Jälki kirjallisuudessa ja muita jälkiä

Kesä on hurahtanut kennelin pentublogia päivtellessä. Pikkuhiljaa olen palannut pentujen seasta ihmisten arkeen. Jokasyksyinen kirjallisuustapahtuma Joensuussa tuli taas istuttua alusta loppuun, kaikki kolme päivää. Monenmoista jäi mieleen ja mietityttämään. Päällimmäiseksi jäi Taisto Reimaluodon monologi Saarikosken runoista, "Hämärän tanssi". Sellaista intensiteettiä ihailen ja se tulkinnan voima! Reimaluodon tunneilmaisu kosketti niin kovasti, että vaikka en sanojen tasolla aina perässä pysynyt, oma tunnerekisterini oli käytössä laidasta laitaan. Naurusta kyyneliin kuljin. Kuvittelen, että se oli lahjakkaan näyttelijän eläytyminen ja tulkinta, joka veti mukaansa ja välittyi. Mahtavaa.

Myös Ukrin järjestämä tuoreen runon tapahtuma päivien aikana oli iloinen yllätys. "Nuoret" miehet (minun näkökulmastani nuoret Lassi Hyvärinen, Raino Harinen, Miika Nuutinen) esittivät runojaan.  Hauskaa oli huomata, että maalaisteema oli esillä niissäkin runoissa - nimenomaan tuoreista näkökulmista ja nykyisenään.

Aki Ollikaisen kirja "Nälkävuosi" täytyy lukea. Katja Ketun "Kätilön" olen lukenutkin. Molemmat kirjailijat olivat paikalla. Heillä on molemmilla vankka yhteiskunnallishistoriallinen ote aiheisiinsa.  Juontaja Matti Mäkelä vihjaisi, että heillä on tutkijan ote työhönsä. Samaa ajattelin, etenkin Ketun kohdalla.

Nyt apurahahakemuksia väsäämään.

Annikin runofestivaaleilla

Annikin runofestivaalit Tampereella on syntynyt puutalokorttelin asukkaisen pienimuotoisena toimintana, mutta nykyisin se on kansainvälinen tapahtuma, joka järjestetään edelleen paljolti asukkaiden talkoovoimin Annikinkadun puutalokorttelin sisäpihalla. Tosin tapahtuma on paisunut monipäiväiseksi ja ennen varsinaista pihapäivää runo on esillä pitkin poikin Tamperetta.

Minulla oli tänä vuonna ilo ja kunnia esittää runoni festarilavalla, sillä se sijoittui kolmen palkitun joukkoon maalaisrunokilpailussa. Loistava saavutus kilpailussa, jossa osallistujia oli 550. Voittajarunot voi lukea täältä:

http://www.facebook.com/l.php?u=http%3A%2F%2Fwww.annikinkatu.net%2Frunofestivaali2013%2Fvoittajarunot.pdf&h=zAQEoiykR

Runolla menee muutenkin taas hyvin. Niitä kirjoitetaan ja luetaan. Ja niitä esitetään mitä moninaisimmissa yhteyksissä ja tilaisuuksissa.

Harrastelijakirjoittajan ilonhetkiä

Eilen pölähti postiin kolme kovakantista kirjaa, kaikki yhtä ja samaa, nimittäin Maahengen kustantamaa kirjaa "Iso siika".  Kirja perustuu kirjoituskilpailuteksteihin, joita julkaistiin 40. Sanoisinko korskeasti, että debytoin kaunokirjallisella puolella sillä tekstini "Soutaja" on mukana kokolemassa. 
Iso siika -kirja on esineenä kaunis (valokuviakin sopivasti) ja jutut mukavaa luettavaa.
Vaikka kilpailun tavoite oli kerätä tornionjokilaakson kalastusperinnettä, eivät kaikki jutut sinne sijoitu ja vain harvoissa kalastus itsessään on pääasia.  Näin on laita omankin tekstini, Tornionjoen tunnen lähinnä kartalta ja muutaman kerran olen sen autolla eläessäni ylittänyt - joskin isomummoni lähti aikanaan Muoniosta Tornionjokea pitkin karjakkokouluun etelään - eikä koskaan enää kotiseudulleen palannut.  Niinhän se silloin meni; kulkuneuvoja - ja yhteyksiä ei ollut.
Tekstissäni pyritään yhden maaseudun kesäasukkaan elämänkaaren kautta katsomaan myös yhteiskunnan ja maaseudun rakennemuutosta. Siis vahvasti yhteiskunnallinen viitekehys joskaan ei yhteiskuntapoliittinen sanoma.

 http://www.maahenki.fi/

Mukava tunne. Mikään tieteellinen julkaisukanava ei taida saada enää aikaan samanlaista kutkutusta, vaikka tekstin valmiiksi saaminen aina mukavalta tuntuukin.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Vuodenvaihteessa kirjoittaminen kierähti kaunon puolelle. Nyt olen penkonut keskeneräistä käsikirjoitusta, jonka tematiikkana on kehitysvammaisten arki. En millään tahdo saada siihen tulokulmaa, joka mieluummin integroisi kuin eristäisi. Tämähän tämä "erityisryhmien" tutkimisen ongelma aina on: Kun valitsee jonkin institutionaalisessa sosiaalipolitiikassa nimetyn ryhmän - kuten päihdeongelmaiset, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset - samalla tulee eristäneeksi heidät ja jatkaneeksi tutkijana eristämisen politiikkaa, jo pelkästään kättämällä näitä käsitteitä.  Institutionaalisia käytäntöjä on kehitelty, jotta lainsaaädännöllä voidaan taata näihin ryhmiin luetuille ihmisille oikeuksia. Samalla tahtomattakin vahvistuu myös erilliseksi - toiseksi - identifioiminen.
Katselin alkuvuodesta Kovasikajutun - kehitysvammaisten punk-bändistä kertovan dokumentin. Siinäkin bändin jäseniä yhdisti kehitysvammaisuus, vaikkain myös musiikki. He laulavat "meistä"; me halutaan asua Kalliossa, me ei haluta asua laitoksessa. Toisin sanoen he ajavat punkillaan ja me-puheellaan kehitysvammaisten oikeuksia.

Musiikki on yhteinen arvo ja viiteryhmänä kehitysvammaisuus.  Muusikoilla on myös sukupuoli ja ikä: he ovat eri-ikäisiä miehiä ja edustavat siis myös eri sukupolvia. Meillä ei varmaankaan koskaan ole tutkittu eri ikäisten kehitysvammaisten sukupolvikokemuksia - eikä niiden suhdetta oman sukupolven yleisempiin kokemuksiin. Veikkaan, että vanhimmat elossaolevat kehitysvammaiset ovat nähneet aivan erilaisen hyvinvointivaltion rakentumisen kuin vaikkapa palkkatyöläinen. Heidän kokemuksensa asettuvat usein poliittisesti laitosvammaisuuden rakentamiseen. Asunto on monille aina vuosidadan vaihteeseen asti ollut selkeä laitos. Nyt on asumisen suhteen enemmän hajontaa, mutta kovin kaavamaisia ratkaisut edelleen ovat.

Kuitenkin useat kehitysvammaisuuteen liittyvät sosiaaliset ongelmat koskevat ihmisiä ylipäänsä ja haen kuumeisesti tapaa puhua ongelmista yleisemmällä tasolla niin, että esimerkkinä on kehitysvammaisten asumista koskevat havaintoni. Kysehän on sellaisista asioista kuin sosiaalisista suhteista ja niiden merkityksestä, sosiaalisesta tuesta ja konkreettiseta avusta tietynlaisen elämäntavan mahdollistajana. Ei lainkaan kehitysvammaspesifi aihe. Feminististen yhteiskuntafilosofien sanoin: ihmiset ovat toinen toisiaan tarvitsevia, elämänsä eri vaiheissa eri tavoin. Tätä ajatusta olen yrittänyt koko tutkijaurani ajan soveltaa empiirisiin aineistoihin, mutta kovin keskeneräisiä sovellukset ovat. Kyse on tulokulmista, lähestymistavoista, tavoista kirjoittaa.

Arkielämä ja elämäntapa ovat lähinnä niitä yhteiskuntatieteellisiä tulokulmia, joista kuvittelen löytäväni ratkaisun. Olen tuskastunut siitä, miten hoivapuhe ja samalla myös hoivatutkimus tuppaa kerta toisensa jälkeen korostamaan yksilöllistä tarvitsevuutta, ei elämän kokonaisuutta, jossa apu on vain yksi ulottuvuus. Tai institutionaalisia ehtoja, jotka tekevät hoivasta sellaista kuin se on.

Avuttomuus on seurausta siitä, ettei itselle sopivaa apua ole saatavilla tietyissä tilanteissa. Avuttomuuskin on siis aika- ja tilannesidonnaista kuten auttaminen. 
En tiedä, miten paljon vammaispolitikka on tätä asiaa käsitellyt.

Mikä ilo, kun kirja on kasassa

Tämä on aina hauska vaihe, kun kirjan sisältö on hienosäätöä vaille valmis, rakenne ratkaistu ja taittokin tehty. Mari Voutilaisen kanssa me olemme tätä maaseudulla ikääntymisestä kertovaa kirjaa työstäneet parikin vuotta - ellei kauemminkin. Oli varsinainen onnenpotku saada Mari mukaan.  Melko säännölliset palaverimme ovat aina vieneet himpun verran eteenpäin.

Nyt Mari on siis tehnyt taiton. Mainion, upean taiton. Iso rooli kirjassa on Mikko Takkusen ottamilla kuvilla. Jonkin verran Mari on täydentänyt myös muiden kuvilla kokonaisuutta. Ilta Määttä-Lindströmin pohdiskelevat tarinat elämästä yleensä ja elämästä vanhalla kyläkoululla ovat upea kokonaisuus. Minä vastaan lähinnä tutkimustyyppisestä tekstistä, mukana on myös Arja Jämsénin teksti metsurien kimppakämppäasumisesta.

