaa A.S. Artikkelissa.
Kiinnostavaa ovat ihmisen tapahtumille ja tarpeille antamat selitykset - syyt ja seuraukset. Tulee mieleen Nuorin poikani, joka sanoi, että pitkässä autossa hänelle tulee paha olo. Meillä oli silloin kartanomallinen farmarivolvo. Minä puolestaan selitin pahoinvointia tupakan hajulla. Oleellista ei tässä ole, kumpi oli oikeassa - jos kumpikaan - vaan miten me tapahtunutta selitimme. Kyse on siis tavastamme määritellä ongelman syyt.

Myös selitysten vastaanottajalla on omat tulkintakontekstinsa.

Smith puhuu kokemuskielestä - siinä on kyse kokemustemme tarjoamista resursseista.
Sosiaaliset suhteet taas hänellä tarkoittavat ajallisesti ja paikallisesti tietyissä asetelmissa tapahtuvaa toimintaa ja sen suhdetta toisaalla toisina aikoina tapahtuvaan toimintaan. Sosiaalinen suhde rakentuu toisiaan seuraavissa ajallisissa jaksoissa muodostaen perustan eri tilanteissa toiminnalle annettaville merkityksille. Se on sisäänrakennettu kieleen.

Yhtä lailla olennaista on, millaiset tapahtumat itse kerrottavaksi valitsemme, teemat ja motiivit.

Arkielämälähtöinen kulma hyvinvointipalveluihin

Arkielämä on liukas käsite, jos sitä ryhtyy määrittelemään. Tartun siihen kanadalaisen sosilogin Dorothy Smithin tavoin metodologisena ohjenuorana. Se ehdottaa suuntaa, josta aloittaa eli ihmisten jokapäiväisestä elämästä, ei palveluinstituutioista. Yksinkertainen ohje, mutta monelle teoreettisesti virittyneelle tutkijalle vaikea. Smithin viritelmä on pikemminkin tietämisen ja tutkimuksen metodi kuin teoria. Siinä korostuu tutkimuksen luonne  etsimisenä ja löytämisenä. Smith pyrkii myös irrottautumaan ihmisiä objektivoivasta yleistävästä selittämisestä.

Sosiaalisilla suhteilla, kielellä ja toimintaa ohjaavilla periaatteilla on tärkeä merkitys ongelmien määrittelyssä ja instituutioiden sekä niiden toimintatapojen muotoutumisessa. Tutkimuksen tehtävä on tunnistaa ja välittää jokapäiväisen elämän, toimijuuden ja kokemisen ehtoja, jotka rakentuvat arkisessa puheessa, kokemuksellisessa kielessä. Toisaalta arjen ehdot määritellään ihmisten arkielämän ulkopuolella,  järjestelmien institutionaalisissa suhteissa, joita asiantuntijat uusintavat ja hyödyntävät.

Smith siis haluaa aloittaa sieltä, missä ihmiset ovat ja kysyä yksilöiden arjessa merkityksellistä toimintaa, sosiaalisia suhteita ja arjen sosiaalista organisoitumista. Sosiaalinen järjestelmä on sosiaalisten suhteiden kokonaisuus, joka ilmenee kokemusten tulkinnassa ja kokemusten ulkoistamiseen käytetyssä kielessä, käsityksissä ja merkityksenannoissa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihmisten luonnollisina ja itsestäänselvinä pitämät käsitykset otettaisiin sellaisinaan tutkimuksen lähtökohdaksi. Niiden avulla voi lähestyä arjen ja sosiaalisten järjestelmien välisiä suhteita.

Kumiko-tutkimuksessa toistaiseksi  tarkentamaton kysymys kuuluu jotenkin tähän tapaan: Millainen on uudessa käytössä olevien koulujen ja kyläläisten suhde ja miten tutkimuskoulukylillä hyvinvointipalveluita uudelleenorganisoidaan. Miten uudelleenorganisointi näyttäytyy kyläläisten arjessa ja millaisia merkityksiä siihen liitetään.


Kentälle  lähdetään kysyen - kuten Riikka Perälä väitöskirjassaan - "mitä täällä tapahtuu" ? Tämä "mitä täällä tapahtuu" vaihe  alkakkoon.

Kuka on kuka

Alkavassa projektissamme "Kuka" on monitasoinen kysymys. Sen avulla lähestytään hyvinvointipalveluiden rakenteita usealla tasolla valtiosta paikalliseen toteuttajiin,
Kuka on myös koulujen uuden elämän kysymys: kuka omistaa koulun, ketkä koulua käyttävät ja millainen on koulun omistajan ja käyttäjien suhde kylään ja kyläläisiin. Toisin päin: millainen on kylän suhde koulun nykyisiin käyttäjiin ja käyttötarkoituksiin.

Esimerkiksi kunta tai yksityinen omistaja voi vuokrata sitä asumiseen. 'Kenelle' on silloin kiinnostavaa.
Tai yritystoiminnassa oleva koulu voi tuoda työpaikkoja - millaisia ja kenelle?

Ulkomailla tai muuten etäällä asuva omistaja voi pitää koulua tyhjillään - huolehtia sen kunnosta tai jättää huolehtimatta.

'Kukan' kirjo on suuri samoin 'kukan' seuraukset kylälle ja kyläläisten sosiaalisille suhteille.

Toisten palvelut

"Nyt rikos ei ole 'tuolla jossain' vaan keskellä perhettäni, ja tarvitsemme poliiseja äärimmäisen kipeästi." Lause on Rosamund Luptonin dekkarista 'Mitä jäljelle jää'. Se ohjasi ajattelemaan niitä ihmisten palvelun ja avun tarpeita, jotka mieluusti ajatellaan toisten kuin itsen tarpeeksi - ja joita ei mielellään edes ajatella.
Päihdeongelmat, mielenterveyden horjuminen ja pelkkä köyhyyskin ovat sellaisia. Päivi Kivelä on tutkinut tämänlaisia palvelutarpeita maaseudulla.
Referoin hieman hänen ajatuksiaan. "Hiekkatien päässä tutkijaa odotti vieras maailma" kertoo siitä, että ihmisten isojen vaikeuksien maailma jossain tuolla (maaseudulla) on usein vieras, yllättävä ja pelottavakin tutkijalle (kuten auttamisen ammattilaisillekin).
Kivelän tutkimuksen ihmiset eivät jaksa ja pysty tekemään valintoja ja jäävät siksi syrjään. Heille saavutettavuusongelmana ei ole vain välimatkat vaan myös kyky, halu ja jaksaminen - sekä instituutioiden ja yhteisön asenteet.
Oman kylän ihmiset ovat yleensä tietoisia 'mökin mummosta' tai siitä, että kunnan vuokra-asunnossa asuu 'sellaista väkeä'. Kukaan ulkopuolinen ei halua ehkä olla tekemisissä heidän kanssaan, ei tietää siitä, mitä seinien sisällä tapahtuu. Kun hyvinvointivaltio on muuttanut kaupunkiin, he ovat omillaan - hyvässä ja pahassa.
Kivelän tutkimuksen nimi "Syrjässä syrjäytyneet" viittaa yhtäältä fyysiseen etäisyyteen ja toisaalta sosiaaliseen etäisyyteen eri ihmisryhmien välillä.

Muistutus tutkimukselle: on huolehdittava siitä ettei joitakin ihmisiä syrjäytetä - siis unohdeta tutkimuksesta. Tutkimuksen kohteena on koko kylä - siis kaikki kylien nykyiset asukkaat riippumatta siitä, identifioivatko he itsensä tai identifioidaanko heidät kyläläisiksi.
Vastuun ja palveluiden tuottamisen suhteen toisten palvelut ovat enenevästi kolmannen sektorin vastuulla - tai niitä ei (enää) ole.

Päivi Kivelä: Syrjässä syrjäytyneet. Pelon sosiaalipolitiikka ja verkostoyhteistyön mahdollisuudet maaseudulla.  Sininauhaliitto.

Tuttuuden puolesta

Aamun uutisissa kuultiin  (taas) paikallinen taistelu yhden lähipalvelun puolesta. Polvijärveläiset haluavat säilyttää poliisin palvelupisteen kirkonkylällään. Kunta tarjoaa tiloja ilmaiseksi poliisin käyttöön kerran viikossa auki olevan palvelupisteen toiminnan jatkamiseksi. Yksi argumentti puolesta oli se, että poliisi haluaa tuntea asukkaat ja asukkaat poliisin.
Tuttuuden elementti on ollut aika vähän esillä palvelurakennemuutos -jutuissa. Lähinnä on kiistelty ammattilainen- ei ammattilainen (kouluttamattomat tukityöllistetyt) ulottuvuudalla.

Muistetaan tuttuuden teema tutkimuksessa!

Vanha tuttu on muuttanut

Rakennuksilla on ominaishaju, joka säilyy - ainakin pitkään ellei ikuisesti. Muutama vuosi sitten astuin Viialan Lallinmäessä kerrostalon porraskäytävään. Tunnistin heti saman hajun kuin 1950 (!) luvulla. Se oli mummolan haju ja palautti mielettömästi muistoja.
Eilen astuin Bomballa keltaiseen, symppiksennäköiseen ja vanhanoloiseen puutaloon, jossa sijaitsee Lomasirmakan vastaanotto. Rakennus näytti ulkoakin oudon tutulta,mutten osannut sanoa, mistä. Ensimmäiset sanani sisällä olivat: Tämä on rautatieasema!

Ja mistäkö moinen varmuus? Hajusta minä sen tunnistin. Mieleen palautuivat lukuisat, pienet, kauniit asemarakennukset, joissa elämän varrella olen odottanut junaa jonnekin jostakin tullessani. Palautui myös muunlaisia muistoja.

Selvisi, että kyseessä on Onttolan asema, jota olen junalla kulkiessa katsellut satoja kertoja. Se on ollut myös merkki siitä, että kohta ollaan Joensuussa.

Hajuja on tutkittu, myös yhteiskuntatieteissä. Täytyy paneutua aihepiiriin.

Muistutukseksi kouluprojektiin: ei unohdeta hajuja (eikä äänimaisemia).

Hyvinvointipalvelut kylän näkökulmasta

Ymmärrän kyläkoulun yhtenä hyvinvointipalveluna. Hyvinvointipalvelu -käsitteen määrittely ei ole lainkaan yksinkertaista. Suppeimmillaan hyvinvointipalveluilla tarkoitetaan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Laajempaan käsitykseen sisältyvät muun muassa koulutus- ja sivistyspalvelut sekä muut ihmisten turvallisuuteen, viihtyvyyteen ja itsensä toteuttamiseen tähtäävät palvelut.
Toinen lähtökohta käsitteen määrittelylle on tarveperusteinen: Hyvinvointipalveluilla vastataan joko perustarpeisiin tai laajempiin yksilön vaateisiin (joka ei tee määrittelyä juurikaan helpommaksi, sillä perustarpeistakaan ei ole yhtä käsitystä.)

Arvaan, että tutkimuksen edetessä joudumme vielä pureskelemaan tätä käsitettä. Toistaiseksi ajattelen, että kiinnostus on niissä julkisissa palveluissa, joita kunta rahoitti ja tuotti hyvinvointivaltion ollessa laajemmillaan 1990-luvulla. Liikkeelle voidaan silti lähteä kyläläisten kanssa keskustellessa esille nousevista ajatuksista tarvelähtöisesti. Käsitys merkittävistä hyvinvointipalveluista muodostunee sitä kautta.

Osa näistä palveluistahan on siirtynyt verkkoon, osa etäämmälle yleensä keskustaajamiin (esimerkiksi koulu). Osa on loppunut, osa saattaa olla vielä kylläkin (esimerkiksi päivähoito). Jotakin uuttakin on voinut tulla.  Kaikilla kylillä ei koskaan ole ollutkaan monia palveluja. Mutkia hahmottamiseen tuo se, että niitä ei välttämättä enää tuotakaan kunta. Tämän olemassaolevan tilanteen jäsentäminen on tutkimuksen yksi keskeinen tehtävä.
Kylä -käsitehän tutkimuksessa on tietoisesti vanhahtava; lähtöasetelmassa kylät ymmärretään  koulupiirien mukaisesti ajallisesti asettuen tilanteeseen, jolloin koulupiiriverkko oli tiheimmillään.  Saa nähdä, miten tämä käsitys muuttuu tutkimuksen edetessä.

