Tansanian tuomisina uusi tutkimuskohde

Tammikuiselta Tansanianmatkalta tarttui mukaan kaksi aiheistoa, joita haluttaisi penkoa tutkimukseksi asti. Molemmat liittyvät länkkäreiden Tansaniassa tekemään vapaaehtoistyöhön. Iringan vuoristokaupungissa sijaitsee uudehkossa, kauniissa keltaisessa kaksikerroksisessa talossa Neema craft, www.neemacrafts.com, vammaisten työ- ja palvelukeskus. Sen toiminnan käynnistäminen ja kehittäminen perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön,pääosassa britit. Illembulan lähetyssairaalassa puolestaan on työskennellyt yli 30 vuotta suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen. Siellä tapasin liudan suomalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Neema craftin työpajoissa Iringan ympäristön vammaiset ihmiset tekevät kierrätysmateriaaleista käsityönä mitä moninaisempia upeita käyttö- ja koriste-esineitä. Ravintolaa pyörittävät kuulovammaiset, ja siksi tilaussysteemi on hieman erikoinen. Ruoka on hyvää ja ympäristö viihtyisä. Myymälässä myydään käsityökeskuksen tuotteita. Myös kuntoutustoimintaa on. Pitkään pähkäilin tutustumista tähän kokonaisuuteen ihan tutkimusmielessä. Päädyin lopulta toiseen ilmiöön, suomalaisten vapaaehtoistyönä tekemään hoivatyöhön Afrikassa. Lähtökohtanani on feministisessä tutkimuksessa tällä hetkellä hyvinkin muodikas globalin hoivan teema. Tutkimuskeskustelu liikkuu lähinnä kehittyvistä maista vauraisiin maihin kotitaloustyöhön tulevien naisten ympärillä. Yritän avata aivan toisenlaista kulmaa tematiikkaan. Illembulan orpolassa työskenteli tammikuussa vapaaehtoisina yksi vapaaehtoistyössä olleen lääkärin vaimo ja kaksi lomamatkalla ollut naista. Myös suomalainen lastenlääkäri työskenteli osan päivää orpolassa arkisessa ei-ammatillisessa hoivatyössä; vaihtoi vaippoja, piti sylissä, kävelytti, ulkoilutti alle kolmevuotiaita orpolan lapsia. Vapaaehtoisten hoivatyöläisten ikä vaihteli 25-70 vuoden välillä. Haastattelin heidät kaikki ex-temporee ja jo tämä pieni satunnainen 'otos' osoitti, että liikkellä ollaan monenlaisella mielellä. Olen kevään mittaan aina joutessani selvitellyt niitä organisaatioita, joiden kautta vapaaehtoistyöhön Afrikkaan Suomesta mennään. Osa menee suoraan henkilökohtaisilla suhteilla. Lisäksi olen lumipallomenetelmällä alkanut kerätä ihmisten kertomuksia sähköpostitse. Toistaiseksi kiinnostaa tämä ilmiö eikä varsinaista tutkimuskysymystä ole. Pikemminkin kysyn, mistä kaikesta tässä oikein on kyse. Toivon saavani monipuolisen aineiston aiheesta. Samalla olen löytänyt yhden tavan pitää elossa herännyttä kiinnostustani tuohon maanosaan. Seuraavaa matkaa jo suunnittelen. En osaa päättää, menenkö jo tuttuun vai etsinkö uuden maan ja kohteen.

Miksi Tansanian matkasta kertominen on niin vaikeaa?

Tansaniasta paluusta on jo toista kuukautta. Edelleen vastaan matkakokemusten kyselijöille, etten pysty kertomaan. Olen huomannut, että sama kokemus on monien Afrikan kävijöiden jakama.
Voin kirjoittaa bruttokansantuotteet, tulonjaot, pääelinkeinot, poliittisen historian sellaisena kuin se tällä hetkellä kerrotaan. Sitä varten ei olisi tarvinnut matkata tuolle mantereelle. Ne ovat lännessä luotuja tapoja selittää yhteiskuntia ja niistä on pikkuhiljaa tullut maailman selittämisen tapa.
Voin kertoa liikenteestä, kansallispuistoista, kylistä ja kaupungeista, tapaamisistani ihmisistä. Kansallispuistot villieläimineen toistuvat luonto-ohjelmissa ja nyt jopa saippuasarjassa Viidakkotohtori (jota muuten seuraan.)

Mikä se on, joka jää kertomatta. Ehkä omien pelkojen (hetkellinen) kohtaaminen ja omien asenteiden. Ihmiset eivät ole parkoja eivätkä sankareita. He elävät elämäänsä omine elämänkatsomuksineen. Itseni tapaan ihmisiä tavatessani kuten kaikkialla. Yhtä asiaa en ole pystynyt selittämään: Mistä tulee se kummallinen voimaantumisen tunne, jota vieläkin kannan mukanani. Tuskin valkoisen kolonialistin valta-asemasta, ainakin toivon ettei siitä. Sillä on jotakin tekemistä ihmisten kanssa, jotka pistävät itsensä likoon. Jotain tekemistä toistojen kanssa; jyrkkä ja syvä pimeän ja valon vuorottelu, äänimaiseman toistuvat elementit. Värien voimaakin siinä on.

Kertomista haittaa myös epäilys siitä, että tulee kuulluksi toisin kuin haluaa - joka ilmiö toki sävyyttää kaikkia ihmisten kohtaamisia. On vaikea puhua ilman, että kertomuksesta tulee vertailuasetelma. Suomessa tärkeä ja itsestäänselvä saattaa olla tärkeää Tansaniassakin, mutta harvoin itsestäänselvää. Jotakin tärkeää matkalla koin, sellaista jota en Suomessa koe ja josta luulen, ettei sitä kotona edes ole. Ja juuri sen jonkin sanoittaminen tässä nyt takkuaa.

Vieläkin Leena Pasasen työ ja elämä, Neema craftin toiminta ja moni muu asia joutuu odottamaan kunnes löytyy tapa kertoa.