Mari toimii muun ohella meidän paikallisena Tuomas Kyrönämme kommentoiden tutkimustekstiä.

Tulossa on hieno kirja, arveltiin julkaista vuoden alussa. Tässä joulun alla on niin paljon muuta, joten hidastellaan vähän.

Kaikkineen tämä projekti tutkimusvaiheineen ja tutkimusraportteineen on kestänyt neljä vuotta. Näin se menee: neljästä viiteen vuotta ideasta erilaisten raportointien kautta vierähtää, kun juttu alkaa kiteytyä. Kyllä homma moneen otteeseen matkan varrella on varsinaista tahkoamista. Sitten tulee näitä huippuhetkiä kuten hilkkua vaille valmis kirja, jota voisi viilata vaikka loputtomiin.

Pisteen paikka alkaa kuitenkin olla pikapuoliin.

Globaalit hoivavapaaehtoiset ja muut mietteet

Globaali vapaaehtoishoiva kehittyvissä maissa liikahti tutkimuksena kesällä sen verran, että alotin tarinoiden keräämisen. Samoin olen tutustunut ruotsalaiseen väitöskirjaan, jossa on tutkittu matkatoimistojen kautta vapaaehtoistyöhön lähteneitä.

Koossa on nyt seitsemän kertomusta suomalaisilta Afrikassa (lähinnä Tansaniassa) hoivatöissä olleilta. Lumipallo jäi siinä vaiheessa paikalleen enkä syksyn opetustöiden aikana ole aihetta jatkanut. Palaan asiaan kunhan keksin keinon löytää lisää informantteja. Kansainvälisille työleireille mennään harvoin varsinaisiin hoivatöihin, vaikka laajasti tulkiten läheltä liippaa.

Yksi vaihtoehto olisi tutkailla rinnalla Suomesta Venäjällä (vaikkapa rajatummin Karjalan Tasavallassa) liikkuvia vapaaehtoisia. Esimerkiksi lastenkodeissa on paljon kummitoimintaa, kenties vanhainkodeissakin. Huomaan, että tältä osin tietoni ovat vanhentuneet, lopettelin itse Petroskoin projektit vuosituhannen vaihteessa enkä ole aktiivisesti aihetta seurannut. Karjalan Apu Joensuussa olisi varmaan Karjalan Tutkimuslaitoksen tutkijoiden kannsa hyvä taho saattaa tietous ajan tasalle.

Vanhoja projekteja olen lopetellut tänä syksynä kirjoittamalla kokoavia artikkeleita. Ageing and Societyyn tarkoitettu yhdessä Aini Pehkosen kanssa kirjoitettu  artikkeli tuli refereekierrokselta ja siinä riittää vielä tekemistä. Aiheena on ikääntyvät maaseutuyhetisöjen resurssina. Uutena pointtina lähinnä Maisa Honkasalolta lainattu ajatus pienestä toimijuudesta, joka tarjoaa mahdollisuuden katsoa myös kodin piirissä elämäänsä eleleviä ihmisiä yhteisön jäseninä ja resursseina.

Yhdessä Mari Voutilaisen ja valokuvaaja Mikko Takkusen kanssa tekeillä ollut kirja "Ikääntyvien maaseudut" alkaa myös olla taittovaiheessa. Samaisesta projektista kirjoitan metodijuttua pohtien sitä, miten maaseudun välimatkat otetaan mukaan kenttätutkimukseen kenttänä - ei vain matkana kentälle. Maaseudun ihmsiet tuntevat nahoissaan palveluiden keskittymisen, se muuttaa välimatkojen sosiaalista luonteen.
Näiden juttujen jälkeen yritän laittaa pisteen YTR:n rahoittamalle maaseutuprojektille.

Vielä on tarkoitus palata myös Sininauhaliiton tutkimukseen. Päihdetyön päiväkeskukset ovat kohtaamispaikka ja risteysasema, jossa työvoima-, sosiaali- ja terveyspalveluiden marginaaliin ajetut ihmiset kohtaavat toisensa eräänlaisissa köyhien yhteisöissä. Tästä haluan vielä vähän sanoa.

Mutta mikäs se taas hautautuu pohjalle? Sehän on se kehitysvammaisten asumiseen liittyvä tutkimus, jossa yritin tsoomata nykyiseen tukiasumiseen asumisyhteisönä, jossa tukea tulee myös toisilta asukkailta (ei siis vain työntekijöiltä).  Vaikea aihe, koska tietyllä tavalla samalla vahvistaa eksluusion ajatusta - vammaiset vammaisten kanssa.

Tansanian tuomisina uusi tutkimuskohde

Tammikuiselta Tansanianmatkalta tarttui mukaan kaksi aiheistoa, joita haluttaisi penkoa tutkimukseksi asti. Molemmat liittyvät länkkäreiden Tansaniassa tekemään vapaaehtoistyöhön. Iringan vuoristokaupungissa sijaitsee uudehkossa, kauniissa keltaisessa kaksikerroksisessa talossa Neema craft, www.neemacrafts.com, vammaisten työ- ja palvelukeskus. Sen toiminnan käynnistäminen ja kehittäminen perustuu pitkälti vapaaehtoistyöhön,pääosassa britit. Illembulan lähetyssairaalassa puolestaan on työskennellyt yli 30 vuotta suomalainen lastenlääkäri Leena Pasanen. Siellä tapasin liudan suomalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Neema craftin työpajoissa Iringan ympäristön vammaiset ihmiset tekevät kierrätysmateriaaleista käsityönä mitä moninaisempia upeita käyttö- ja koriste-esineitä. Ravintolaa pyörittävät kuulovammaiset, ja siksi tilaussysteemi on hieman erikoinen. Ruoka on hyvää ja ympäristö viihtyisä. Myymälässä myydään käsityökeskuksen tuotteita. Myös kuntoutustoimintaa on. Pitkään pähkäilin tutustumista tähän kokonaisuuteen ihan tutkimusmielessä. Päädyin lopulta toiseen ilmiöön, suomalaisten vapaaehtoistyönä tekemään hoivatyöhön Afrikassa. Lähtökohtanani on feministisessä tutkimuksessa tällä hetkellä hyvinkin muodikas globalin hoivan teema. Tutkimuskeskustelu liikkuu lähinnä kehittyvistä maista vauraisiin maihin kotitaloustyöhön tulevien naisten ympärillä. Yritän avata aivan toisenlaista kulmaa tematiikkaan. Illembulan orpolassa työskenteli tammikuussa vapaaehtoisina yksi vapaaehtoistyössä olleen lääkärin vaimo ja kaksi lomamatkalla ollut naista. Myös suomalainen lastenlääkäri työskenteli osan päivää orpolassa arkisessa ei-ammatillisessa hoivatyössä; vaihtoi vaippoja, piti sylissä, kävelytti, ulkoilutti alle kolmevuotiaita orpolan lapsia. Vapaaehtoisten hoivatyöläisten ikä vaihteli 25-70 vuoden välillä. Haastattelin heidät kaikki ex-temporee ja jo tämä pieni satunnainen 'otos' osoitti, että liikkellä ollaan monenlaisella mielellä. Olen kevään mittaan aina joutessani selvitellyt niitä organisaatioita, joiden kautta vapaaehtoistyöhön Afrikkaan Suomesta mennään. Osa menee suoraan henkilökohtaisilla suhteilla. Lisäksi olen lumipallomenetelmällä alkanut kerätä ihmisten kertomuksia sähköpostitse. Toistaiseksi kiinnostaa tämä ilmiö eikä varsinaista tutkimuskysymystä ole. Pikemminkin kysyn, mistä kaikesta tässä oikein on kyse. Toivon saavani monipuolisen aineiston aiheesta. Samalla olen löytänyt yhden tavan pitää elossa herännyttä kiinnostustani tuohon maanosaan. Seuraavaa matkaa jo suunnittelen. En osaa päättää, menenkö jo tuttuun vai etsinkö uuden maan ja kohteen.

Miksi Tansanian matkasta kertominen on niin vaikeaa?

Tansaniasta paluusta on jo toista kuukautta. Edelleen vastaan matkakokemusten kyselijöille, etten pysty kertomaan. Olen huomannut, että sama kokemus on monien Afrikan kävijöiden jakama.
Voin kirjoittaa bruttokansantuotteet, tulonjaot, pääelinkeinot, poliittisen historian sellaisena kuin se tällä hetkellä kerrotaan. Sitä varten ei olisi tarvinnut matkata tuolle mantereelle. Ne ovat lännessä luotuja tapoja selittää yhteiskuntia ja niistä on pikkuhiljaa tullut maailman selittämisen tapa.
Voin kertoa liikenteestä, kansallispuistoista, kylistä ja kaupungeista, tapaamisistani ihmisistä. Kansallispuistot villieläimineen toistuvat luonto-ohjelmissa ja nyt jopa saippuasarjassa Viidakkotohtori (jota muuten seuraan.)

Mikä se on, joka jää kertomatta. Ehkä omien pelkojen (hetkellinen) kohtaaminen ja omien asenteiden. Ihmiset eivät ole parkoja eivätkä sankareita. He elävät elämäänsä omine elämänkatsomuksineen. Itseni tapaan ihmisiä tavatessani kuten kaikkialla. Yhtä asiaa en ole pystynyt selittämään: Mistä tulee se kummallinen voimaantumisen tunne, jota vieläkin kannan mukanani. Tuskin valkoisen kolonialistin valta-asemasta, ainakin toivon ettei siitä. Sillä on jotakin tekemistä ihmisten kanssa, jotka pistävät itsensä likoon. Jotain tekemistä toistojen kanssa; jyrkkä ja syvä pimeän ja valon vuorottelu, äänimaiseman toistuvat elementit. Värien voimaakin siinä on.