Kylistä haetaan enemminkin yhteisöllistä kuin yksilöllistä tietoa. Siksi fokusryhmähaastattelu voi olla keskeinen metodi. Fokusryhmähaastattelussa tieto rakentuu ihmisten keskeisessä vuorovaikutuksessa. Arja Kilpeläinen tiivistä fokusryhmähaastattelun piirteitä: Onnistuessaan se tuottaa innovoitua joskin ryhmän sisäisesti kontrolloimaa tietoa. Haastattelijan tehtävä on huolehtia kaikkien osallistujien mahdollisuudesta osallistua keskusteluun ja antaa tilaa myös hiljaisille osallistujille.  Fokusryhmähaastattelua Kilpeläinen luonnehtii vuorovaikutteiseksi, innovatiiviseksi, kriittiseksi, jaetuksi, vastavuoroiseksi ja kontrolloiduksi  - ja tällä tavoin yhteisölliseksi tiedoksi.

Lähde: Kilpeläinen, Arja: Tiedon rakentuminen kylien teknologiavälitteisten hyvinvointipalvelujen tutkimuksessa. Janus 20 (3) 2012, 268-285.

P.s. Eiliseltä koulumatkalta muistui mieleen vielä, että keskusteluissa tuli esille se, että moni kyläkoulu on naisten omistuksessa. Täytyy  tarkkailla, miten ex-kyläkoulujen toiminta ja omistus järjestyy suhteessa sukupuoleen.

Kaksi ex-koulua

Ajelimme eilen Marin kanssa sata kilometriä kohti itärajaa. Päämääränä oli rajakylän kyläilta entisellä kyläkoululla, sitä ennen pieni poikkeama miltei naapurikylän koululla. Kouluverkkohan oli 1950-luvulla varsin tiheä. Koulupiiri muodostettiin päsääntöisesti niin, että lasten kävelymatka kouluun oli korkeintaan viisi kilometriä.
Ensimmäisessä koulukohteessamme asuu  keski-ikäinen pariskunta, molemmat ovat kotoisin Helsingistä ja molemmilla on juuria Pohjois-Karjalaan, toisella kyseiselle kylälle. Molemmat työskentelevät free lancereina omalla alallaan.
Matkaa ex-koululta keskustaan on 7 kilometriä. Matka ei siis ole pitkä ja lääkärin yöpäivystystä lukuunottamatta kaikki pariskunnan tarvitsemat palvelut löytyvät kuntakeskuksesta. Emäntä totesi, että ei asu korvessa eikä korvessa haluaisikaan asua. Taajaman läheisyys on hänelle tärkeä.
Isäntä toimii naapurikylän kyläyhdistyksen puheenjohtajana, sillä hänen juurensa löytyvät sieltä. Siellä kyläkoululla on nykyisin kesäkauppa.

Vierailemallamme koululla toimii myös majoituspalvelu.
Ison "luokan" korkeita pönttöuuneja lämmitettiin juuri talven jäljiltä, sillä odotettavissa oli majoitusvieraita. Yläkerran entisessä opettajanasunnossa oli jo lämmintä ja siihen huoneistoon odotettiin työmatkalaista vieraaksi.
Majoitustoiminta keskittyy lähinnä kesäaikaan ja talven muutamiin massatapahtumiin kylällä. Tietyt vieraat tulevat vuodesta toiseen. Ulkomaalaisista mainittiin venäläiset ja italialaiset ja markkinointiväylänä booking.com.
Tässä laajuudessa majoitustoimintaa voi pyörittää ilman aputyövoimaa, mutta toiminnan laajentaminen edellyttäisi jo ulkopuolista työvoimaa, ja sitä ei näillä näkymin ole tarkoitus palkata. Sen sijaan suunnitelmissa oli muun muassa riistaravintoa, joka toimisi etenkin miehen keittiömetaritaitojen varassa.
Rakennuksessa oli saneerattaessa ja sisutettaessa tietoisesti säilytetty "vanhan kyläkoulun henkeä". Koulurakennus oli 1910-luvulta ja lakkautettu se oli vasta 2007. Viimeiset vuosikymmenet oli kuitenkin saneerattaessa häivytetty. Esimerkiksi opettajan asunto oli toiminut viimeksi tietokoneluokkana, mutta pariskunnan koulutarinassa se oli tietoisesti  palautettu asuinkäyttöaikaan.
Talon emäntä totesi oppineensa, että asiakkaat haluavat tarinoita ja niitä heille tarjotaan.

Entinen juhlasali on pientä korvausta vastaan kyläläisten käytössä ja seillä järjestetäänkin jonkin verran kokouksia ja perhejuhlia.

Tämän koulun väelle "vanhan koulun hengen ja asun" säilyttäminen oli tärkeää ja miettiessään muita käytössä olevia kyläkouluja he totesivat, että kaikkialla koulujen uudet omistajat eivät tällä tavalla toimi. Se tuntui surettavan heitä.
Jutellessa tuli esille vanhat kyläkoulut hoivakotikäytössä. Tästä juolahti mieleeni selvittää tarkemmin, tulevaisuudessa erilaisia sosiaali- ja terveysalan lähtökohdista perustettuja kyläkoulukoteja: Mistä asukkaat tulevat? Millainen suhde asukkailla ja henkilökunnalla on kylään. Esimerkiksi päihdekuntotusyksikköinä oleville koluille väliaikaiset asukkaat - siis asiakkaat - tulevat kenties usein muualta Suomesta, koska ideaan saattaa kuulua vanhojen sosiaalisten siteiden katkaiseminen.

Muita vierailun aikana käydystä keskustelusta poimittuja ajatuksia: Naapurilla on valta maisemaan. Esimerkiksi metsänomistaja saattaa muuttaa asunnosta avautuvan maiseman aivan muuksi kuin mitä on ostettu. Samantapainen maisemakokemus tuntuu toistuvan. Se herättää skismaa kylällä.

Majoituspalvelun pitäminen tässä pienessä mittakaavassa tuntui olevan elämäntapavalinta pikemminkin kuin yritystoimintaa. Monet hauskat illat on kuulemma kesäisin istuttu ulkona yhdessä ulkolaisten vieraiden kanssa. Kansainvälisyyttä voi pitää yllä näinkin.

Marin ja minun matka jatkui varsinaiseen määränpäähämme. Se kyläkoulu sijaitsi 2 kilometrin päässä rajasta ja rajan läheisyys tulikin esille ihmisten puheissa. Tämä kyläkoulu toimii kylätalona. Sen omistaa yhdistys ja sen kunnostamieen on saatu ainakin Leader-rahaa. Taloa pidetään taloudellisesti yllä kahta asuntoa vuokraamalla. Toisessa asuu koulun entinen keittäjä ja toisessa tällä hetkellä eläkkeellä oleva rajavartija. Talo on usean naapurikylän yhteinen kokoontumispaikka. Entiset kouluriidat on nyt unohdettu. Talo on rakennettu kouluksi 1950-luvulla ja suljettu muistaakseni jo seuraavalla vuosikymmenellä. Käyttökustannuksia pienent myös se, että talossa on siirrytty maalämpöön. Kaikkiin muutoksiin on ymmärtääkseni käytetty paljon talkootyötä.

Kylätalolla on vuosien mittaan pidetty monenmoista harrastuspiiriä kansalaisopiston avulla. Meille luetelluista kursseista mieleen jäi viime keväinen fileerauskurssi ja aiempi pettuleipäkurssi. Kurssivalikoima kuulosti vuosien varrella olleen kekseliäs ja monipuolinen. Osa kursseista oli kyläläisten vetämiä.
Lisäksi taloa käytettään sukujuhlien järjestämiseen.

Rakennuksena talo on tyypillinen kouluarkkitehtuurin tuote: matala, pitkä puurakennus. Naapurikylässä on kuulemma komea tiilinen koulurakennus, jonka omistaa helsinkiläinen nainen. Talo on sisustettu komeaksi kirpputoritavaroin ja on käytössä vapaa-ajanasuntona lähinnä kesäisin.

Kylältä on matkaa keskustaan alle 30 kilometriä ja palvelut löytyvät sieltä. Kyläläiset ja kunta ovat täälläkin rakentaneet laiturin ja nuotiopaikan lähinnä rantaan kesäasukkaiden viihdykkeeksi. Itse he harrastavat luonnonvesissä ryhmävesijumppaa. Kesäasukkaat eivät kylän toimintaan osallistu, he viettävät aikansa metsissä ja rannoilla, todettiin. Silti kyläiltaan osallistui yksi mies, joka esitteli itsensä vakituiseksi vapaa-ajanasukkaaksi. Hänen virallinen vakituinen asuntonsa oli ymmärtääkseni Joensuussa.
Monen kurssin ja asian kohdalla tuntuu olevan niin, että joku aktiivisista kyläläisistä on hankkinut tarvittavat tiedot keskutan kursseilla (tai elämän varrella) ja niitä sitten käytetään ryhmissä.

Palveluiden osalta ongelmaksi koettiin se, että kunta (?) on siirtänyt jäteastian usean kymmenen kilometrin päähän. Etenkin autottomille ihmisille jätteiden kuljettaminen on ongelma.
Nyt kylälle odotetaan kuumeisesti valokuitukaapelia. Perusviesti oli tämä: se tulee tänne vasta sitten, kun kaikkialle muualle kuntaan on ensin ennätetty laittaa - jos sittenkään. Tietyt naapurikylät tuntuvat unohtuneen paikallislehden uutisistakin kokonaan.

Paikalla kyläillassa oli myös kylille palveluita kehittelevän kunnan vetämän projektin vetäjä. Tällä hetkellä projektiin osallistuu kolme kylää ja palveluvalikko kattaa niin kaupallisia palveluita kuin perinteisiä julkisia hyvinvointipalveluitakin. Kylien houkutteleminen mukaan projektiin ei tunnu olevan aivan helppoa. Tälläkään kylällä ei innostuttu: meitä on vähän ja olemme enimmäkseen eläkeläisiä.

Joensuusta kertyi kilometrejä kylälle 100.

Tänä aamuna soitin Aaro Piipposelle. Hän piti aiemmin Kiihtelysvaarassa yllä asuntopörssiä, jossa maaseudun autioituneiden talojen myyjät ja ostajat kohtasivat. Hän innostui selvästi tästä kyläkouluprojektistamme ja lupasi selvittää Joensuun osalta koulujen nykyisen käytön. Joensuuhunhan kuuluu "kantakaupungin" lisäksi nykyisin entiset Kiihtelysvaaran, Tuupovaaran, Pyhäselä ja Enon kunnat. Kaikki harvaanasuttuja maaseutukuntia aiemmin vanhan maaseutupoliittisen luokituksen mukaan.

Jospa uksia ei panna kokonaan kiinni

Terttu Haantie tutki kasvatustieteen väitöskirjassaan "Kun ukset kiinni pantihin"  kyläkoulujen lakkauttamista Pohjois-Lapissa (Sodankylä, Inari, Utsjoki) ja Tunturi-Lapissa (Kittilä, Muonio, Enontekiö).  Haantie korostaa menetyksiä, joka ei ole meidän tulevan kyläkoulututkimuksemme näkökulma. Silti hänen huomionsa kyläkoulun erilaisista merkityksistä kannattaa muistaa. Se on ollut oppimisen ja opettamisen tila ja lasten välisten sosiaalisten suhteiden tila. Tuohon voisi lisätä, että se on myös usein ollut samaa kyläkoulua käyneiden sukupolvien yhteisten muistojen ja kokemusten jakamisen tila.

Sen merkitys yhteisön näkökulmasta on huomattavasti laajempi: erilaisten juhlien kautta se on yhdistänyt kyläläisiä ja se on kannatellut paikallista kulttuuriperintöä.  Koulu on tarjonnut fyysisen tilan kyläläisten kokoontumiseen. Ylipäänsä paljon paikallista osallistumista on monilla maaseutukylillä tapahtunut juuri koululla. Lisäyksenä totean, että koulu on ollut kylän symboli ja kyläidentiteetin rakentaja.

Kun koulu lakkaa olemasta kouluna, yhteisön kannalta ei ole yhdentekevää, mikä sen uusi käyttötarkoitus on. Muun muassa tämähän meitä nyt kiinnostaa.

Haantie hahmottelee koulun uutta elämää nimenomaan kyläläisten toiminnan ja osallistumisen tilana. Hän maalailee monitoimintakeskusmallin. Ex-kouluvoi toimia tilana muun muassa etäopetukselle, päivähoidolle, vanhustyölle. Se voi olla tila kansalaisopiston ja muulle harrastustoiminnalle, samoin leirikeskustoiminnalle. Siellä saattaisi olla avoinna kunnan yleisten palveluiden toimipiste.

Haantien kyläkoulun uuden elämän malli perustuu vahvasti juuri hyvinvointipalveluiden paikallisen toteuttamisen varaan ja antaa siis yhden vastauksen "missän" kysymykseen - eli missä palvelut toteutetaan. Siihen, kuka palvelut tuottaa ja kuka ne maksaa hän ei puutu.

Lopuksi pieni kurkistus väitöskirjan fokukseen, lakkauttamiseen kyläläisten näkökulmasta. Kyläläisten tunnereaktiot etenevät vihasta, surusta ja luopumisesta sopeutumiseen. Joko "meidän tutkimuskylillämme" on sopeuduttu uuteen tilanteeseen ja osataan nähdä koulun nykyisiä merkityksiä menneiden lisäksi?

Lähde: Haantie, Terttu (2013) Kun ukset kiinni pantihin. Kasvatustieteen väitöskirja, Lapin yliopisto.

Metodeista

Tänä aamuna kuultua ja luettua: Radiohaastattelussa ilveksiä ikänsä kuvanneelta/tutkineelta "ilvesmieheltä" kysyttiin, mitä hän vielä haluaa ilveksistä tietää. Hän vastasi tähän tapaan: Olen jo aikoja sitten lakannut ajattelemasa, mitä MINÄ niistä haluan tietää. Odotan, mitä ne vielä haluavat minulle kertoa. - Jotenkin tästä lähtökohdasta minäkin toivoisin osaavani tutkimuksessa lähestyä sekä rakennuksia että ihmisiä.

Katri taas totesi, että arkeologit aloittavat tutkimuksen eristämällä nauhoin jonkun pienen alueen. Kvale on kutsunut sitä haastattelututkimuksessa kaivamisen metodiksi. Minä olen yleensä aloittanut vaeltelemalla. Niin nytkin: vaellellaan Suomen maaseudulla ja mietitään kulkiessa perustellen, mistä on viisasta tarkemmin kaivaa.

Koulu numero yksi - Karhuvaaran koulu

"Kyläkoulujen uusi elämä" -projekti polkaistaan virallisesti käyntiin ensi kuussa. Otin varaslähdön eilisellä kyläkouluvisiitillä itärajan suuntaan. Tietä pitkin Joensuusta on tälle ex-kyläkoululle matkaa vajaa sata kilometriä. Alkupuolisko matkasta oli maaliskuun ensimmäisenä päivänä sulaa asfalttia, neljännes hieman jäistä asfalttia, sitten jäistä päätietä. Viimeiset kymmenen kilometriä uraista, jäistä, mutkaista ja mäkistä kylätietä. Sen jälkeen olin perillä sinisiksi maalattujen koulurakennusten luona.
Koulu sijaitsee vaaran päällä, ja kun kunta on hakannut metsiään, näkee pihasta kuuden kilometrin päähän. Vaarat siinsivät sinisinä ja aurinko tervehti.
Kylällä on viisi vakituista asukasta, heistäkin kolme tekee muuttoa kuntakeskukseen. Sen jälkeen kyläkoulun isännän ja emännän lähimpään naapuriin on matkaa 10 kilometriä. Vapaa-ajanasukkaita kylällä tietysti on. Kylätieltä lähti useampaankin pihaan aurattu tie. Usein kyse on entisestä kotipihasta, jossa käydään talvellakin.

Aivan kyläkoulun vieressä on entinen terveystalo tyhjillään. Kaikki palvelut sijaitsevat kuntakeskuksessa noin 30 kilometrin päässä. Kyläkoulun pariskunta asioi siellä omalla autollaan, joten heidän käytettävissään ovat kaikki ne palvelut, jotka taajamasta löytyy.

Koulun historia on lyhyt: Koulurakennus ja oppilasasuntola rakennettiin 1950-luvun alussa ja koulu lakkautettiin jo reilun kymmenen vuoden perästä. Se oli ollut jonkun aikaa tyhjillään, kunnes nykyiset asukkaat ostivat sen 1970-luvulla. Tuossa vaiheessa koululla ja kylässä ei vielä ollut sähköjä. Pariskunnan lapset kasvoivat koululla "kouluikään", mutta jossain vaiheessa perhe muutti kaupunkiin. Vanhemmat palasivat kuitenkin asumaan koululle vakituisesti. He asuvat oppilasasuntolassa. Talvisaikaan käytössä on lähinnä iso tupa ja makuuhuone.

He ovat lakkaamatta peruskorjanneet ja saneeranneet taloa - kuitenkin alkuperäisen rakennuksen henkeä kunnioittaen. Asuminen sinänsä onkin iso osa arkea.  JOnkin aikaa sitten he harvensivat koulunsa metsää ja talvi meni savotassa polttopuita hankkiessa. Kun tutustuin heihin muutama vuosi sitten, oli meneillään kattoremontti. Koulu on kaunis ja hyvinpidetyn oloinen niin sisältä kuin ulkoakin.

Muistelimme televisiossa muutama vuosi sitten esitettyä dokumenttia sokeasta Vennisestä (?). Hänen positiivinen elämänasenteensa, elämäntapansa ja halunsa ratkaista ongelmat viehättävät meitä kaikkia. Mielestäni ex-koulun pariskunnan elämänasenteessa on jotain samaa. Itse-tekeminen, tiedon hankkiminen ratkaisujen löytämiseksi, oivaltaminen, uteliaisuus ja kiinnostus kaiketa - näin heitä luonnehtisin. Tällä asenteella maaseudulla pärjää aika pitkälle etenkin, kun molemmilla on elämän varrelta hiljaista tietoa monista selviytymisen kannalta oleellisista asioista.

Kävimme lumikenkäilemässä läheisellä järvellä. Kunta huoltaa siellä olevaa laavua, toimittaa sinne polttopuut. Olimme juuri sytyttäneet tulet makkaranpaistoa varten, kun paikalle suhautteli lumikengillään kamera kaulassa kaikille tuntematon mies. Hän kertoi, että hänellä on useinkin tapana käydä tälläkin laavulla. Lintuja varten roikkuvat talit olivat hänen aiemmin tuomiaan. (Lintuja pyrähtelikin puissa runsaasti, oli hömö-, tali- ja töyhtötinttejä. Korpit raakkuivat jossain etäämmällä.) Hän asuu taajamassa, mutta on kotoisin toiselta saman kunnan kylältä.
Minä kysyin tietysti heti, missä käytössä hänen entinen kyläkoulunsa on. Hän kertoi, että eräyrityksen käytössä. Sinne sitten tuonnempana.
Oivallus: Yksi julkinen hyvinvointipalvelu kylällä on - nimittäin kunnan huolehtima laavu. Sitä käyttävät sekä kyläläiset että muut. Kuten Rannikko on todennut: maaseudusta on tullut kaupunkilaisten ja muiden turistien vapaa-ajan tila.

p.s. Koulu numero yksi muistuttaa naapurimme Neuvostoliiton tapaa nimetä koulujaan. Meillähän kyläkoulut oli nimetty paikan mukaan, Itä-Suomessa usein nimeen liittyi sana "vaara". Okoon tämä kuvaamani koulu vaikka "Karhuvaaran koulu"

Tämän aamun alueita eriarvoistava uutinen

Lääkärihelikopterit joutuvat rajoittamaan lentojaan erityisesti Lapissa ja Itä-Suomessa lentokenttien lyhentyneiden aukioloaikojen vuoksi. Syynä se, ettei välitankkauksia pitkillä sairaslennoilla voida suorittaa.
Tämähän ilman muuta heikentää entisestään sairasavun saantia harvaan asutulle maaseudulle.

Tämä on myös yksi pieni esimerkki siitä, miten keskittäminen etenee huomaamatta eräänlaisena kurjistamisen kehänä: kun yhtä palvelua (lentokenttien aukioloaikoja lentojen vähentämisen myötä) heikennetään, on sillä ennakoimattomia (?) seurauksia muille palveluille.

P.s. Viime viikkoina on myös uutisoitu sitä, että koulukuljetukset tulevat kunnille kalliiksi. Kyläkoulujahan lakkautetaan perusteena syntyvät säästöt. Missään vaiheessa siinäkään asiassa säästöjä ei osoitettu.

KUMIKO?

Äidit synnyttävät yhä useammin kotona ja matkalla sairaalaan. Siksi, että synnytyssairaaloita on yhä harvemmassa ja siksi että heitä kehoitetaan ("tehokkuuden" vuoksi?) pysymään kotona viime hetkeen. Tämä on yksi esimerkki hyvinvointipalvelujen muutossuunnasta: etäämmälle ja nopeat läpivirtaukset.
Hyvinvointipalveluiden saatavuus maaseudulla on teemana uudessa tutkimusprojektissamme "Kuka, mitä, missä ja miten?" Lähtökohtana on 1990 luvun "kypsän hyvinvointivaltion" vaihe, jolloin alueellisen tasa-arvon ja tasa-arvon idea muutenkin eli vahvana ja monet hyvinvointipalvelut ulottuivat harvaanasutun maaseudun kyliin. Tilanne oli tietysti toinen kuin nyt siinä mielessä, että väestöä oli maaseudulla nykyistä huomattavasti enemmän.
Maaseudulla asutaan silti edelleen ja sinne myös muutetaan. Miten ihmiset saavuttavat ne palvelut tai sen avun ja tuen, joka julkisen vallan vahvan vastuun kaudella ulottui suureen osaan väestöä - joskaan ei koskaan kaikkiin.
Projekteilla on usein pitkät nimet, niin tälläkin: "Kuka, mitä, missä ja miten? Hyvinvointipalvelut maaseudulla 2014" on hankkeen virallinen nimi - jos oikein muistan.
Millaisenkohan suuhun sopivan lyhenteen keksisimme? Kumikameli? Kumiko? (Ko tulisi siitä, että erityishuomio kohdistuu kyläkouluihin niiden uusissa käytöissä teemana " Koulujen uusi elämä".)

Kuka kysymyksen sisään mahtuu monta alakysymystä: kuka tuottaa? Kuka maksaa? Kuka vastaa? Kuka hyötyy? Kuka jää ilman?

Vuosikertomus ja -suunnitelma

Uuden maaseutuprojektin kynnyksellä on hyvä hetki tiivistää vanha vuosi. Tämä blogi on typistynyt kirjoittamisesta kirjoittamiseen, joten kirjataan vuoden 2013 julkaisut.  Nyt on lupa ohittaa yliopiston cris-tietokanta ja kertoa myös tärkeistä jutuista.
No, saldo ei kaikkineen ollut suuren suuri - mutta sitäkin laadukkaampi:
Eläkeläisenä maaseudulla (toim. Tedre ja Voutilainen). Maahenki.
Soutaja. Kirjassa Iso siika (toimittajan nimi ei nyt muistu mieleen). Maahenki.
Ulos imperfektistä. Maaseudun Uusi Aika, juhlanumero 2/2013.

Mikään em. Julkaisuista ei pärjäisi jufo-luokituksessa, mutta jokaisesta olen ylpeä. Vähänhän nämä kallistuvat kaunokirjallisuuden puolelle - keskimmäinen on novelli ja viimeinen runo. Ehkä jotain pientä tuli tieteen puolellakin kirjoitettua, mutta tässäpä nämä tärkeimmät.

Ja nyt siis kohti uusia seikkailuja - eli uutta tutkimusta. Sille luomme Marin kanssa oman blogin kunhan rahoitus varmistuu. Maaseutumatkailua on taas tiedossa! Kiva.

P.s. Eläkeläisenä maaseudulla kirjan painos on loppumaisillaan eikä uutta oteta - nelivärikuvakirjan painaminen ei ole halpaa lystiä. Kirjastosta varmaankin löytyy - ellei muuten niin kaukolainana.  Arja Jämsenin sanoin: siitä tulee vielä keräilyharvinaisuus :)

Hupsista, onpas venähtänyt

Jopas on pitkät bloginvälit minulla. Tarkoittanee, ettei blogilla ole (ainakaan enää) yhtään lukijaa. Ihan ihmettelen, miten tämä on unohtunut. Selityksiä on kaksi: face book on vienyt turhan paljon aikaa - hieman addiktiolta jo vaikuttaa. Toisaalta olen blogannut ahkerasti toista harrastusta - pitänyt koirablogia.

Kirjoittaminen on sekä työni että harrastukseni.
Kokeilen nyt palata tännekin, Kirjoittamisesta olen täällä lähihistoriassa lähinnä blogannut.
Paljon puhuttu kirjamme Eläkeläisenä maaseudulla ilmestyi Maahengen kustantamana marraskuussa. Palautettakin on juo tullut; ihana...miksi käytetään sanaa eläkeläinen... kiva kirja, vaikka aika tuttua asiaa...rennosti kirjoítettu, vaikka lopulta sisältääkin paljon tärkeää ja uutta asiaa...