Kertomista haittaa myös epäilys siitä, että tulee kuulluksi toisin kuin haluaa - joka ilmiö toki sävyyttää kaikkia ihmisten kohtaamisia. On vaikea puhua ilman, että kertomuksesta tulee vertailuasetelma. Suomessa tärkeä ja itsestäänselvä saattaa olla tärkeää Tansaniassakin, mutta harvoin itsestäänselvää. Jotakin tärkeää matkalla koin, sellaista jota en Suomessa koe ja josta luulen, ettei sitä kotona edes ole. Ja juuri sen jonkin sanoittaminen tässä nyt takkuaa.

Vieläkin Leena Pasasen työ ja elämä, Neema craftin toiminta ja moni muu asia joutuu odottamaan kunnes löytyy tapa kertoa.

Tansanian ääni- ja tuoksumaisemia

Joulun aluspäivät vietin napapiirin pohjoispuolella kaamoksessa Ylläksellä. Ennen vuoden vaihdetta siirryin päiväntasaajan eteläpuolelle Tansaniaan. Afrikassa reilun kahden viikon aikana nähty, kuultu ja koettu ei hetkessä jäsenny. Täyteläisyys, hämmennys ja runsaus sopivat kuvaamaan eilen kotiutuneen tunnelmia.

Kilimanjaron vähäiset lumet näin vain lentokoneesta, mutta matkalla Dar Es Salaamista Iringaan muuttui maisema moneen kertaan. Kuljimme läpi Intian valtameren palmurantojen, savannin ja ohi Morogoron vuoriston. Tie Iringaan kulkee yhden Tansanian kansallispuiston läpi, joten matkalla bongasimme ensimmäiset kirahvit ja seeprat. Yöaikaan ajajalla on riski kolaroida norsun tai virtahevon kanssa.

Iringaan Darista menevä tie jatkuu Cape Towniin ja on tiuhaan liikennöity. Rajan yli valoisan aikaan pyrkivät bussit ohittivat Matin pienen maasturin mitä jyrkemmissä mutkissa. Hivelevän maiseman ihailu meinasikin tuon tuosta kääntyä ajokäyttäytymisen kauhisteluksi. Iringan kaupunki sijaisee Etelä-Tansanian vuoristossa, joten serpentiinitiekin täytyi kestää.

Nyt ensimmäiseksi tuli kirjoitettua matkan ahdistavin kokemus - liikennekäyttäytyminen. Yksi monista hienoista kokemuksista liittyy aamujen äänimaisemiin. Pari ensimmäistä päivää vietimme luksuselämää pienessä Intian valtameren saaressa rantalomakohteessa. Samalla tavoin kuin päivän valo muuttui nopeasti yön mustaksi, samalla tavoin valo palasi aamuisin. Oli hienoa herätä aaltojen kohinaan seinättömässä bungalowissa aivan valtameren rannalla.

Matin kotona Iringassa herättivät rukouskutsut, naapurin vartiokoirien haukut ja kukon kiekaukset, naapurin kodinhoitajan väkevä laulu. Matti asuu muureilla ympäröidyn paritalon puolikkaassa aivan kaupungin keskustassa. Tiellä käyskentelevät lehmät, kanat ja vuohet.

Illembulan sairaalan äänimaisemasta jäi päällimmäiseksi mieleen orpolan lasten mekastus, ilo ja itku. Visuaalisin muisto liittyy sairaalan potilaiden omaisten alueeseen. Monista ruuanlaittoon sytytetyistä avotulista nousevan vahvan savun keskellä omaisilleen ruokaa laittavat naiset liikkuivat kirkkaanvärisissä puvuissaan.

Ruahan kansallispuiston bungalowissa herättivät linnut. Emme kuulleet leijonan karjaisuja eikä norsu syönyt majan olkikattoa - kumpikaan ei ole mikään tavaton kokemus Ruahassa. Norsun ulosteen ja leijonan haju tulivat tutuiksi. Aamun heräämisemme palkittiin, sillä saimme katsoa kahden metrin päästä leijonalaumaa syömässä hyvin tuoretta norsu(lapsen) lihaa.

Matkan lopuksi Sansibarin saarella kuunneltiin taas valtamerta. Sansibar on maustesaari. Maustematkalla haistelimme ja maistelimme tuttuja ja tuntemattomiakin mausteita kasvuvaiheessaan mausteplantaasilla.

Tumainin yliopisto, Illembulan orpola ja lastenlääkäri Leena Pasanen sekä Neema - vammaisten käsityökeskus, myymälä ja niiden yhteydessä sijaitseva kuurojen pitämä ravintola - tarvitsevat jokainen oman lukunsa.

Matin sanoja lainaten: On se kumma jos meillä länkkäreillä valkonaamoilla ei ole Afrikasta muuta opittavaa kuin hymyileminen. Tötö kliseetähän usein toistellaan: "Kyllä me suomalaiset voitaisiin ottaa oppia tästä iloisuudesta." Mie opin kahdessa viikossa enemmän kuin pystyn äkkiseltään vastaanottamaan.

uutta elämää elävät vanhat rakennukset

Rakenneusten käyttötarkoitukset ovat kautta maailman sivu muuttuneet erilaisissa historiallisissa vaiheissa, esimerkiksi kirkkoja on muutettu elokuvatetattreiksi, ravintoloiksi ja vaikka vallan miksi.

Maaseutuympäristössä toistuva huolen aihe on palveluiden lopettaminen. Koulut, kaupat, postit suljetaan. Tämä lakkauttamishuoli hallitsee myös puhetta maaseudulla. On tapana katsoa taaksepäin, jolloin kaikki oli paremmin. Palveluiden häipyminen on aito ja iso ongelma, etenkin autottomille maaseudun ihmisille.

Olen silti lakkauttamis-, lopettamis- ja kuihtumispuheen vastapainoksi innostunut suunnittelemaan kartoittavaa tutkimusta teemana "maaseudun rakennusten uusi elämä". Kokemuksesta tiedän, että maallemuuttajat eivät vain rakenna uutta vaan ainakin yhtä usein korjaavat vanhaa (usein suurella rakkaudella ja intohimolla). Koulut saavat uuden elämän perheiden tai laajempien yhteisöjen asuntoina, hoivakoteina ja muina yritystiloina ja niin edelleen.

Olisipa pieni resurssi tehdä harvaan asutun maaseudun kyläyhdistysten puheenjohtajille puhelinkyseyly aiheesta "rakennusten uudet elämät" - sillä uutta elämää on monenlaista - ja useammankin laista varmaan luova ajattelu voisi tuottaa.

Jalkapatikassa EU:hun

Kuuntelin aamulla Suomen Moskovan suurlähettiläs Matti Anttosta Joensuussa. Hän oli saanut tehtäväkseen kertoa Venäjän ja EU:n suhteista.
Moskovasta katsottuna Suomi tai edes EU ei ole kovin kiinnostava, sen sijaan USA vanhana talousmahtina ja Kiina kasvavana ovat.
Euroopan unioinin kannalta merkittävä asia tulevaisuudessa on Venäjän WTO-jäsenyys, sillä taloudellinen perusta monien keskeneräisinä pysyvien neuvotteluiden loppuunsaattamiselle tulisi sieltä.
Näin siis Anttonen sanaili talouden näkökulmasta. Sitten siirryttiin ihmisiin. Venäläiset tuovat mielellään rahansa, lapsensa ja perheensä EU-maihin, myös Suomeen. Venäläinen matkailu Suomessa on muuttunut huimasti ja nopeasti. Viisumikaan ei enää ole ongelma, pikemminkin ongelmana on jonotus raja-asemilla sekä huonot tiet. Anttonen kertoi venäläisen sanomaksi, että "Viisumi ei ole ongelma, mutta Suomeen olisi kiva päästä."
Tästä pääsen minua viehättäneeseen detaljehen. Suomen ja Venäjän raja voidaan ylittää bussilla, autolla, pyörällä ja jalkaisin. (Miltei sata vuotta sitten ukkini ylitti Venäjän rajan Viron suunnasta kävellen öiseen aikaan Suomen suurruhtinaskuntaan jäätä pitkin Suomenlahden yli.)

Rajaliikenteestä merkittävä osa esimerkiksi Värtsilä-Niiralassa on suomalaisten eestaas-autoilua - bensanhakumatkoja rajan pinnasta Venäjän puolelta. Tämä ohitettiin huvittavana ja harmittavana kuriositeettina. Bensanhakijat synnyttävät jonoja rajalle. Onkohan kukaan tutkinut tarkemmin tätä bensamatkailua? Kyllä siinä muitakin merkityksiä piilee kuin pelkkä taloudellinen säästö. Mielestäni joensuulaiseen venäjäosaamiseen kuuluisi ilman muuta suomalaisten venäjäsuhteen syvä ymmärrys. Bensanhaku on yksi ulottuvuus tätä suhdetta.

Tiedoksi muuten, että Tohmajärvi - siis Niiralan raja-asemakunta - on Suomen venäläisin kunta. En ole tarkastanut, mutta näin sanoi paikalla ollut Tohmajärven kunnanjohtaja.

Kuuntelen kun kirjoittamisesta puhutaan

Joensuun kirjallisuustapahtuma meni jo - yhdennentoista kerran. Varaan ajankohdan kalenteriini joka vuosi heti, kun se on lyöty lukkoon. Se on syksyni kohokohta. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea ja kokea sen voi vain olemalla läsnä, istumalla kolme päivää peräjälkeen auditoriossa - istua kuuntelemassa, kun muut puhuvat. Tämän tapahtuman yllä leijuu kirjallisuuden henki.