Näinhän se on: lukija on kirjan suhteen aktiivinen osapuoli ja tekee siitä oman tulkintansa.  "Tutuntuntuinen" maaseudun ihmisten sanomana ei tutkijasta tunnu kritiikiltä vaan tekee iloiseksi: Hienoa, jos ihmiset, joista tutkija kirjoittaa, tunnistavat tutuksi (todeksi) kuvauksen.

Nyt haalin aineistoa seuraavan kirjaan. Työnimenä on "Näkökulmakirja".  Perusidea on näyttää, miten konteksti, teoria, näkökulma ja kirjoittamisen tapa kaikki ovat merkityksellisiä sen kannalta, miltä jokin ilmiö näyttää. Ilmiöt, joita katson ovat "päihdeongelma", "kehitysvammaisuus" ja "vanhuus".  Kaksi ensimmäistä ovat diagnooseja ja kolmas kulttuurinen käsite.

Nyt on kirjan suhteen ensimmäinen epäselvyyden, vyyhtimäisyyden ja sekasorron vaihe. Kaikenlaista on mielessä ja tekstitedostoinakin - mutta miten näistä tehdään hyvä ja mielekäs teksti. Vastauksenkin tiedän: ajan kanssa, muhittamalla, kirjoittamalla, ajattelemalla ja taas kirjoittamalla.

En kuulu heihin, joiden teksti on kerralla julkaisukelpoista. En todellakaan.

Jälki kirjallisuudessa ja muita jälkiä

Kesä on hurahtanut kennelin pentublogia päivtellessä. Pikkuhiljaa olen palannut pentujen seasta ihmisten arkeen. Jokasyksyinen kirjallisuustapahtuma Joensuussa tuli taas istuttua alusta loppuun, kaikki kolme päivää. Monenmoista jäi mieleen ja mietityttämään. Päällimmäiseksi jäi Taisto Reimaluodon monologi Saarikosken runoista, "Hämärän tanssi". Sellaista intensiteettiä ihailen ja se tulkinnan voima! Reimaluodon tunneilmaisu kosketti niin kovasti, että vaikka en sanojen tasolla aina perässä pysynyt, oma tunnerekisterini oli käytössä laidasta laitaan. Naurusta kyyneliin kuljin. Kuvittelen, että se oli lahjakkaan näyttelijän eläytyminen ja tulkinta, joka veti mukaansa ja välittyi. Mahtavaa.

Myös Ukrin järjestämä tuoreen runon tapahtuma päivien aikana oli iloinen yllätys. "Nuoret" miehet (minun näkökulmastani nuoret Lassi Hyvärinen, Raino Harinen, Miika Nuutinen) esittivät runojaan.  Hauskaa oli huomata, että maalaisteema oli esillä niissäkin runoissa - nimenomaan tuoreista näkökulmista ja nykyisenään.

Aki Ollikaisen kirja "Nälkävuosi" täytyy lukea. Katja Ketun "Kätilön" olen lukenutkin. Molemmat kirjailijat olivat paikalla. Heillä on molemmilla vankka yhteiskunnallishistoriallinen ote aiheisiinsa.  Juontaja Matti Mäkelä vihjaisi, että heillä on tutkijan ote työhönsä. Samaa ajattelin, etenkin Ketun kohdalla.

Nyt apurahahakemuksia väsäämään.

Annikin runofestivaaleilla

Annikin runofestivaalit Tampereella on syntynyt puutalokorttelin asukkaisen pienimuotoisena toimintana, mutta nykyisin se on kansainvälinen tapahtuma, joka järjestetään edelleen paljolti asukkaiden talkoovoimin Annikinkadun puutalokorttelin sisäpihalla. Tosin tapahtuma on paisunut monipäiväiseksi ja ennen varsinaista pihapäivää runo on esillä pitkin poikin Tamperetta.

Minulla oli tänä vuonna ilo ja kunnia esittää runoni festarilavalla, sillä se sijoittui kolmen palkitun joukkoon maalaisrunokilpailussa. Loistava saavutus kilpailussa, jossa osallistujia oli 550. Voittajarunot voi lukea täältä:

http://www.facebook.com/l.php?u=http%3A%2F%2Fwww.annikinkatu.net%2Frunofestivaali2013%2Fvoittajarunot.pdf&h=zAQEoiykR

Runolla menee muutenkin taas hyvin. Niitä kirjoitetaan ja luetaan. Ja niitä esitetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä ja tilaisuuksissa.

Harrastelijakirjoittajan ilonhetkiä

Eilen pölähti postiin kolme kovakantista kirjaa, kaikki yhtä ja samaa, nimittäin Maahengen kustantamaa kirjaa "Iso siika".  Kirja perustuu kirjoituskilpailuteksteihin, joita julkaistiin 40. Sanoisinko korskeasti, että debytoin kaunokirjallisella puolella sillä tekstini "Soutaja" on mukana kokolemassa. 
Iso siika -kirja on esineenä kaunis (valokuviakin sopivasti) ja jutut mukavaa luettavaa.
Vaikka kilpailun tavoite oli kerätä tornionjokilaakson kalastusperinnettä, eivät kaikki jutut sinne sijoitu ja vain harvoissa kalastus itsessään on pääasia.  Näin on laita omankin tekstini, Tornionjoen tunnen lähinnä kartalta ja muutaman kerran olen sen autolla eläessäni ylittänyt - joskin isomummoni lähti aikanaan Muoniosta Tornionjokea pitkin karjakkokouluun etelään - eikä koskaan enää kotiseudulleen palannut.  Niinhän se silloin meni; kulkuneuvoja - ja yhteyksiä ei ollut.
Tekstissäni pyritään yhden maaseudun kesäasukkaan elämänkaaren kautta katsomaan myös yhteiskunnan ja maaseudun rakennemuutosta. Siis vahvasti yhteiskunnallinen viitekehys joskaan ei yhteiskuntapoliittinen sanoma.

 http://www.maahenki.fi/

Mukava tunne. Mikään tieteellinen julkaisukanava ei taida saada enää aikaan samanlaista kutkutusta, vaikka tekstin valmiiksi saaminen aina mukavalta tuntuukin.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuodenvaihteessa kirjoittaminen kierähti kaunon puolelle. Nyt olen penkonut keskeneräistä käsikirjoitusta, jonka tematiikkana on kehitysvammaisten arki. En millään tahdo saada siihen tulokulmaa, joka mieluummin integroisi kuin eristäisi. Tämähän tämä "erityisryhmien" tutkimisen ongelma aina on: Kun valitsee jonkin institutionaalisessa sosiaalipolitiikassa nimetyn ryhmän - kuten päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset - samalla tulee eristäneeksi heidät ja jatkaneeksi tutkijana eristämisen politiikkaa, jo pelkästään kättämällä näitä käsitteitä.  Institutionaalisia käytäntöjä on kehitelty, jotta lainsaaädännöllä voidaan taata näihin ryhmiin luetuille ihmisille oikeuksia. Samalla tahtomattakin vahvistuu myös erilliseksi - toiseksi - identifioiminen.
Katselin alkuvuodesta Kovasikajutun - kehitysvammaisten punk-bändistä kertovan dokumentin. Siinäkin bändin jäseniä yhdisti kehitysvammaisuus, vaikkain myös musiikki. He laulavat "meistä"; me halutaan asua Kalliossa, me ei haluta asua laitoksessa. Toisin sanoen he ajavat punkillaan ja me-puheellaan kehitysvammaisten oikeuksia.

Musiikki on yhteinen arvo ja viiteryhmänä kehitysvammaisuus.  Muusikoilla on myös sukupuoli ja ikä: he ovat eri-ikäisiä miehiä ja edustavat siis myös eri sukupolvia. Meillä ei varmaankaan koskaan ole tutkittu eri ikäisten kehitysvammaisten sukupolvikokemuksia - eikä niiden suhdetta oman sukupolven yleisempiin kokemuksiin. Veikkaan, että vanhimmat elossaolevat kehitysvammaiset ovat nähneet aivan erilaisen hyvinvointivaltion rakentumisen kuin vaikkapa palkkatyöläinen. Heidän kokemuksensa asettuvat usein poliittisesti laitosvammaisuuden rakentamiseen. Asunto on monille aina vuosidadan vaihteeseen asti ollut selkeä laitos. Nyt on asumisen suhteen enemmän hajontaa, mutta kovin kaavamaisia ratkaisut edelleen ovat.

Kuitenkin useat kehitysvammaisuuteen liittyvät sosiaaliset ongelmat koskevat ihmisiä ylipäänsä ja haen kuumeisesti tapaa puhua ongelmista yleisemmällä tasolla niin, että esimerkkinä on kehitysvammaisten asumista koskevat havaintoni. Kysehän on sellaisista asioista kuin sosiaalisista suhteista ja niiden merkityksestä, sosiaalisesta tuesta ja konkreettiseta avusta tietynlaisen elämäntavan mahdollistajana. Ei lainkaan kehitysvammaspesifi aihe. Feminististen yhteiskuntafilosofien sanoin: ihmiset ovat toinen toisiaan tarvitsevia, elämänsä eri vaiheissa eri tavoin. Tätä ajatusta olen yrittänyt koko tutkijaurani ajan soveltaa empiirisiin aineistoihin, mutta kovin keskeneräisiä sovellukset ovat. Kyse on tulokulmista, lähestymistavoista, tavoista kirjoittaa.

Arkielämä ja elämäntapa ovat lähinnä niitä yhteiskuntatieteellisiä tulokulmia, joista kuvittelen löytäväni ratkaisun. Olen tuskastunut siitä, miten hoivapuhe ja samalla myös hoivatutkimus tuppaa kerta toisensa jälkeen korostamaan yksilöllistä tarvitsevuutta, ei elämän kokonaisuutta, jossa apu on vain yksi ulottuvuus. Tai institutionaalisia ehtoja, jotka tekevät hoivasta sellaista kuin se on.

Avuttomuus on seurausta siitä, ettei itselle sopivaa apua ole saatavilla tietyissä tilanteissa. Avuttomuuskin on siis aika- ja tilannesidonnaista kuten auttaminen. 
En tiedä, miten paljon vammaispolitikka on tätä asiaa käsitellyt.

Mikä ilo, kun kirja on kasassa

Tämä on aina hauska vaihe, kun kirjan sisältö on hienosäätöä vaille valmis, rakenne ratkaistu ja taittokin tehty. Mari Voutilaisen kanssa me olemme tätä maaseudulla ikääntymisestä kertovaa kirjaa työstäneet parikin vuotta - ellei kauemminkin. Oli varsinainen onnenpotku saada Mari mukaan.  Melko säännölliset palaverimme ovat aina vieneet himpun verran eteenpäin.

Nyt Mari on siis tehnyt taiton. Mainion, upean taiton. Iso rooli kirjassa on Mikko Takkusen ottamilla kuvilla. Jonkin verran Mari on täydentänyt myös muiden kuvilla kokonaisuutta. Ilta Määttä-Lindströmin pohdiskelevat tarinat elämästä yleensä ja elämästä vanhalla kyläkoululla ovat upea kokonaisuus. Minä vastaan lähinnä tutkimustyyppisestä tekstistä, mukana on myös Arja Jämsénin teksti metsurien kimppakämppäasumisesta.

Mari toimii muun ohella meidän paikallisena Tuomas Kyrönämme kommentoiden tutkimustekstiä.

Tulossa on hieno kirja, arveltiin julkaista vuoden alussa. Tässä joulun alla on niin paljon muuta, joten hidastellaan vähän.

Kaikkineen tämä projekti tutkimusvaiheineen ja tutkimusraportteineen on kestänyt neljä vuotta. Näin se menee: neljästä viiteen vuotta ideasta erilaisten raportointien kautta vierähtää, kun juttu alkaa kiteytyä. Kyllä homma moneen otteeseen matkan varrella on varsinaista tahkoamista. Sitten tulee näitä huippuhetkiä kuten hilkkua vaille valmis kirja, jota voisi viilata vaikka loputtomiin.

Pisteen paikka alkaa kuitenkin olla pikapuoliin.

Globaalit hoivavapaaehtoiset ja muut mietteet

Globaali vapaaehtoishoiva kehittyvissä maissa liikahti tutkimuksena kesällä sen verran, että alotin tarinoiden keräämisen. Samoin olen tutustunut ruotsalaiseen väitöskirjaan, jossa on tutkittu matkatoimistojen kautta vapaaehtoistyöhön lähteneitä.