Rouskuttelen kuulemaani kuin leipää. Hotkin tuoreita ilmauksia, mutustelen harkittuja sisältöjä, nautin pikantista ilmaisusta. Puhuja toisensa jälkeen tekee vaikutuksen, kuka milläkin tavalla - sisällöllä, ilmaisulla, esiintymisellä.

En kykene nostamaan kokonaisuudesta yksittäisiä helmiä, sillä yhtä helminauhaa oli alusta loppuun, lasihelmiä ja timantteja sulassa sovussa.

Jussi Hyvärinen, joensuulainen runoilija. Hän kertoi venäläisestä runoilijasta, Mandelstamista - jonka kuulemilla luennoilla oli taipumusta muuttua runoiksi. Siksi hän ei koskaan valmistunut yliopistosta. Hänen runonsa olivat arvokkaita, niin arvokkaita että niiden vuoksi hänet vangittiin ja hän kuoli vankileirillä. Kirjaston runohyllyjä Hyvärinen kuvasi kuolleiden runoilijoiden hautausmaaksi. Kun otat hyllystä kirjan ja alat lukea, tapahtuu ylösnousemus.

Kustannustoimittaja Silja Hiidenmaata ja kirjailija Mikko Rimmistä kuunnellessa vakuutuin, että ahkerasti matkaava, kaikki kohteet koluava turisti saattaa lopulta nähdä vähemmän kuin paikallaan pysyvä, yhdestä ja samasta ikkunasta ulos tuijotteleva pohdiskelija.

Vilja Tuulia Huotarisen esitys oli taideteos, Huotarisen esittämä Lehmän kutsuhuuto soi kuin muinaisten esiäitien kirkas huhuilu, rakkauslaulu. Iloisen lehmän runot täytyy ostaa - nimenomaan ostaa, ostamalla antaa leipärahaa runoilijalle.

Parnasson päätoimittaja kertoi mitä päätoimittaja tekee. Hän ehti puhua takuulla neljä kertaa enemmän kuin minä olisin ennättänyt samassa ajassa. Asiaa puhui ja hienoja ilmaisuja käytti. Hän puhui muun muassa avustajista, joilla kaikilla on "hyvä kynä", samoin runoilijoiden "rihmastoitumisesta". Rihmastoituminen on ehdottomasti muuta toista kuin verkostoituminen.

Raija Oranen ilmoitti syyksi kirjoittamiseensa, että saa sanottua sen, mitä ei muuten voisi millään ilmaista.

Elektronisten kirjojen ja nettikirjallisuuden suhteen valaistuin monella tapaa. Totesin myös että kirjailija Matti Mäkelä on mainio paneelin puheenjohtaja. Sanavalmis, hauska, provokatorinen - sopivassa suhteessa näitä. Hieman liikaa tykkäsi puhua itse. Sähkökirjan lukulaitteen ajattelin hankkia - täytyyhän sekin lukemisen tapa ainakin kokeilla.

Paavo Haavikko kirjoitti kuulemma elämänsä loppuun asti samalla vuonna 1949 hankkimallaan kirjoituskoneella, mutta tämän hetken elävät kirjalijat ovat jo miltei poikkeuksetta omaksuneet tietokoneiden maailman - kuka milläkin tavalla.

Istuminen auditoriossa päättyi hengästyttävän herätteleviin Rospuutto-ryhmän avoimiin näytelmäharjoituksiin. Ohjaajana Hanna Kirjavainen, näytelmänä Risto Isomäen Saravatin hiekkaa - tai siis näytelmänä oli näytelmä, jossa näyttelijät yrittävät Saravatin hiekkaa esittämällä valistaa ihmisiä ekologisesta kriisistämme. Nyt näyteltiin minulle tosielämästäni tuttua kohtausta: kun lähtee barrikadeille tärkeänä pitämänsä asian puolesta, joutuu jossain vaiheessa henkilökohtaiseen kriisiin. Tämä tapahtuu silloin, jos kysyy itseltä mitä HYÖTYÄ tästä kaikesta lopulta oikein on.

Pakko mennä katsomaan valmis näytelmä. Pakko tietää, miten tässä näytelmässä ihmiset vastasivat itselle esittämäänsä kysymykseen: mitä hyötyä tästä oikeastaan on. Toivon, että jaksavat uskoa. Uskon, että jaksavat toivoa

Lopsahdus paikallaan pysymisen projektissa

Yksipaikkaisen asumisen projektini sai kesällä kovan kolauksen. Kesä meni kakkosasunnolla Pohjois-Hämeessä - sekä kolmosasunnolla eli kesämökillä samaisessa kunnassa. Maaseutututkijatapaamiseen Kaarinaan oli elokuussa mentävä omalla autolla. Maaseutututkijatapaamiset järjestetään aina upeissa ympäristöissä, mutta ne ovat julkisia kulkuneuvoja käyttävälle takkusten takana - kuten maaseutuasunnotkin usein.

Tutkijatapaamisessa esittäytyi myös Sitran vetämä monipaikkaisen asumisen tutkimusprojekti. Monipaikkainen asuminen ilmiönä on kiistatta ajankohtainen ja tutkimisen arvoinen. Projekti tuntuu suhtautuvan kritiikittömän positiivisesti monipaikkaisuuteen. Sen käsitteistössä pakollinen monipaikkainen asuminen tarkoittaa lähinnä laitosasumista (esimerkiksi vankilaa.) Sen sijaan esimerkiksi työn vuoksi kahdella tai useammalla paikkakunnalla asumista ei pidetä pakkoratkaisuna. Monille se kuitenkin on nimenomaan sitä, ei vapaaehtoinen valinta.

Yhteenvetona leikkimielisestä paikallaan pysymisen projektistani totean, että muutama kuukausi on mukavaa pysyä aloillaan, mutta pidemmän päälle se alkaa tuntua rasitteelta. Nyt kotimaan matkojen lisäksi mielessä pyörii mahdollisuus piipahtaa Tansaniassa Iringassa, jossa yksi vapaaehtoista monipaikkaista asumista toteuttava lapseni vielä tulevan talven asuu.

Vaikka lipeänkin hyvin alkaneesta paikallaan pysymisestä, on edelleen ajankohtaista tunnistaa myös ihmisten halu ja oikeus siihen. Mikäli yhteiskuntapolitiikkaa hehkuttaa kritiikittömästi monipaikkaisuuden puolesta, piilottuvat sellaiset inhimilliset seikat kuten ihmisten kiintymys ja juurtuneisuus paikkoihin (vanhanaikaisesti kotiseuturakkaus), omistusasunnon sitovuus tai hoivavastuut. Monipaikkainen asuminen on myös aika elitistinen projekti. Sen toteuttaminen edellyttää rahaa liikkumiseen ja asumiseen samoin aikaa sekä toimintakykyä. Monipaikkainen asuminen merkitsee köyhälle aivan eri asioita kuin rikkaalle.

Myös pysyvä maaseudulla asuminen voi olla jollekin pakkoratkaisu, toiselle vapaaehtoinen valinta ja kolmannelle saavuttamaton unelma.

Helssinkiin, helssinkiin

Tänään on sitten Helsingin matka. Toivottavasti kevään ainoa. Työmatkat siihen suuntaan muuttuivat vastenmielisiksi siinä vaiheessa, kun meiltä vietiin yöjuna. Aiemmin oli varsin siedettävää hypätä illalla junaan Joensuussa, herätä aamulla Helsingissä (tai vaikka valvoakin makuullaan yö), sattoipa samana päivänä tulla takaisin.
Olihan meillä pieni yöjunakapinakin, muttei ilmeisesti tarpeeksi ärhäkkä, toisin kuin Kemijärviliikkeen järjestämä. Kemijärvelle yöjuna kulkee - toistaiseksi.

Kun yöjuna lopetettiin ja lentovuoroja vähennettiin, meille selitettiin monesta suunnasta, miten vaivattomasti matka taittuu nopeilla uusilla junilla. Jos heräät kello neljä, ehdit viiden junaan, olet Helsingissä jo vähän jälkeen seminaarin alettua - ja ehdit takaisin samana päivänä. Olet kotona kenties jo ennen puoltayötä.

Niinpä. Nyt firma VR uutisoi, että tällä rataosuudella aikatauluja tullaan hidastamaan. Syynä junien jatkuva myöhästely - huono rata kun ei salli ajaa lujaa.

Tämä on tietysti vielä pientä maakunnan sisäisen joukkoliikenteen huononnuksiin. Viime vuonna lakkautettiin 80 bussivuoroa. Tänä vuonna vähän vähemmän. Illaksi kotiin periaate ei siis kotikulmillakaan oikein toteudu ilman omaa autoa. Maaseudun autottomien kulkemisesta kirjoitammekin juuri Anneli Pulkkisen kanssa Yhteiskuntapolitiikkaan.

Mie ryhdyn nurkkapatriootiksi. Sitä, mitä ei voi tehdä täällä kotikulmilla, sitä ei tarvita.

välimatkojen tehostaminen

Tässäpä teen lähtöä Anttolaan. Ensimmäistä kertaa joudun rikkomaan yöksi kotiin säännön. Syynä koiraharrastus. Lauantaina kävin päiväseltään asioilla Tikkurilassa. Joensuu-Tikkurila-Joensuu reissu kesti 11 tuntia, joista yhdeksän junassa.
Ehdottomasti paras tietämäni välimatkakuvaus on Johanna Uotisen sarjakuva Joensuun sarjakuvakerhon albumissa. Nimi oli muistaakseni Jns-Hki-Jns. Muistinvaraisesti kuvaillen: Viisi ensimmäistä ruutua nainen istuu ikkunan ääressä junassa (viisi tuntia junassa), sitten on yksi kuva kirjoittavasta (ja piirtelevästä) kädestä (tunti kokouksessa), ruutu kirjahyllyistä (käynti Helsingin kirjakaupassa) ja loput ruudut nainen istuu samassa paikassa junassa (kotimatka.)

Uusi Itä-Suomen yliopisto on myös kulkemisen kannalta kiinnostava. Eeva Jokinen totesi ajavansa autoa yhteistyön nimissä neljä tuntia päivässä professorin palkalla. Joensuu-Kuopio-Joensuu. Onkohan missään laskettu niitä erilaisia kustannuksia (bensa, ympäristö, työaika), joita tehostamisesta seuraa. Pelkäänpä että seuraava vaihe tehostamisessa on, kun todetaan että tehostaminen käy kalliiksi - ja lakkautetaan kalliiksi käyviä filiaaleja - tehostamisen nimissä.

Moraalinen pakko liikkua matkustamalla?

Paikallaanpysymisprojektin toinen päivä. Ensimmäisenä meillä oli oppiaineryhmän palaveri. Siellä kysyttiin muun muassa kunkin työmatkustussuunnitelmia, jotta osattaisiin varata rahaa (jos sitä on). Hetken outo olo itsellä - ihanko sanoisi, etten aio käydä missään. Asenteenahan se on luutuneen ja pysähtyneen merkki. Kansainvälistyminen on yliopistolla kova (ja mielekäs) odotus, joka on alkanut merkitä opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden jatkuvaa liikettä maasta toiseen. On moraalisesti oikein matkustaa ja väärin pysyä paikallaan
.
Kansainvälistymisen odotus on ollut muistini mukaan ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta läsnä näkyvänä ja kuuluvana. Oikein yllätyin viime viikolla Kuopiossa, kun näin, että kansallisen tason tieteellisistäkin artikkeleista ropisee edelleen pisteitä yliopistoyrityksen laariin. En olekaan aivan tuottamaton yliopistolle, vaikka oma kansainvälistyminen on viime vuosina ollut lähinnä kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden varassa - sen haltuunottoa ja soveltamista kansalliseen tutkimukseen. En tietenkään vastusta kansainvälistymistä, kyllä tiede on ja sen kuuluu olla kansainvälistä ja kasvokkaisissa kohtaamisissa on ehdottomasti puolensa. Mutta on vaatimattomampiakin tapoja olla kansainvälinen. Ja vielä on paikkansa suomenkieliselläkin tutkimuskirjoittamisella.

Varasin lopulta option sosiaalipolitiikan päiville Turkuun ensi syksyksi. Näillä näkymin optio jää käyttämättä, sillä sitä matkaa ei päiväseltään tee. Aika hyvin pysyn selvillä siitä, mitä tapahtuu, jos luen kaikki abstraktit ja odotan, kun pääpuheet julkaistaan jossain - lehdessä tai netissä - jos niillä on aidosti julkaisuarvoa. Kenties ne nähdään jo on linena?

Olen joskus aiemmin kansallisessa tutkimusverkostossa huomannut, että minä, joka asuin etäällä ja kävin harvoin paikan päällä, olin ainakin parhaiten selvillä siitä, mitä tutkimusalalla tapahtui. Tuli luettua tiedotteet tarkkaan.

Yksipaikkainen

Selvästi juovuksissa oli Juhani Seppäsen kirja, joka kertoi vuodesta ilman alkoa. Idea on hauska: Kirjoittaa kirjan verran noinkin yksinkertaisesta asiasta: alkoholipitoisista juomista kieltäytymisestä. Kirja sai kovasti julkisuutta maassa, jossa juominen kuuluu tapoihin, sillä on tavan luonne kuten Eeva Jokinen sanoisi itsestäänselyyksistä.

Tavan luonteen saaneita asioita elämä on tietysti täynnä. Eilen osallistuin Joensuussa kirkon, yliopiston ja jonkun kolmannen tahon järjestämään maaseutuseminaariin. Täysi, ylibuukattu auditoriollinen ihmisiä, osa kuunteli one linenakin. Montakin mietettä heräsi, mutta tähän nyt yksi - johdantoon liittyvä.

Puhuja toisensa jälkeen hehkutti muotikäsitettä monipaikkaisuus. Asumme monipaikkaisesti, identieettimme on monipaikkainen. Tytti Määttä ainoanan hieman kyseenalaisti moista monipaikkaisuutta. Hänen näkökulmansta oli ekologinen. Paikallaan pysyttelevän pidempikin työmatkabendelöinti omassa kunnassa lienee ekologisempi elämäntapa kuin se monipaikkaisen asujan jatkuva liitely ja liike.

Nyt en ole tekemässä vastakkainasettelua liikkuvien ja paikallaan pysyvien ihmisten välille. Ymmärrän että jokin määrä liikkuvuutta on miltei välttämättömyys modernissa yhteiskunnassa. On kuitenkin alkanut kiehtoa kysymys siitä, onko täällä enää lainkaan oikeutta pysyä paikallaan. Liikkumisesta on tullut välttämätöntä, mutta se on saanut myöskin tavan luonteen. Sitä ei enää osata kyseenalaistaa - paitsi nyt ekologisin perustein.

Maaseudun kannalta tämä on sitä salakavalaa politiikkaa, josta Eino Uusitalo seminaarissa puhui. Monipaikkaisuutta on tarpeen korostaa, jotta saadaan näkyväksi se, että maaseutu on monen kaupunkilaisenkin elämänympäristö - ainakin osan vuotta tai silloin tällöin. Tietysti se on myös osa monen identiteettiä.

Samanaikaisesti moderni yhteiskunta elmänmuotoineen houkuttelee liikkumaan - ja peräti pakottaa liikkumaan. Kuka enää puhuu ihmisen oikeudesta ja mahdollisuudesta pysyä paikallaan, juurtua syvästi yhteen paikkaan, sitoutua siihen. Tällaisiakin ihmisiä maaseutu tarvitsee - syvästi sitoutuneita, paikalla pysyviä. Mutta ennen kaikkea moni ihminen kaipaa pysyvyyttä, juurtumista silloinkin kuin mieleltään on monipaikkainen. Kotipaikkarakkaat maaseudun työttömät miehet. Ne vanhat ihmiset, jotka muuttavat taajamaan vain palveluiden puutteen vuoksi.

Ajattelin tehdä kokeen. Yritän pysyä paikallani vuoden verran. Rajaan paikan ajalla: Liikkumatilaa jätän itselle ajatuksella yöksi kotiin Rantkaylään - lentokonetta ei saa käyttää :)

Ensimmäiseksi on katsottava almanakkaa: helmikuussa sovittu meno Lieksaan kuulemaan uudemman kerran Anna-Liisa Alangon ja kumppaneiden Turusmonologia. 200 kilsaa. Omalla autolla ehtii yöksi kotiin. Helmikuussa myös lamppukurssi Vilppulassa. Siihen olen jo ilmoittautunut. 750 kilsaa omalla autolla, se ei päiväseltään onnistu. Kolarin poropaimennuskoe on vielä kysymysmerkillä. Helsinkiin on mentävä puhumaan maaliskuussa, kun olen jo asian sopinut. Siinäkin raja rikkoutuu, sillä en jaksa enää samana päivänä junassa edestakaisin. (Hauskan joensuulaisen sarjakuvan olen nähnyt tällaisesta kokousmatkasta. Olikohan Johanna Uimoisen?) Mutta yllättävän tyhjänä Joensuun ulkopuolisista menoista olen saanut almanakan säilymään - tietoisesti jo nyt. Tästä se sitten alkaa: rajan ylitysten tarkkailu. Ei tässä liikkuminen rajoitu, mutta liikkumisen rajat supistuvat.

Turvallisuutta ja laatua?

Asumispalvelujärjestelmiemme turvallisuus tuntuu olevan paloturvallisuutta ja laatu neliöitä, henkilökuntamitoituksia ja varustetasoja. Mikäs siinä, monelle ne varmaan edustavatkin laatua.
Mutta on onnetonta, että tuttua elinympäristöä tuttuine ihmisineen ei pidetä turvallisuustekijänä (ikääntyvät itse kyllä yleensä pitävät) - eikä tuttuuden tarjoamia sosiaalisia verkostoja pidetä laatuna.

Käytän tutkimuksessani tapausesimerkkinä kylällä sijaitsevaa 12-paikkaista hoivakotia. Se sijaitsee entisellä koululla aivan kylän keskellä. Sen asukkaat ovat kylältä tai lähikyliltä. Joku on muuttanut taajamasta, koska tytär perheineen asuu kylällä. Koulu siis elää edelleen uudessa käytössä. Hoivakodista on vuosien varrella tullut osa kylän profiilia, yksi instituutio. Jokainen kyläläinen vähintään tietää, missä hoivakoti sijaitsee ja ketä siellä ainakin asuu. Se on lunastanut paikkansa kylän rakenteessa, siihen luotetaan. Useimmilla kyläläisillä on myös henkilökohtaisia kontakteja hoivakotiin, kenellä joku sukulainen jo asuu siellä, kuka käy tapaamassa entisiä naapureita.

Syksyllä siellä mehustettiin talon käyttöön yhden asukkaan kotimökin marjat. Parikin eri naapuria kävi ne puskista keräämässä. Mökin isäntä itse seurasi marjojen mehustusta ja arvioi tarkkaan marjojen kokoa. Monilla asuikkailla oli pitkä yhteinen kylähistoria. Kylä oli läsnä kodissa niin tarinoina kuin kävijöinäkin.