Koossa on nyt seitsemän kertomusta suomalaisilta Afrikassa (lähinnä Tansaniassa) hoivatöissä olleilta. Lumipallo jäi siinä vaiheessa paikalleen enkä syksyn opetustöiden aikana ole aihetta jatkanut. Palaan asiaan kunhan keksin keinon löytää lisää informantteja. Kansainvälisille työleireille mennään harvoin varsinaisiin hoivatöihin, vaikka laajasti tulkiten läheltä liippaa.

Yksi vaihtoehto olisi tutkailla rinnalla Suomesta Venäjällä (vaikkapa rajatummin Karjalan Tasavallassa) liikkuvia vapaaehtoisia. Esimerkiksi lastenkodeissa on paljon kummitoimintaa, kenties vanhainkodeissakin. Huomaan, että tältä osin tietoni ovat vanhentuneet, lopettelin itse Petroskoin projektit vuosituhannen vaihteessa enkä ole aktiivisesti aihetta seurannut. Karjalan Apu Joensuussa olisi varmaan Karjalan Tutkimuslaitoksen tutkijoiden kannsa hyvä taho saattaa tietous ajan tasalle.

Vanhoja projekteja olen lopetellut tänä syksynä kirjoittamalla kokoavia artikkeleita. Ageing and Societyyn tarkoitettu yhdessä Aini Pehkosen kanssa kirjoitettu  artikkeli tuli refereekierrokselta ja siinä riittää vielä tekemistä. Aiheena on ikääntyvät maaseutuyhetisöjen resurssina. Uutena pointtina lähinnä Maisa Honkasalolta lainattu ajatus pienestä toimijuudesta, joka tarjoaa mahdollisuuden katsoa myös kodin piirissä elämäänsä eleleviä ihmisiä yhteisön jäseninä ja resursseina.

Yhdessä Mari Voutilaisen ja valokuvaaja Mikko Takkusen kanssa tekeillä ollut kirja "Ikääntyvien maaseudut" alkaa myös olla taittovaiheessa. Samaisesta projektista kirjoitan metodijuttua pohtien sitä, miten maaseudun välimatkat otetaan mukaan kenttätutkimukseen kenttänä - ei vain matkana kentälle. Maaseudun ihmsiet tuntevat nahoissaan palveluiden keskittymisen, se muuttaa välimatkojen sosiaalista luonteen.
Näiden juttujen jälkeen yritän laittaa pisteen YTR:n rahoittamalle maaseutuprojektille.

Vielä on tarkoitus palata myös Sininauhaliiton tutkimukseen. Päihdetyön päiväkeskukset ovat kohtaamispaikka ja risteysasema, jossa työvoima-, sosiaali- ja terveyspalveluiden marginaaliin ajetut ihmiset kohtaavat toisensa eräänlaisissa köyhien yhteisöissä. Tästä haluan vielä vähän sanoa.

Mutta mikäs se taas hautautuu pohjalle? Sehän on se kehitysvammaisten asumiseen liittyvä tutkimus, jossa yritin tsoomata nykyiseen tukiasumiseen asumisyhteisönä, jossa tukea tulee myös toisilta asukkailta (ei siis vain työntekijöiltä).  Vaikea aihe, koska tietyllä tavalla samalla vahvistaa eksluusion ajatusta - vammaiset vammaisten kanssa.

Tansanian tuomisina uusi tutkimuskohde

Tammikuiselta Tansanianmatkalta tarttui mukaan kaksi aiheistoa, joita haluttaisi penkoa tutkimukseksi asti. Molemmat liittyvät länkkäreiden Tansaniassa tekemään vapaaehtoistyöhön. Iringan vuoristokaupungissa sijaitsee uudehkossa, kauniissa keltaisessa kaksikerroksisessa talossa Neema craft, www.neemacrafts.com, vammaisten työ- ja palvelukeskus. Sen toiminnan käynnistäminen ja kehittäminen perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön,pääosassa britit. Illembulan lähetyssairaalassa puolestaan on työskennellyt yli 30 vuotta suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen. Siellä tapasin liudan suomalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Neema craftin työpajoissa Iringan ympäristön vammaiset ihmiset tekevät kierrätysmateriaaleista käsityönä mitä moninaisempia upeita käyttö- ja koriste-esineitä. Ravintolaa pyörittävät kuulovammaiset, ja siksi tilaussysteemi on hieman erikoinen. Ruoka on hyvää ja ympäristö viihtyisä. Myymälässä myydään käsityökeskuksen tuotteita. Myös kuntoutustoimintaa on. Pitkään pähkäilin tutustumista tähän kokonaisuuteen ihan tutkimusmielessä. Päädyin lopulta toiseen ilmiöön, suomalaisten vapaaehtoistyönä tekemään hoivatyöhön Afrikassa. Lähtökohtanani on feministisessä tutkimuksessa tällä hetkellä hyvinkin muodikas globalin hoivan teema. Tutkimuskeskustelu liikkuu lähinnä kehittyvistä maista vauraisiin maihin kotitaloustyöhön tulevien naisten ympärillä. Yritän avata aivan toisenlaista kulmaa tematiikkaan. Illembulan orpolassa työskenteli tammikuussa vapaaehtoisina yksi vapaaehtoistyössä olleen lääkärin vaimo ja kaksi lomamatkalla ollut naista. Myös suomalainen lastenlääkäri työskenteli osan päivää orpolassa arkisessa ei-ammatillisessa hoivatyössä; vaihtoi vaippoja, piti sylissä, kävelytti, ulkoilutti alle kolmevuotiaita orpolan lapsia. Vapaaehtoisten hoivatyöläisten ikä vaihteli 25-70 vuoden välillä. Haastattelin heidät kaikki ex-temporee ja jo tämä pieni satunnainen 'otos' osoitti, että liikkellä ollaan monenlaisella mielellä. Olen kevään mittaan aina joutessani selvitellyt niitä organisaatioita, joiden kautta vapaaehtoistyöhön Afrikkaan Suomesta mennään. Osa menee suoraan henkilökohtaisilla suhteilla. Lisäksi olen lumipallomenetelmällä alkanut kerätä ihmisten kertomuksia sähköpostitse. Toistaiseksi kiinnostaa tämä ilmiö eikä varsinaista tutkimuskysymystä ole. Pikemminkin kysyn, mistä kaikesta tässä oikein on kyse. Toivon saavani monipuolisen aineiston aiheesta. Samalla olen löytänyt yhden tavan pitää elossa herännyttä kiinnostustani tuohon maanosaan. Seuraavaa matkaa jo suunnittelen. En osaa päättää, menenkö jo tuttuun vai etsinkö uuden maan ja kohteen.

Miksi Tansanian matkasta kertominen on niin vaikeaa?

Tansaniasta paluusta on jo toista kuukautta. Edelleen vastaan matkakokemusten kyselijöille, etten pysty kertomaan. Olen huomannut, että sama kokemus on monien Afrikan kävijöiden jakama.
Voin kirjoittaa bruttokansantuotteet, tulonjaot, pääelinkeinot, poliittisen historian sellaisena kuin se tällä hetkellä kerrotaan. Sitä varten ei olisi tarvinnut matkata tuolle mantereelle. Ne ovat lännessä luotuja tapoja selittää yhteiskuntia ja niistä on pikkuhiljaa tullut maailman selittämisen tapa.
Voin kertoa liikenteestä, kansallispuistoista, kylistä ja kaupungeista, tapaamisistani ihmisistä. Kansallispuistot villieläimineen toistuvat luonto-ohjelmissa ja nyt jopa saippuasarjassa Viidakkotohtori (jota muuten seuraan.)

Mikä se on, joka jää kertomatta. Ehkä omien pelkojen (hetkellinen) kohtaaminen ja omien asenteiden. Ihmiset eivät ole parkoja eivätkä sankareita. He elävät elämäänsä omine elämänkatsomuksineen. Itseni tapaan ihmisiä tavatessani kuten kaikkialla. Yhtä asiaa en ole pystynyt selittämään: Mistä tulee se kummallinen voimaantumisen tunne, jota vieläkin kannan mukanani. Tuskin valkoisen kolonialistin valta-asemasta, ainakin toivon ettei siitä. Sillä on jotakin tekemistä ihmisten kanssa, jotka pistävät itsensä likoon. Jotain tekemistä toistojen kanssa; jyrkkä ja syvä pimeän ja valon vuorottelu, äänimaiseman toistuvat elementit. Värien voimaakin siinä on.

Kertomista haittaa myös epäilys siitä, että tulee kuulluksi toisin kuin haluaa - joka ilmiö toki sävyyttää kaikkia ihmisten kohtaamisia. On vaikea puhua ilman, että kertomuksesta tulee vertailuasetelma. Suomessa tärkeä ja itsestäänselvä saattaa olla tärkeää Tansaniassakin, mutta harvoin itsestäänselvää. Jotakin tärkeää matkalla koin, sellaista jota en Suomessa koe ja josta luulen, ettei sitä kotona edes ole. Ja juuri sen jonkin sanoittaminen tässä nyt takkuaa.

Vieläkin Leena Pasasen työ ja elämä, Neema craftin toiminta ja moni muu asia joutuu odottamaan kunnes löytyy tapa kertoa.

Tansanian ääni- ja tuoksumaisemia

Joulun aluspäivät vietin napapiirin pohjoispuolella kaamoksessa Ylläksellä. Ennen vuoden vaihdetta siirryin päiväntasaajan eteläpuolelle Tansaniaan. Afrikassa reilun kahden viikon aikana nähty, kuultu ja koettu ei hetkessä jäsenny. Täyteläisyys, hämmennys ja runsaus sopivat kuvaamaan eilen kotiutuneen tunnelmia.

Kilimanjaron vähäiset lumet näin vain lentokoneesta, mutta matkalla Dar Es Salaamista Iringaan muuttui maisema moneen kertaan. Kuljimme läpi Intian valtameren palmurantojen, savannin ja ohi Morogoron vuoriston. Tie Iringaan kulkee yhden Tansanian kansallispuiston läpi, joten matkalla bongasimme ensimmäiset kirahvit ja seeprat. Yöaikaan ajajalla on riski kolaroida norsun tai virtahevon kanssa.

Iringaan Darista menevä tie jatkuu Cape Towniin ja on tiuhaan liikennöity. Rajan yli valoisan aikaan pyrkivät bussit ohittivat Matin pienen maasturin mitä jyrkemmissä mutkissa. Hivelevän maiseman ihailu meinasikin tuon tuosta kääntyä ajokäyttäytymisen kauhisteluksi. Iringan kaupunki sijaisee Etelä-Tansanian vuoristossa, joten serpentiinitiekin täytyi kestää.

Nyt ensimmäiseksi tuli kirjoitettua matkan ahdistavin kokemus - liikennekäyttäytyminen. Yksi monista hienoista kokemuksista liittyy aamujen äänimaisemiin. Pari ensimmäistä päivää vietimme luksuselämää pienessä Intian valtameren saaressa rantalomakohteessa. Samalla tavoin kuin päivän valo muuttui nopeasti yön mustaksi, samalla tavoin valo palasi aamuisin. Oli hienoa herätä aaltojen kohinaan seinättömässä bungalowissa aivan valtameren rannalla.

Matin kotona Iringassa herättivät rukouskutsut, naapurin vartiokoirien haukut ja kukon kiekaukset, naapurin kodinhoitajan väkevä laulu. Matti asuu muureilla ympäröidyn paritalon puolikkaassa aivan kaupungin keskustassa. Tiellä käyskentelevät lehmät, kanat ja vuohet.

Illembulan sairaalan äänimaisemasta jäi päällimmäiseksi mieleen orpolan lasten mekastus, ilo ja itku. Visuaalisin muisto liittyy sairaalan potilaiden omaisten alueeseen. Monista ruuanlaittoon sytytetyistä avotulista nousevan vahvan savun keskellä omaisilleen ruokaa laittavat naiset liikkuivat kirkkaanvärisissä puvuissaan.

Ruahan kansallispuiston bungalowissa herättivät linnut. Emme kuulleet leijonan karjaisuja eikä norsu syönyt majan olkikattoa - kumpikaan ei ole mikään tavaton kokemus Ruahassa. Norsun ulosteen ja leijonan haju tulivat tutuiksi. Aamun heräämisemme palkittiin, sillä saimme katsoa kahden metrin päästä leijonalaumaa syömässä hyvin tuoretta norsu(lapsen) lihaa.