Tutusumiskäyntien aikana jäi vahva vaikutelma, että kodin laatua oli kylän sosiaalinen verkosto ja turvallisuutta se sama. Työntekijöiden ei oikeasti tarvitse koko ajan murehtia, että "ehtivät tekemään vaan välttämättömimmän" eivätkä ehdi seurustella asukkaiden kanssa. Väkisinkin ehtivät, koska iso tupakeittiö on yhteistä tilaa. Vierailijoiden käyntejä ei myöskään miellä "omaisten avuksi" eikä "vapaaehtoistyöksi". Kyläläiset yksinkertaisesti pistäytyvät, kuka katsomassa äitiä, viemässä ja tuomassa jotakin, kuka muuten vaan.

Nämä laatutkeijät eivät näy kilpailutuksissa. Ylipäänsä alati uudet turvallisuus- ja laatuvaatimukset ajavat kylien pienyrittäjiä ahtaalle. Ja missähän se kilpailutettu, uusi isompi hoivakoti sitten mahtaa sijaita? Mitä luultavammin kunnan keskustaajamassa.

Moninaiset maaseudun eläkeläiset

Heinäkuun olen kiihkeästi kirjoittanut Maaseudun ikääntymisestä. Välimatkat on kiehtova ja vähällä ohitettu teema, ainakin sosiaalipolitiikassa.

Harvaanasutun maaseudun eläkeikäiset ovat monella tavalla heterogeninen ryhmä. Eläkeikäistä elämää saattaa piisata kolmekymmentä vuotta ja tuona aikana yhdenkin ihmisen elämänkulussa ehtii tapahtua monenmoisia käänteitä, muutoksia ja murtumia. Ja yksikin maaseutu paikka muuttua siinä samalla - vanheta sekin.

Tutkimusaineistoissani on 80-vuotiaita "kyläaktivisteja", varsinaisia hankejyriä ja huomattavaasti nuorempia kylän hoivakodin asukkaita. Heidänkin elämänsä voi olla hyvinkin aktiivista - tapahtumiset vaan ovat erilaisia kuin kylätoimijoilla.

Aivan huikea oma elämäntapansa on "Matilla ja Maijalla", reilusti 7o-vuotiailla sisaruksilla, jotka elävät lapsuuden kodissaan. Heidän yksin tekemänsä kävelyt ulottuvat "pihasta" muutaman sadan metrin säteelle. Silti heidän matkustushorisonntinsa on melkoinen ja ulottuu moneen muuhunkin suuntaan kuin lähempään taajamaan. Siitä pitävät huolen kuusi sisarusta - hekin eläkeläisiä jo useimmat. He kuljettavat Mattia ja Maijaa, keskinäinen kuljetusvastuiden jako toimii hämmentävän hyvin. JOkaisella on kyytipuolella omanlaisensa rooli.

Matti ja Maija elävät aktiivista arkea. Siitä pitää huolen jo puilla lämpiävä talo ja pihapiiri. He eivät konkreettisesti osallistu kylän tapahtumiin, mutta seuraavat hyvinkin tarkkaan kylän elämää - etäältä. Samalla he pitävät elävänä paitsi omaa kotitaloaan, myös kylää sillä elämäntavallaan he tarjoavat kuudelle sisarukselle mahdollisuuden tulla ja viipyä lapsuuden kodissa milloin vain.

Sisarukset eivät siis muodosta vain Maijan ja Matin " sosiaalista tukiverkostoa". Jokainen heistä vastavuoroisesti myös saa jotain noilla käynneillään Kukkolan kylällä - kuka mitäkin.
Ilman heidän jatkuvia käyntejään kylän raittikin hiljenisi melkoisesti.

Avainsana on auto. Heillä kaikilla on yksityisauto. Maija ja Matti taas ovat autottomia. Yksi merkittävin maaseudun eläkeläisiä jakava seikka onkin suhde henkilöautoon. Omistaako ihminen henkilöauton ja ajokortin, kykeneekö hän ajamaan autoa (vielä), eikö hän omista autoa enää - vai eikö hän koskaan ole autoa omistanutkaan. Avioparien kohdalla auton omistus, suhde autoon ja autoiluun on lisäksi sukupuolittunut. Auton omistaa mies, sitä ajaa yleensä mies ja sitä "rakastaa" mies. Naiselle se on kulkuväline. Naisen paikka on kuljettajan vieressä. Kimppakyydit ja muut maaseudun uudet kulkumuodot taas ovat naisten kyytiä.

Paikat joita ei pitäisi olla?

Lukiessa 1990-luvun suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjaa sosiaaliturvajärjestelmästämme huomaa, ettei siellä mainita lainkaan kirkkoja tai uskonnollisten yhteisöjen tekemää avustustyötä. Nyt aiheeseen törmää toistamiseen. Erityisesti diakoniatyö on kutsuttu "hyvinvointitalkoisiin", mutta sosiaalitoimen jatkeena toimiminen ei ole diakoniatyöntekijöille lainkaan ongelmatonta.

Sosiaalipolitiikan suhtautumien Suomessa näkymättömänä pidettyy sosiaaliseen toimijaan on ristiriitainen. Uskonnollisten yhteisöjen toimintaan liittyvä sananjulistus epäilyttää. Kansankirkkoa pidetään tässä suhteessa maltillisena, mutta evankelioimistavoittein liikkeellä olevien yhdistysten roolia vieroksutaan.

Samanaikaisesti hyvinvointibarometreihin on ilmestynyt uusia indikaattoreita, kuten uskon tai henkilökohtaisen vakaumuksen antama elämänsisältö, jota luonnehditaan eräänlaisena hyvinvoinnin superulottuvuutena.

Kristilliset päihdetyön päiväkeskukset ovat kohta, jossa tutkija voi ihmetellä uskon ja henkilökohtaisen vakaumuksen merkitystä. Taustaltaan päiväkeskukset ovat jokainen ainutkeratisia, erilaisten uskonnollisten liikkeiden ylläpitämiä. Niin ammattilaisten osuus kuin uskonnon rooli vaihtelee. Samalla ne näyttävät paikkaavan hyvinvoinijärjestelmämme puutteita. En tiedä, minne muualle ainakin pienemmillä paikkakunnilla päiväkeskuksissa käyvät ihmiset menisivät ellei sitten kadulle tai yksinäiseen asuntoon - jos sellainen on.

Jos vielä ajattelemme julkisen vallan tehtäväksi huolehtia kaikista kansalaisistaan -etenkin huono-osaisista, niin näitä paikkoja ei kai sitten pitäisi olla. Tai niiden rooli tulisi olla täydentävä siinä mielessä, että neutraalisuuden nimeen vannovat julkiset sosiaalipalvelut hoitaisivat ihmisten nälän, vilun ja muut sosiaaliset ongelmat. Täältä käytäisiin hakemassa sitä päihdepalveluiden laatusosituksisissakin mainittua esksistentaalia ulottuvuutta. Kuvio ei vain mene näin. Päihdetyön päiväkeskuksissa käyvät sekä ihmiset, joilla ei kerta kaikkiaan ole muuta paikkaa minne mennä. Ja siellä käyvät ihmiset, joille paikan hengellisyys on ensiarvoisen tärkeä. Näyttäisi siltä, että ensimmäisiä evankelioiminen ei yleensä häiritse. Toiset taas saavat siitä elämälleen tarkoituksen.

Tutkimuksen mukaan sosiaalitoimen viranhaltijat eivät läheskään kaikissa kunnissa tiedä, millaisia nämä paikat ovat ja miten ne toimivat.
Sisältä katsoen paikoilla on roolinsa siellä käyvien ihmisten elämässä, usein hyvinkin merkittävä rooli. Toisille kynnys astua sisälle on todella matala, toisille taas ylittämättömän korkea. Nehän ovat paikkoja, johon kadulta voi astua kuka tahansa.

Ehdotan, että sosiaalialan ammattilaisena astuisit seuraavan kerran ohi kävellessäsi sisälle. Kävisit ja kertoisit, mitä näit. Olen joskus opiskelijoiden kanssa tehnyt kenttätutkimuksia niin kutsutuissa matalan kynnyksen paikoissa. Olemme huomanneet, että näemme jokainen yhden paikan aivan eri tavoin. MOnet eivät yksin pysty kynnystä edes ylittämään. Ihan ensimmäiseksi on tarpeen selvittää, miksi minä katson niin kuin katson. Se kertoo minusta enemmän kuin siitä paikasta.

Sairaan köyhät sairaat

Mikko Heikan (HeSa 7.2.10) mukaan diakoniatyöntekijöiden luokse tullaan enenevästi terveyteen liittyvien syiden vuoksi. Aiemmin syyt olivat lähinnä taloudellisia. Vuonna 2008 kirjattiin 146 000 terveyteen liittyvää yhteydenottoa, lähes yhtä monta kuin talouden ongelmiin liittyvää.

Heikka tulkitsee diakoniatyön kasvavan käytön rakenteellisena epätasa-arvona. Eri kansalaisryhmien keskinäiset terveyserot kasvavat samanaikaisesti, kun kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö edellyttävät erojen pienentämistä.

Heikan huomio kohdistuu terveyspalvelujen rakenteeseen. Terveydenhuolto on jakautunut terveyskeskuksiin, työterveyshuoltoon ja yksityisiin lääkäriasemiin. Malli pitää yllä ja vahvistaa terveyseroja.

Terveyspalveluistakin syrjäydytään ja syrjäytymisvaarassa ovat erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, sanoo Heikka. Köyhien ja sairaiden ulkopuolisuus näyttää näinkin kasvonsa.

Kirkon diakoniatyössä apua hakevia sairaita luokitellaan seuraavasti: 1) omaehtoisesti köyhät suostuvat ottamaan apua vastaan vasta viimeisessä hädässä, 2) he, jotka eivät osaa hakea apua, 3) yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin luottamuksensa menettäneet 4) näköalattomat ja toivottomat, tyystin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Kristillisen päihdetyön tutkijana pureskelen vielä jakoa. Päihdetyön päiväkeskuksen asiakkaiden haastatteluista tunnistan yhteiskunnan hyvinvointipalveluihin (laajassa mielessä) luottamuksensa menettäneet. Mutta neljäs luokka tuntuu kaatoluokalta. Mikä on se yhteiskunta, jonka ulkopuolelle "tyystin" ajaudutaan. Yleensähän ihmisillä on ainakin jonkinlainen kosketus suomalaiseen perusturvaan (työmarkkinatuki, työkyvyttömyyseläke, toimeentulotuki). Onko todella niin, että meillä elää keskuudessamme ihmisiä, jotka ovat tyystin sosiaaliturvan ulkopuolella? Ovatko heitä ne, jotka eivät osaa hakea apua? Jos diakoniatyö tunnistaa tällaisen ryhmän, on syytä pitää aiheesta kovaa ääntä. Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa käytetyt (monenlaiset) mittarit eivät ymmärtääkseni pysty ilmiötä tunnistamaan.

Toinen pulma liittyy terveyden käsitteeseen. Päihdeongelman määrittelminen sairaudeksi on tulkinnanvaraista. Päiväkeskusten päihdeongelmaiset ovat kyllä edelleen terveyspalveluiden piirissä - korjaavien sellaisten siinä vaiheessa, kun pää on pantava pakettiin. Korjaava ensihoito tuntuu toimivan ja siltä osin lain kirjain täyttyy. Sen sijaan ihmisarvo on kovalla koetuksella, kun aletaan keskustella siitä, että "yksi juoppo työllistää helpostikin kuusi terveydenhuollon ammattilaista".

Terveys on yksi hyvinvoinnin indikaattoreista ja inhimillisistä tarpeista. Jouko Kajanoja kirjoittaa, että hyvinvoinnin arvioinnin mittarit - esimerkiksi terveydentilan ja asuinolojen mittarit - olisivat nykyistä paljastavampia, jos niissä eroteltaisiin tarkemmin erilaisissa asemissa ja olosuhteissa eläviä ihmisiä. HÄn kysyy myös, miten vallankäyttö ja alistaminen saataisiin nykyistä paljastavammin hyvinvoinnin mittauksen kohteeksi. (Kajanoja, Sosiaalinen politiikka 2003).

Näköalattomuuden ja toivottomuuden maisemat (ihmisten olosuhteet ja asemat) ovat Suomessakin monet. Samoin ovat toivon ja näköalan etsimisen tavat, löytämisen muodot ja etsimisen prosesseissa saatu tuki (tai nujertaminen.) Aina ei tavoitella ainakaan terveyspalveluita edellyttävää terveyttä. Saatetaan tavoitella sairaana sosiaalisia suhteita tai etstitään olemassaolon tarkoitusta aivan muualta kuin terveydestä. Terveyden tavoilttelusta voidaan tietysti näissäkin tapauksissa puhua, jos kaikki inhimilliset tarpeet (sosiaaliset ja hengelliset) aletaan nähdä terveystarpeina.

Päihdepalveluissa on myös oma sisäinen jakonsa, sielläkin toistuu jako, jossa sosiaaliselta asemaltaan vahvemmille avataan toisia ovia kuin heikossa sosiaalisessa asemassa oleville.

Nurinkurinen köyhyyden järjestys

Matti Virtanen esittelee blogissaan Ulla Viertolan fantasiakirjallisuuden tutkimusta. Mieleen jäi puhe nurinkurin käännetystä maailmasa.

Käsite tumtuisi istuvan myös hyvinkin raadollisen todellisuuden, kristillisen päihdetyön päiväkeskusten ymmärtämiseen.

Hyvinvointiteorioista johdettu laaja käsite köyhyydestä sisältää taloudellisen puutteen rinnalla sosiaalisen, hengellisen, kulttuurisen, ja palvelu- ja hoivaköyhyyden.

Päiväkeskusten todellisuudessa sosiaalinen tai hengellinen anti tuntuu olevan monille haastatelemilleni tukityöllistetyille ja asiakkaille tärkeämpää kuin rahahuolet, joita keskuksissa pystytään hyvin rajallisesti lievittämään.

Ruumiillisuus-materiaalisilla asioilla on tärkeä sija kaikkien päiväkeskusten toiminnassa. Silti sosiaaliset suhteet, ajatus toinen toistaan tarvitsevuudesta, uesin myös eksistentiaalinen etsintä kiskovat ihmisiä sisään ja pitävät heitä siellä.

Taloudellinen köyhyys on läsnä, oikeastaan juuri se yhdistää asiakkaita ja tukityöllistettyjä näkyvimmin. Nurinkurisesti tämä rakenteellinen yhdistävä asia jää toissijaiseksi monien puheessa. Etualalle nousee elämän mieli ja ihmisten välinen yhteisyys. Miten tämän asian saisi tutkijana esille niin, ettei romanttisoisi suurta ja syvenevää taloudellista epätasa-arvoa.

Vapaaehtoistyöntekijöitä työllistämistuilla

Päivän HeSarissa oli juttu hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan ryhmän puheenjohtajast Leif Jakobsonista. Hänen mukaansa nykytaiteesta "suuri osa liikkuu taideinstituutioiden ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla, kuin instituutioissa."

Taidetta on kyllä ikiaikaisesti tehty instituutioiden ulkopuolella, mikäli instituutiolla tarkoitetaan julkisen vallan pystyssä pitämiä ja kontrolloimia taidelaitoksia taitelijan ammattistatuksineen.

Siirrynpä ketterästi lempiaiheeseeni, hoivaan. Hoivatöitä on kautta maailman sivu tehty julkisen vallan tuetta. Euroopassa sotien jälkeinen hyvinvointivaltiollistumisvaihe siirsi osan hoivavastuista julkiselle vallalle. Suomessa sitä hallinoivaksi instituutioksi rakennettiin sosiaali- ja terveyssektori, valtion-, läänin- ja kuntien-tasoisine organisaatioineen. Yhteys opetusministeriöön oli kiinteä, siitä osoituksena hyvinvointivaltiolliset sosiaali- ja terveysalan ammattit virkoihin liittyvine pätevyysvaatimuksineen ja kontrollimekanismeineen, myös ammattien etua ajavine liittoineen. Silti ammatit perusteltiin kansalaisten hyvällä.

Juuri nyt lehdet uutisoivat valelääkäreistä, jotka viimeistään tekevät terveyskeskuksista arvauskeskuksia - kuten luonnehdinta kansan suussa on jo pitkään kuulunut.

Ammattien ja ammatillistumisen tutkijat väittävät sosiaali- ja terveysalan ammattien haurastuneen. Haurastumista edistää lukuisat eri mekanismit, jotka heijastuvat niin ammattikoulutuksiin, pätevyysvaatimuksiinkin kuin käytännön toimintaan.

Ammattien haurastumisesta kannattaa kantaa huolta, mutta kaikki haurastuminen ei ole pahaksi. En välittäisi saada tautiini diagnoosia ja hoitomäärystä valelääkäriltä. Sen sijaan kävelylenkille fyysiseksi tueksi minulle kelpaisi aivan hyvin kuka tahansa siedettävä ihminen, joka pysyy hyvin pystyssä ja jonka käsivarresta voin pitää kiinni. Kuulen jo jonkun sanovan, etten arvosta perushoivan koulutusta ja ammattilaisia. Tai että taluttajani ei taida kuntouttavaa työotetta.

Ei kaiken auttamisen kuulu olla kuntouttavaa ja jos nyt välttämättä niin halutaan, niin ihminen kuntoutuu mitä yllättävämmillä tavoilla. Sosiaali- ja terveysalan perusammattien hankaluus on se, että ne usein puolustavat olemassaoloaan tehtävillä, joita eivät edes halua tehdä.

Krögerin ja kumppaneiden (2009) mukaan Suomessa on Pohjoismaiden koulutetuimmat perushoivan työntekijät. Työntekijät ovat huolissaan siitä, että eivät ehdi tarjota tarpeeksi arjen tukea asiakkailleen. Tukityöllistettyjä tai vapaaehtoisia heistä vain harvat toivottivat tervetulleeksi vanhustenhuoltoon.
Miksiköhän? Ensimmäisenä tulee mieleen etiikalla perustelu. Tällä hetkellä käydään oikeutta vanhusmurhista syytetyn perushoitajan kohtalosta.
Mikään ammatti ei suojaa epäeettisyydeltä.
Eikä työttömyys tee ihmisestä automaattisesti moraalitonta.

Olen haastatellut kristillisiin päihdeyhdistyksiin hoivatöihin työllistettyjä pitkäaikaistyöttömiä. Olen alkanut ajatella, että se porukka jakautuu karkeasti kahtia. Töissä on kepillä työhön ajettuja. Kirkkaammin nousee esille ryhmä, joka muistuttaa vapaaehtoistyöntekijöitä. He, jotka ovat sitoutuneet omalla panoksellaan tekemään jotakin konkreettista toisten hyväksi.

Sosiaaliturvan perusjako on jako ansioperusteiseen ja syyperusteiseen sosiaaliturvaan. Jorma Sipilä kutsuu jälkimmäisen varaan jääviä perusturvakansalaisiksi. Tämä on työttömienkin perusjako, joka tekee heistä oikeuksiltaan kahden luokan kansalaisia.

Tapaamani hoivatyöllisteyt kuuluivat kaikki perusturvakansalaisten joukkoon. He ovat lähtökohtaisesti itse köyhiä, eikä työllistämisjakso juurikaan paranna heidän toimeentuloaan. Moni heistä piti työtään mielekkäänä siksi, että kyseessä oli toisten auttaminen. Moni katsoi samalla auttavansa myös itseään.