Matkan lopuksi Sansibarin saarella kuunneltiin taas valtamerta. Sansibar on maustesaari. Maustematkalla haistelimme ja maistelimme tuttuja ja tuntemattomiakin mausteita kasvuvaiheessaan mausteplantaasilla.

Tumainin yliopisto, Illembulan orpola ja lastenlääkäri Leena Pasanen sekä Neema - vammaisten käsityökeskus, myymälä ja niiden yhteydessä sijaitseva kuurojen pitämä ravintola - tarvitsevat jokainen oman lukunsa.

Matin sanoja lainaten: On se kumma jos meillä länkkäreillä valkonaamoilla ei ole Afrikasta muuta opittavaa kuin hymyileminen. Tötö kliseetähän usein toistellaan: "Kyllä me suomalaiset voitaisiin ottaa oppia tästä iloisuudesta." Mie opin kahdessa viikossa enemmän kuin pystyn äkkiseltään vastaanottamaan.

uutta elämää elävät vanhat rakennukset

Rakenneusten käyttötarkoitukset ovat kautta maailman sivu muuttuneet erilaisissa historiallisissa vaiheissa, esimerkiksi kirkkoja on muutettu elokuvatetattreiksi, ravintoloiksi ja vaikka vallan miksi.

Maaseutuympäristössä toistuva huolen aihe on palveluiden lopettaminen. Koulut, kaupat, postit suljetaan. Tämä lakkauttamishuoli hallitsee myös puhetta maaseudulla. On tapana katsoa taaksepäin, jolloin kaikki oli paremmin. Palveluiden häipyminen on aito ja iso ongelma, etenkin autottomille maaseudun ihmisille.

Olen silti lakkauttamis-, lopettamis- ja kuihtumispuheen vastapainoksi innostunut suunnittelemaan kartoittavaa tutkimusta teemana "maaseudun rakennusten uusi elämä". Kokemuksesta tiedän, että maallemuuttajat eivät vain rakenna uutta vaan ainakin yhtä usein korjaavat vanhaa (usein suurella rakkaudella ja intohimolla). Koulut saavat uuden elämän perheiden tai laajempien yhteisöjen asuntoina, hoivakoteina ja muina yritystiloina ja niin edelleen.

Olisipa pieni resurssi tehdä harvaan asutun maaseudun kyläyhdistysten puheenjohtajille puhelinkyseyly aiheesta "rakennusten uudet elämät" - sillä uutta elämää on monenlaista - ja useammankin laista varmaan luova ajattelu voisi tuottaa.

Jalkapatikassa EU:hun

Kuuntelin aamulla Suomen Moskovan suurlähettiläs Matti Anttosta Joensuussa. Hän oli saanut tehtäväkseen kertoa Venäjän ja EU:n suhteista.
Moskovasta katsottuna Suomi tai edes EU ei ole kovin kiinnostava, sen sijaan USA vanhana talousmahtina ja Kiina kasvavana ovat.
Euroopan unioinin kannalta merkittävä asia tulevaisuudessa on Venäjän WTO-jäsenyys, sillä taloudellinen perusta monien keskeneräisinä pysyvien neuvotteluiden loppuunsaattamiselle tulisi sieltä.
Näin siis Anttonen sanaili talouden näkökulmasta. Sitten siirryttiin ihmisiin. Venäläiset tuovat mielellään rahansa, lapsensa ja perheensä EU-maihin, myös Suomeen. Venäläinen matkailu Suomessa on muuttunut huimasti ja nopeasti. Viisumikaan ei enää ole ongelma, pikemminkin ongelmana on jonotus raja-asemilla sekä huonot tiet. Anttonen kertoi venäläisen sanomaksi, että "Viisumi ei ole ongelma, mutta Suomeen olisi kiva päästä."
Tästä pääsen minua viehättäneeseen detaljehen. Suomen ja Venäjän raja voidaan ylittää bussilla, autolla, pyörällä ja jalkaisin. (Miltei sata vuotta sitten ukkini ylitti Venäjän rajan Viron suunnasta kävellen öiseen aikaan Suomen suurruhtinaskuntaan jäätä pitkin Suomenlahden yli.)

Rajaliikenteestä merkittävä osa esimerkiksi Värtsilä-Niiralassa on suomalaisten eestaas-autoilua - bensanhakumatkoja rajan pinnasta Venäjän puolelta. Tämä ohitettiin huvittavana ja harmittavana kuriositeettina. Bensanhakijat synnyttävät jonoja rajalle. Onkohan kukaan tutkinut tarkemmin tätä bensamatkailua? Kyllä siinä muitakin merkityksiä piilee kuin pelkkä taloudellinen säästö. Mielestäni joensuulaiseen venäjäosaamiseen kuuluisi ilman muuta suomalaisten venäjäsuhteen syvä ymmärrys. Bensanhaku on yksi ulottuvuus tätä suhdetta.

Tiedoksi muuten, että Tohmajärvi - siis Niiralan raja-asemakunta - on Suomen venäläisin kunta. En ole tarkastanut, mutta näin sanoi paikalla ollut Tohmajärven kunnanjohtaja.

Kuuntelen kun kirjoittamisesta puhutaan

Joensuun kirjallisuustapahtuma meni jo - yhdennentoista kerran. Varaan ajankohdan kalenteriini joka vuosi heti, kun se on lyöty lukkoon. Se on syksyni kohokohta. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea ja kokea sen voi vain olemalla läsnä, istumalla kolme päivää peräjälkeen auditoriossa - istua kuuntelemassa, kun muut puhuvat. Tämän tapahtuman yllä leijuu kirjallisuuden henki.

Rouskuttelen kuulemaani kuin leipää. Hotkin tuoreita ilmauksia, mutustelen harkittuja sisältöjä, nautin pikantista ilmaisusta. Puhuja toisensa jälkeen tekee vaikutuksen, kuka milläkin tavalla - sisällöllä, ilmaisulla, esiintymisellä.

En kykene nostamaan kokonaisuudesta yksittäisiä helmiä, sillä yhtä helminauhaa oli alusta loppuun, lasihelmiä ja timantteja sulassa sovussa.

Jussi Hyvärinen, joensuulainen runoilija. Hän kertoi venäläisestä runoilijasta, Mandelstamista - jonka kuulemilla luennoilla oli taipumusta muuttua runoiksi. Siksi hän ei koskaan valmistunut yliopistosta. Hänen runonsa olivat arvokkaita, niin arvokkaita että niiden vuoksi hänet vangittiin ja hän kuoli vankileirillä. Kirjaston runohyllyjä Hyvärinen kuvasi kuolleiden runoilijoiden hautausmaaksi. Kun otat hyllystä kirjan ja alat lukea, tapahtuu ylösnousemus.

Kustannustoimittaja Silja Hiidenmaata ja kirjailija Mikko Rimmistä kuunnellessa vakuutuin, että ahkerasti matkaava, kaikki kohteet koluava turisti saattaa lopulta nähdä vähemmän kuin paikallaan pysyvä, yhdestä ja samasta ikkunasta ulos tuijotteleva pohdiskelija.

Vilja Tuulia Huotarisen esitys oli taideteos, Huotarisen esittämä Lehmän kutsuhuuto soi kuin muinaisten esiäitien kirkas huhuilu, rakkauslaulu. Iloisen lehmän runot täytyy ostaa - nimenomaan ostaa, ostamalla antaa leipärahaa runoilijalle.

Parnasson päätoimittaja kertoi mitä päätoimittaja tekee. Hän ehti puhua takuulla neljä kertaa enemmän kuin minä olisin ennättänyt samassa ajassa. Asiaa puhui ja hienoja ilmaisuja käytti. Hän puhui muun muassa avustajista, joilla kaikilla on "hyvä kynä", samoin runoilijoiden "rihmastoitumisesta". Rihmastoituminen on ehdottomasti muuta toista kuin verkostoituminen.

Raija Oranen ilmoitti syyksi kirjoittamiseensa, että saa sanottua sen, mitä ei muuten voisi millään ilmaista.

Elektronisten kirjojen ja nettikirjallisuuden suhteen valaistuin monella tapaa. Totesin myös että kirjailija Matti Mäkelä on mainio paneelin puheenjohtaja. Sanavalmis, hauska, provokatorinen - sopivassa suhteessa näitä. Hieman liikaa tykkäsi puhua itse. Sähkökirjan lukulaitteen ajattelin hankkia - täytyyhän sekin lukemisen tapa ainakin kokeilla.

Paavo Haavikko kirjoitti kuulemma elämänsä loppuun asti samalla vuonna 1949 hankkimallaan kirjoituskoneella, mutta tämän hetken elävät kirjalijat ovat jo miltei poikkeuksetta omaksuneet tietokoneiden maailman - kuka milläkin tavalla.

Istuminen auditoriossa päättyi hengästyttävän herätteleviin Rospuutto-ryhmän avoimiin näytelmäharjoituksiin. Ohjaajana Hanna Kirjavainen, näytelmänä Risto Isomäen Saravatin hiekkaa - tai siis näytelmänä oli näytelmä, jossa näyttelijät yrittävät Saravatin hiekkaa esittämällä valistaa ihmisiä ekologisesta kriisistämme. Nyt näyteltiin minulle tosielämästäni tuttua kohtausta: kun lähtee barrikadeille tärkeänä pitämänsä asian puolesta, joutuu jossain vaiheessa henkilökohtaiseen kriisiin. Tämä tapahtuu silloin, jos kysyy itseltä mitä HYÖTYÄ tästä kaikesta lopulta oikein on.

Pakko mennä katsomaan valmis näytelmä. Pakko tietää, miten tässä näytelmässä ihmiset vastasivat itselle esittämäänsä kysymykseen: mitä hyötyä tästä oikeastaan on. Toivon, että jaksavat uskoa. Uskon, että jaksavat toivoa

Lopsahdus paikallaan pysymisen projektissa

Yksipaikkaisen asumisen projektini sai kesällä kovan kolauksen. Kesä meni kakkosasunnolla Pohjois-Hämeessä - sekä kolmosasunnolla eli kesämökillä samaisessa kunnassa. Maaseutututkijatapaamiseen Kaarinaan oli elokuussa mentävä omalla autolla. Maaseutututkijatapaamiset järjestetään aina upeissa ympäristöissä, mutta ne ovat julkisia kulkuneuvoja käyttävälle takkusten takana - kuten maaseutuasunnotkin usein.

Tutkijatapaamisessa esittäytyi myös Sitran vetämä monipaikkaisen asumisen tutkimusprojekti. Monipaikkainen asuminen ilmiönä on kiistatta ajankohtainen ja tutkimisen arvoinen. Projekti tuntuu suhtautuvan kritiikittömän positiivisesti monipaikkaisuuteen. Sen käsitteistössä pakollinen monipaikkainen asuminen tarkoittaa lähinnä laitosasumista (esimerkiksi vankilaa.) Sen sijaan esimerkiksi työn vuoksi kahdella tai useammalla paikkakunnalla asumista ei pidetä pakkoratkaisuna. Monille se kuitenkin on nimenomaan sitä, ei vapaaehtoinen valinta.

Yhteenvetona leikkimielisestä paikallaan pysymisen projektistani totean, että muutama kuukausi on mukavaa pysyä aloillaan, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua rasitteelta. Nyt kotimaan matkojen lisäksi mielessä pyörii mahdollisuus piipahtaa Tansaniassa Iringassa, jossa yksi vapaaehtoista monipaikkaista asumista toteuttava lapseni vielä tulevan talven asuu.

Vaikka lipeänkin hyvin alkaneesta paikallaan pysymisestä, on edelleen ajankohtaista tunnistaa myös ihmisten halu ja oikeus siihen. Mikäli yhteiskuntapolitiikkaa hehkuttaa kritiikittömästi monipaikkaisuuden puolesta, piilottuvat sellaiset inhimilliset seikat kuten ihmisten kiintymys ja juurtuneisuus paikkoihin (vanhanaikaisesti kotiseuturakkaus), omistusasunnon sitovuus tai hoivavastuut. Monipaikkainen asuminen on myös aika elitistinen projekti. Sen toteuttaminen edellyttää rahaa liikkumiseen ja asumiseen samoin aikaa sekä toimintakykyä. Monipaikkainen asuminen merkitsee köyhälle aivan eri asioita kuin rikkaalle.

Myös pysyvä maaseudulla asuminen voi olla jollekin pakkoratkaisu, toiselle vapaaehtoinen valinta ja kolmannelle saavuttamaton unelma.

Helssinkiin, helssinkiin

Tänään on sitten Helsingin matka. Toivottavasti kevään ainoa. Työmatkat siihen suuntaan muuttuivat vastenmielisiksi siinä vaiheessa, kun meiltä vietiin yöjuna. Aiemmin oli varsin siedettävää hypätä illalla junaan Joensuussa, herätä aamulla Helsingissä (tai vaikka valvoakin makuullaan yö), sattoipa samana päivänä tulla takaisin.
Olihan meillä pieni yöjunakapinakin, muttei ilmeisesti tarpeeksi ärhäkkä, toisin kuin Kemijärviliikkeen järjestämä. Kemijärvelle yöjuna kulkee - toistaiseksi.

Kun yöjuna lopetettiin ja lentovuoroja vähennettiin, meille selitettiin monesta suunnasta, miten vaivattomasti matka taittuu nopeilla uusilla junilla. Jos heräät kello neljä, ehdit viiden junaan, olet Helsingissä jo vähän jälkeen seminaarin alettua - ja ehdit takaisin samana päivänä. Olet kotona kenties jo ennen puoltayötä.

Niinpä. Nyt firma VR uutisoi, että tällä rataosuudella aikatauluja tullaan hidastamaan. Syynä junien jatkuva myöhästely - huono rata kun ei salli ajaa lujaa.

Tämä on tietysti vielä pientä maakunnan sisäisen joukkoliikenteen huononnuksiin. Viime vuonna lakkautettiin 80 bussivuoroa. Tänä vuonna vähän vähemmän. Illaksi kotiin periaate ei siis kotikulmillakaan oikein toteudu ilman omaa autoa. Maaseudun autottomien kulkemisesta kirjoitammekin juuri Anneli Pulkkisen kanssa Yhteiskuntapolitiikkaan.

Mie ryhdyn nurkkapatriootiksi. Sitä, mitä ei voi tehdä täällä kotikulmilla, sitä ei tarvita.

välimatkojen tehostaminen

Tässäpä teen lähtöä Anttolaan. Ensimmäistä kertaa joudun rikkomaan yöksi kotiin säännön. Syynä koiraharrastus. Lauantaina kävin päiväseltään asioilla Tikkurilassa. Joensuu-Tikkurila-Joensuu reissu kesti 11 tuntia, joista yhdeksän junassa.
Ehdottomasti paras tietämäni välimatkakuvaus on Johanna Uotisen sarjakuva Joensuun sarjakuvakerhon albumissa. Nimi oli muistaakseni Jns-Hki-Jns. Muistinvaraisesti kuvaillen: Viisi ensimmäistä ruutua nainen istuu ikkunan ääressä junassa (viisi tuntia junassa), sitten on yksi kuva kirjoittavasta (ja piirtelevästä) kädestä (tunti kokouksessa), ruutu kirjahyllyistä (käynti Helsingin kirjakaupassa) ja loput ruudut nainen istuu samassa paikassa junassa (kotimatka.)

Uusi Itä-Suomen yliopisto on myös kulkemisen kannalta kiinnostava. Eeva Jokinen totesi ajavansa autoa yhteistyön nimissä neljä tuntia päivässä professorin palkalla. Joensuu-Kuopio-Joensuu. Onkohan missään laskettu niitä erilaisia kustannuksia (bensa, ympäristö, työaika), joita tehostamisesta seuraa. Pelkäänpä että seuraava vaihe tehostamisessa on, kun todetaan että tehostaminen käy kalliiksi - ja lakkautetaan kalliiksi käyviä filiaaleja - tehostamisen nimissä.

Moraalinen pakko liikkua matkustamalla?

Paikallaanpysymisprojektin toinen päivä. Ensimmäisenä meillä oli oppiaineryhmän palaveri. Siellä kysyttiin muun muassa kunkin työmatkustussuunnitelmia, jotta osattaisiin varata rahaa (jos sitä on). Hetken outo olo itsellä - ihanko sanoisi, etten aio käydä missään. Asenteenahan se on luutuneen ja pysähtyneen merkki. Kansainvälistyminen on yliopistolla kova (ja mielekäs) odotus, joka on alkanut merkitä opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden jatkuvaa liikettä maasta toiseen. On moraalisesti oikein matkustaa ja väärin pysyä paikallaan
.
Kansainvälistymisen odotus on ollut muistini mukaan ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta läsnä näkyvänä ja kuuluvana. Oikein yllätyin viime viikolla Kuopiossa, kun näin, että kansallisen tason tieteellisistäkin artikkeleista ropisee edelleen pisteitä yliopistoyrityksen laariin. En olekaan aivan tuottamaton yliopistolle, vaikka oma kansainvälistyminen on viime vuosina ollut lähinnä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden varassa - sen haltuunottoa ja soveltamista kansalliseen tutkimukseen. En tietenkään vastusta kansainvälistymistä, kyllä tiede on ja sen kuuluu olla kansainvälistä ja kasvokkaisissa kohtaamisissa on ehdottomasti puolensa. Mutta on vaatimattomampiakin tapoja olla kansainvälinen. Ja vielä on paikkansa suomenkieliselläkin tutkimuskirjoittamisella.

Varasin lopulta option sosiaalipolitiikan päiville Turkuun ensi syksyksi. Näillä näkymin optio jää käyttämättä, sillä sitä matkaa ei päiväseltään tee. Aika hyvin pysyn selvillä siitä, mitä tapahtuu, jos luen kaikki abstraktit ja odotan, kun pääpuheet julkaistaan jossain - lehdessä tai netissä - jos niillä on aidosti julkaisuarvoa. Kenties ne nähdään jo on linena?

Olen joskus aiemmin kansallisessa tutkimusverkostossa huomannut, että minä, joka asuin etäällä ja kävin harvoin paikan päällä, olin ainakin parhaiten selvillä siitä, mitä tutkimusalalla tapahtui. Tuli luettua tiedotteet tarkkaan.

Yksipaikkainen

Selvästi juovuksissa oli Juhani Seppäsen kirja, joka kertoi vuodesta ilman alkoa. Idea on hauska: Kirjoittaa kirjan verran noinkin yksinkertaisesta asiasta: alkoholipitoisista juomista kieltäytymisestä. Kirja sai kovasti julkisuutta maassa, jossa juominen kuuluu tapoihin, sillä on tavan luonne kuten Eeva Jokinen sanoisi itsestäänselyyksistä.

Tavan luonteen saaneita asioita elämä on tietysti täynnä. Eilen osallistuin Joensuussa kirkon, yliopiston ja jonkun kolmannen tahon järjestämään maaseutuseminaariin. Täysi, ylibuukattu auditoriollinen ihmisiä, osa kuunteli one linenakin. Montakin mietettä heräsi, mutta tähän nyt yksi - johdantoon liittyvä.

Puhuja toisensa jälkeen hehkutti muotikäsitettä monipaikkaisuus. Asumme monipaikkaisesti, identieettimme on monipaikkainen. Tytti Määttä ainoanan hieman kyseenalaisti moista monipaikkaisuutta. Hänen näkökulmansta oli ekologinen. Paikallaan pysyttelevän pidempikin työmatkabendelöinti omassa kunnassa lienee ekologisempi elämäntapa kuin se monipaikkaisen asujan jatkuva liitely ja liike.

Nyt en ole tekemässä vastakkainasettelua liikkuvien ja paikallaan pysyvien ihmisten välille. Ymmärrän että jokin määrä liikkuvuutta on miltei välttämättömyys modernissa yhteiskunnassa. On kuitenkin alkanut kiehtoa kysymys siitä, onko täällä enää lainkaan oikeutta pysyä paikallaan. Liikkumisesta on tullut välttämätöntä, mutta se on saanut myöskin tavan luonteen. Sitä ei enää osata kyseenalaistaa - paitsi nyt ekologisin perustein.

Maaseudun kannalta tämä on sitä salakavalaa politiikkaa, josta Eino Uusitalo seminaarissa puhui. Monipaikkaisuutta on tarpeen korostaa, jotta saadaan näkyväksi se, että maaseutu on monen kaupunkilaisenkin elämänympäristö - ainakin osan vuotta tai silloin tällöin. Tietysti se on myös osa monen identiteettiä.

Samanaikaisesti moderni yhteiskunta elmänmuotoineen houkuttelee liikkumaan - ja peräti pakottaa liikkumaan. Kuka enää puhuu ihmisen oikeudesta ja mahdollisuudesta pysyä paikallaan, juurtua syvästi yhteen paikkaan, sitoutua siihen. Tällaisiakin ihmisiä maaseutu tarvitsee - syvästi sitoutuneita, paikalla pysyviä. Mutta ennen kaikkea moni ihminen kaipaa pysyvyyttä, juurtumista silloinkin kuin mieleltään on monipaikkainen. Kotipaikkarakkaat maaseudun työttömät miehet. Ne vanhat ihmiset, jotka muuttavat taajamaan vain palveluiden puutteen vuoksi.

Ajattelin tehdä kokeen. Yritän pysyä paikallani vuoden verran. Rajaan paikan ajalla: Liikkumatilaa jätän itselle ajatuksella yöksi kotiin Rantkaylään - lentokonetta ei saa käyttää :)

Ensimmäiseksi on katsottava almanakkaa: helmikuussa sovittu meno Lieksaan kuulemaan uudemman kerran Anna-Liisa Alangon ja kumppaneiden Turusmonologia. 200 kilsaa. Omalla autolla ehtii yöksi kotiin. Helmikuussa myös lamppukurssi Vilppulassa. Siihen olen jo ilmoittautunut. 750 kilsaa omalla autolla, se ei päiväseltään onnistu. Kolarin poropaimennuskoe on vielä kysymysmerkillä. Helsinkiin on mentävä puhumaan maaliskuussa, kun olen jo asian sopinut. Siinäkin raja rikkoutuu, sillä en jaksa enää samana päivänä junassa edestakaisin. (Hauskan joensuulaisen sarjakuvan olen nähnyt tällaisesta kokousmatkasta. Olikohan Johanna Uimoisen?) Mutta yllättävän tyhjänä Joensuun ulkopuolisista menoista olen saanut almanakan säilymään - tietoisesti jo nyt. Tästä se sitten alkaa: rajan ylitysten tarkkailu. Ei tässä liikkuminen rajoitu, mutta liikkumisen rajat supistuvat.

Turvallisuutta ja laatua?

Asumispalvelujärjestelmiemme turvallisuus tuntuu olevan paloturvallisuutta ja laatu neliöitä, henkilökuntamitoituksia ja varustetasoja. Mikäs siinä, monelle ne varmaan edustavatkin laatua.
Mutta on onnetonta, että tuttua elinympäristöä tuttuine ihmisineen ei pidetä turvallisuustekijänä (ikääntyvät itse kyllä yleensä pitävät) - eikä tuttuuden tarjoamia sosiaalisia verkostoja pidetä laatuna.

Käytän tutkimuksessani tapausesimerkkinä kylällä sijaitsevaa 12-paikkaista hoivakotia. Se sijaitsee entisellä koululla aivan kylän keskellä. Sen asukkaat ovat kylältä tai lähikyliltä. Joku on muuttanut taajamasta, koska tytär perheineen asuu kylällä. Koulu siis elää edelleen uudessa käytössä. Hoivakodista on vuosien varrella tullut osa kylän profiilia, yksi instituutio. Jokainen kyläläinen vähintään tietää, missä hoivakoti sijaitsee ja ketä siellä ainakin asuu. Se on lunastanut paikkansa kylän rakenteessa, siihen luotetaan. Useimmilla kyläläisillä on myös henkilökohtaisia kontakteja hoivakotiin, kenellä joku sukulainen jo asuu siellä, kuka käy tapaamassa entisiä naapureita.

Syksyllä siellä mehustettiin talon käyttöön yhden asukkaan kotimökin marjat. Parikin eri naapuria kävi ne puskista keräämässä. Mökin isäntä itse seurasi marjojen mehustusta ja arvioi tarkkaan marjojen kokoa. Monilla asuikkailla oli pitkä yhteinen kylähistoria. Kylä oli läsnä kodissa niin tarinoina kuin kävijöinäkin.

Tutusumiskäyntien aikana jäi vahva vaikutelma, että kodin laatua oli kylän sosiaalinen verkosto ja turvallisuutta se sama. Työntekijöiden ei oikeasti tarvitse koko ajan murehtia, että "ehtivät tekemään vaan välttämättömimmän" eivätkä ehdi seurustella asukkaiden kanssa. Väkisinkin ehtivät, koska iso tupakeittiö on yhteistä tilaa. Vierailijoiden käyntejä ei myöskään miellä "omaisten avuksi" eikä "vapaaehtoistyöksi". Kyläläiset yksinkertaisesti pistäytyvät, kuka katsomassa äitiä, viemässä ja tuomassa jotakin, kuka muuten vaan.

Nämä laatutkeijät eivät näy kilpailutuksissa. Ylipäänsä alati uudet turvallisuus- ja laatuvaatimukset ajavat kylien pienyrittäjiä ahtaalle. Ja missähän se kilpailutettu, uusi isompi hoivakoti sitten mahtaa sijaita? Mitä luultavammin kunnan keskustaajamassa.

Moninaiset maaseudun eläkeläiset

Heinäkuun olen kiihkeästi kirjoittanut Maaseudun ikääntymisestä. Välimatkat on kiehtova ja vähällä ohitettu teema, ainakin sosiaalipolitiikassa.

Harvaanasutun maaseudun eläkeikäiset ovat monella tavalla heterogeninen ryhmä. Eläkeikäistä elämää saattaa piisata kolmekymmentä vuotta ja tuona aikana yhdenkin ihmisen elämänkulussa ehtii tapahtua monenmoisia käänteitä, muutoksia ja murtumia. Ja yksikin maaseutu paikka muuttua siinä samalla - vanheta sekin.

Tutkimusaineistoissani on 80-vuotiaita "kyläaktivisteja", varsinaisia hankejyriä ja huomattavaasti nuorempia kylän hoivakodin asukkaita. Heidänkin elämänsä voi olla hyvinkin aktiivista - tapahtumiset vaan ovat erilaisia kuin kylätoimijoilla.

Aivan huikea oma elämäntapansa on "Matilla ja Maijalla", reilusti 7o-vuotiailla sisaruksilla, jotka elävät lapsuuden kodissaan. Heidän yksin tekemänsä kävelyt ulottuvat "pihasta" muutaman sadan metrin säteelle. Silti heidän matkustushorisonntinsa on melkoinen ja ulottuu moneen muuhunkin suuntaan kuin lähempään taajamaan. Siitä pitävät huolen kuusi sisarusta - hekin eläkeläisiä jo useimmat. He kuljettavat Mattia ja Maijaa, keskinäinen kuljetusvastuiden jako toimii hämmentävän hyvin. JOkaisella on kyytipuolella omanlaisensa rooli.

Matti ja Maija elävät aktiivista arkea. Siitä pitää huolen jo puilla lämpiävä talo ja pihapiiri. He eivät konkreettisesti osallistu kylän tapahtumiin, mutta seuraavat hyvinkin tarkkaan kylän elämää - etäältä. Samalla he pitävät elävänä paitsi omaa kotitaloaan, myös kylää sillä elämäntavallaan he tarjoavat kuudelle sisarukselle mahdollisuuden tulla ja viipyä lapsuuden kodissa milloin vain.

Sisarukset eivät siis muodosta vain Maijan ja Matin " sosiaalista tukiverkostoa". Jokainen heistä vastavuoroisesti myös saa jotain noilla käynneillään Kukkolan kylällä - kuka mitäkin.
Ilman heidän jatkuvia käyntejään kylän raittikin hiljenisi melkoisesti.

Avainsana on auto. Heillä kaikilla on yksityisauto. Maija ja Matti taas ovat autottomia. Yksi merkittävin maaseudun eläkeläisiä jakava seikka onkin suhde henkilöautoon. Omistaako ihminen henkilöauton ja ajokortin, kykeneekö hän ajamaan autoa (vielä), eikö hän omista autoa enää - vai eikö hän koskaan ole autoa omistanutkaan. Avioparien kohdalla auton omistus, suhde autoon ja autoiluun on lisäksi sukupuolittunut. Auton omistaa mies, sitä ajaa yleensä mies ja sitä "rakastaa" mies. Naiselle se on kulkuväline. Naisen paikka on kuljettajan vieressä. Kimppakyydit ja muut maaseudun uudet kulkumuodot taas ovat naisten kyytiä.

Paikat joita ei pitäisi olla?

Lukiessa 1990-luvun suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjaa sosiaaliturvajärjestelmästämme huomaa, ettei siellä mainita lainkaan kirkkoja tai uskonnollisten yhteisöjen tekemää avustustyötä. Nyt aiheeseen törmää toistamiseen. Erityisesti diakoniatyö on kutsuttu "hyvinvointitalkoisiin", mutta sosiaalitoimen jatkeena toimiminen ei ole diakoniatyöntekijöille lainkaan ongelmatonta.

Sosiaalipolitiikan suhtautumien Suomessa näkymättömänä pidettyy sosiaaliseen toimijaan on ristiriitainen. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan liittyvä sananjulistus epäilyttää. Kansankirkkoa pidetään tässä suhteessa maltillisena, mutta evankelioimistavoittein liikkeellä olevien yhdistysten roolia vieroksutaan.

Samanaikaisesti hyvinvointibarometreihin on ilmestynyt uusia indikaattoreita, kuten uskon tai henkilökohtaisen vakaumuksen antama elämänsisältö, jota luonnehditaan eräänlaisena hyvinvoinnin superulottuvuutena.

Kristilliset päihdetyön päiväkeskukset ovat kohta, jossa tutkija voi ihmetellä uskon ja henkilökohtaisen vakaumuksen merkitystä. Taustaltaan päiväkeskukset ovat jokainen ainutkeratisia, erilaisten uskonnollisten liikkeiden ylläpitämiä. Niin ammattilaisten osuus kuin uskonnon rooli vaihtelee. Samalla ne näyttävät paikkaavan hyvinvoinijärjestelmämme puutteita. En tiedä, minne muualle ainakin pienemmillä paikkakunnilla päiväkeskuksissa käyvät ihmiset menisivät ellei sitten kadulle tai yksinäiseen asuntoon - jos sellainen on.

Jos vielä ajattelemme julkisen vallan tehtäväksi huolehtia kaikista kansalaisistaan -etenkin huono-osaisista, niin näitä paikkoja ei kai sitten pitäisi olla. Tai niiden rooli tulisi olla täydentävä siinä mielessä, että neutraalisuuden nimeen vannovat julkiset sosiaalipalvelut hoitaisivat ihmisten nälän, vilun ja muut sosiaaliset ongelmat. Täältä käytäisiin hakemassa sitä päihdepalveluiden laatusosituksisissakin mainittua esksistentaalia ulottuvuutta. Kuvio ei vain mene näin. Päihdetyön päiväkeskuksissa käyvät sekä ihmiset, joilla ei kerta kaikkiaan ole muuta paikkaa minne mennä. Ja siellä käyvät ihmiset, joille paikan hengellisyys on ensiarvoisen tärkeä. Näyttäisi siltä, että ensimmäisiä evankelioiminen ei yleensä häiritse. Toiset taas saavat siitä elämälleen tarkoituksen.

Tutkimuksen mukaan sosiaalitoimen viranhaltijat eivät läheskään kaikissa kunnissa tiedä, millaisia nämä paikat ovat ja miten ne toimivat.
Sisältä katsoen paikoilla on roolinsa siellä käyvien ihmisten elämässä, usein hyvinkin merkittävä rooli. Toisille kynnys astua sisälle on todella matala, toisille taas ylittämättömän korkea. Nehän ovat paikkoja, johon kadulta voi astua kuka tahansa.

Ehdotan, että sosiaalialan ammattilaisena astuisit seuraavan kerran ohi kävellessäsi sisälle. Kävisit ja kertoisit, mitä näit. Olen joskus opiskelijoiden kanssa tehnyt kenttätutkimuksia niin kutsutuissa matalan kynnyksen paikoissa. Olemme huomanneet, että näemme jokainen yhden paikan aivan eri tavoin. MOnet eivät yksin pysty kynnystä edes ylittämään. Ihan ensimmäiseksi on tarpeen selvittää, miksi minä katson niin kuin katson. Se kertoo minusta enemmän kuin siitä paikasta.

Sairaan köyhät sairaat

Mikko Heikan (HeSa 7.2.10) mukaan diakoniatyöntekijöiden luokse tullaan enenevästi terveyteen liittyvien syiden vuoksi. Aiemmin syyt olivat lähinnä taloudellisia. Vuonna 2008 kirjattiin 146 000 terveyteen liittyvää yhteydenottoa, lähes yhtä monta kuin talouden ongelmiin liittyvää.

Heikka tulkitsee diakoniatyön kasvavan käytön rakenteellisena epätasa-arvona. Eri kansalaisryhmien keskinäiset terveyserot kasvavat samanaikaisesti, kun kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö edellyttävät erojen pienentämistä.

Heikan huomio kohdistuu terveyspalvelujen rakenteeseen. Terveydenhuolto on jakautunut terveyskeskuksiin, työterveyshuoltoon ja yksityisiin lääkäriasemiin. Malli pitää yllä ja vahvistaa terveyseroja.

Terveyspalveluistakin syrjäydytään ja syrjäytymisvaarassa ovat erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, sanoo Heikka. Köyhien ja sairaiden ulkopuolisuus näyttää näinkin kasvonsa.

Kirkon diakoniatyössä apua hakevia sairaita luokitellaan seuraavasti: 1) omaehtoisesti köyhät suostuvat ottamaan apua vastaan vasta viimeisessä hädässä, 2) he, jotka eivät osaa hakea apua, 3) yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin luottamuksensa menettäneet 4) näköalattomat ja toivottomat, tyystin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Kristillisen päihdetyön tutkijana pureskelen vielä jakoa. Päihdetyön päiväkeskuksen asiakkaiden haastatteluista tunnistan yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin (laajassa mielessä) luottamuksensa menettäneet. Mutta neljäs luokka tuntuu kaatoluokalta. Mikä on se yhteiskunta, jonka ulkopuolelle "tyystin" ajaudutaan. Yleensähän ihmisillä on ainakin jonkinlainen kosketus suomalaiseen perusturvaan (työmarkkinatuki, työkyvyttömyyseläke, toimeentulotuki). Onko todella niin, että meillä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka ovat tyystin sosiaaliturvan ulkopuolella? Ovatko heitä ne, jotka eivät osaa hakea apua? Jos diakoniatyö tunnistaa tällaisen ryhmän, on syytä pitää aiheesta kovaa ääntä. Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa käytetyt (monenlaiset) mittarit eivät ymmärtääkseni pysty ilmiötä tunnistamaan.

Toinen pulma liittyy terveyden käsitteeseen. Päihdeongelman määrittelminen sairaudeksi on tulkinnanvaraista. Päiväkeskusten päihdeongelmaiset ovat kyllä edelleen terveyspalveluiden piirissä - korjaavien sellaisten siinä vaiheessa, kun pää on pantava pakettiin. Korjaava ensihoito tuntuu toimivan ja siltä osin lain kirjain täyttyy. Sen sijaan ihmisarvo on kovalla koetuksella, kun aletaan keskustella siitä, että "yksi juoppo työllistää helpostikin kuusi terveydenhuollon ammattilaista".

Terveys on yksi hyvinvoinnin indikaattoreista ja inhimillisistä tarpeista. Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hyvinvoinnin arvioinnin mittarit - esimerkiksi terveydentilan ja asuinolojen mittarit - olisivat nykyistä paljastavampia, jos niissä eroteltaisiin tarkemmin erilaisissa asemissa ja olosuhteissa eläviä ihmisiä. HÄn kysyy myös, miten vallankäyttö ja alistaminen saataisiin nykyistä paljastavammin hyvinvoinnin mittauksen kohteeksi. (Kajanoja, Sosiaalinen politiikka 2003).

Näköalattomuuden ja toivottomuuden maisemat (ihmisten olosuhteet ja asemat) ovat Suomessakin monet. Samoin ovat toivon ja näköalan etsimisen tavat, löytämisen muodot ja etsimisen prosesseissa saatu tuki (tai nujertaminen.) Aina ei tavoitella ainakaan terveyspalveluita edellyttävää terveyttä. Saatetaan tavoitella sairaana sosiaalisia suhteita tai etstitään olemassaolon tarkoitusta aivan muualta kuin terveydestä. Terveyden tavoilttelusta voidaan tietysti näissäkin tapauksissa puhua, jos kaikki inhimilliset tarpeet (sosiaaliset ja hengelliset) aletaan nähdä terveystarpeina.

Päihdepalveluissa on myös oma sisäinen jakonsa, sielläkin toistuu jako, jossa sosiaaliselta asemaltaan vahvemmille avataan toisia ovia kuin heikossa sosiaalisessa asemassa oleville.