Tukityöllistetyt, näkymättömän hoivatyön uusi selkäranka

Vaikeasti työllistyvien työllistymisen ehdot järjestöissä tiukkenevat ensi toukouussa. Työvoimaministeri Sinnemäki esitteli joulun alla tätä koskevan lakiehdotuksen.

Lakiuudistuken ympärillä käyty keskustelu nosti näkyville yhden hoivatyön työntekijäryhmän, josta julkisuudessa on puhuttu varsin vähän. Minusta on parin tutkimusprojektin yhteydessä alkanut näyttää siltä, että tukityöllistetyt muodostavat monien järjestöjen päihdetyössä ja vanhustyössä hoivatyön näkymättömän selkärangan.

Mieleen palaa 1980 luvulta kaksi feminististä yhteiskuntateoreettista keskustelua.
Etenkin brittifeministit halusivat tuoda naisten perheissä ja lähiyhteisöissä tekemän työn työn teorioihin. Käsitys työstä kun nojasi tuolloin ajatukseen, että työtä on lähinnä tuotannollinen palkkatyösuhteesa tehty työ, ei uusintava työ, esimerkiksi hoivatyö. Nyttemmin hoivatyöllä on jonkinlainen laimea työn status silloin, kun työtä tehdään sukulaissuhteissa. Kun perheenjäsenet hoitavat omia lapsiaan, vammaisia ja vanhuksia. Tästä kertoo vanhempainvapaa- ja omaishoidon tukijärjestelmät.

1980 luvun pohjoismaisessa feministisessä keskustelussa lanseerattiin näkymättömän hyvinvointivaltion käsite. Viesti oli, että hyvinvointivaltio- teoriat eivät tunnista sitä yksityiselämän piirissä tehtyä hyvinvointi- ja hoivatyötä, jolla yhteiskuntien toiminta pitkälti lepää. Taas tarkoitettiin etenkin perheissä tehtävää hoivatyötä.

Siis niin työn- kuin hyvinvointivaltionkin teorioilta piilottui suuri osa ihmisten hyväksi tehdystä huolenpitotyöstä, elämää ylläpitävästä ja uusintavasta työstä silloin, ja niin tapahtuu edelleen.
Parin meneillään olevan tutkimukseni kohdalla olen alkanut epäillä, että järjestöjen (ja kuntien) tukityöllistetyt muodostavat ainakin päihdetyössä ja maaseudun vanhustyössä hyvinvointivaltion näkymättömän selkärangan. Työtä ei haluta ymmärtää työnä, siitä ei makseta palkkaa eikä sitä ole myöskään tunnistettu osaksi palvelujärjestelmää toisin kuin omaisten ja yrittäjien tekemä hoivatyö. On silti lukuisia tilanteita, joissa on vaikea kuvitella, miten tuo hoiva järjestetään, jos tämä selkäranka katkaistaan.

Uutta tukityöllistämisen päätöstä perustellaan EU:n valtiontuilla. Käytännössä uudistus tarkoittaa sitä, että elinkeinotoimintaa harjoittava järjestö voi vastedes saada tukea enintään 75 prosenttia osatyökykyisten työntekijöiden palkasta ja puolet muiden työllistettyjen työttömien palkasta.
Vihreän Langan uutisen mukaan Sinnemäki myöntää lakiuudistuksen vaikuttavan joidenkin järjestöjen toimintaan. Suurin osa saa kuitenkin palkkatukea entiseen tapaan. Olisi aika katsoa lähempää, miten muutos vaikuttaa näkymättömään hyvinvointitalkooyhteiskuntaan, sen näkymättömiin hoivatyöntekijöihin ja ennen kaikkea näkymättömän työn kohteisiin, "asiakkaisiin."

Mielekäs "ikäneuvola" hanke

Terveisiä Joensuusta!

Mie vietin maanantai-iltapäivän kokkoustamalla ikääntyvien palveluasioissa. Viihdyin ja valaistuin.

Kyse on Joensuun kaupungin Ikäneuvola-Ruori hankkeesta. Hankehakemuksen avainsanat kuten "kumppanuusverkostojen luominen" maistuvat ennakolta puisilta, niin paljon niitä on kehittämispuheessa toisteltu.

Kokous ei ollut puiseva. Siinä ruumiillistui hankkeen kantava idea, erilaisten ihmisten yhteensaattaminen ja erilaisten tietojen vakavasti ottaminen.

Yksi hankkeen työvälineistä on työryhmät. Siis ei mitään uutta auringon alla - vai onko sittenkin? Mielestäni kyllä, esimerkiksi:

1. Työryhmän teemoista "mielekäs arkielämä" laajentaa tuttua kehittämisformaattia.

2. Hankkeen vetäjillä on tulisieluisuutta ja taitoa sekä tuntosarvet pystyssä. Tuntosarvia tarvitaan uudenlaisten kumppaneiden haistamiseen ja kunkin omanlaisen asiantuntijuuden tunnistamiseen. Tulisieluisuudella innostetaan ihmisiä mukaan. Taidosta on kyse siinä, että erilaisten erilainen tieto tunnistetaan ja saadaan käyttöön.

3. Ikäihmisten oma panos projektin etenemisessä ja suuntien selventämisessä on merkittävä. Samoin eri alojen opiskelijoiden ja monen sortin järjestöjen.

4. Hankkeessa on kävelty ulos virastosta. Jalkautumista on monenlaista ja moninaisissa kokoonpanoissa: Yksitoista "ankkurinnappia", neuvonta, itsehoito- ja palvelupistettä ympäri laajaa Joensuuta. Tempauksia turuilla ja toreilla. Kirjastoauton matkassa kulkemista. Ja monta muuta.

5. Ankkurinnappien toiminta sisältää niin itsehoitopisteen, terveysneuvontaa kuin neuvontaa korjausrakentamisessakin. Samoin tietoa siitä, mistä tietoa voi hakea.
Siis arkielämän pulmatilanteiden laajan kirjon.

Työkokouksessa esitellystä toimintakimarasta jäi päällimmäisiksi mieleen kirjaston kotipalvelu, Leijonien viritys liikuntakavereiksi ja ulkoiluystäviksi, lähihoitajaopiskelijoiden "Kävellen ja keskustellen hyvää yöunta edistämään- projekti", torilla toteutettu tattitempaus, ikäihmiset sähköisen Ruorin rakentajina.

Liisa Leinonen, omien sanojensa mukaan "70-vuotias joensuulainen vanhus", puhui meille viestinnästä. Leinonen on mukana Ruorin sähköisten sivujen kehittämisessä. Hän opettaa myös ATK:ta eläkeläisille.

Sivulauseessa hän kertoi kysyneensä joltakulta ATK:kurssilaiseltaan, miksi tämä osallistuu kurssille.

"Osaanpa sitten tilata itselleni netin kautta vaipat.", oli vastaus.

Siinä on pähkinänkuoressa tulevaisuuden vanhuuden yhteiskunnallinen ydin: miten yhdistää vanhenemisen myötä saapuvat vaivat, teknologian tarjoamat mahdollisuudet ja ihmisten väliset sosiaaliset suhteet osaksi mielekästä arkielämää.

Opin lyhyessä ajassa monta asiaa. Nostan muutaman opin tähän loppuun - itselleni muistutukseksi:

Kotipalveluun kuuluu myös kulttuuri - kuten kirjaston kotipalvelu.

Työryhmien eläkeläiset ovat hankkeessa mukana ikäryhmiensä asiantuntijoina, mutta monet myös oman alansa rautaisina ammattilaisina.

Neuvola on hyvä sana. Neuvojahan tässä monimutkaistuvassa maailmassa tarvitaan, ettei jäädä neuvottomiksi. Eivätkä hyvät neuvot ole aina kalliita. Tarpeen ne kyllä ovat.

hoivaräätäleitä maaseuduille

Aamun Hesarin pääkirjoituksessa murehdittiin, löytyykö vanhuksille Helsingissä kelpo asuinsijoja laitoksia purettaessa.

Mielenterveyskuntoutujien, kehitysvammaisten ja vanhusten keskistetty asuminen on ainoa kohta, jossa palvelurakenteen keskittymistä puretaan.
Lasten ja nuorten palvelut (kuten koulut) ja koko väestön palvelut (kuten kirjastot) jatkavat keskittymistään. Synnytetään yhä harvemmassa sijaitsevia yhä suurempia laitoksia - toisin kuin vanhustenhuollossa sanotaan tehtävän.

Keskittäminen on alueellisen eriarvoistamisen perusmekanismi. Hajautunutta yhdyskuntarakennettamme moititiaan kelvottomaksi siellä, missä kulloinkin on keskittymisen keskus, niin sanottu "vetovoima".

Keskittymistään jatkavat myös maaseudun vanhusten "avopalvelut". Sen seurauksena siirtyvät eläkeläiset. He keskittyvät asumaan kuntataajamiin, joissa asuntoon tarvittavia palveluita luvataan olevan. Vetovoima on toisille pakkotyöntöä, mahdollisen avun tarpeen ennakointia. Ennakointi perustuu syväänjuurrutetulle oletukselle, että avopalveluita saadakseen "kotona asuvan" kuuluu muuttaa "kirkolle", "osakkeeseen". Samalla tavoin työttömän odotetaan muuttavan työllistyäkseen. Ei kukaan siinä kohtaa puhu oikeudesta asua kotona.

Vanhenevien asuinpaikkaa siirrellään samanaikaisesti useasta suunnasta. Heidän ei kuulu asua laitoksissa, mutta heidän kuuluu muuttaa keskitettyjen palveluiden äärelle.

Eikö ole mitään konstia, jolla ikänsä maaseudulla asuneet ihmiset voisivat niin halutessaan oikeasti jatkaa kotona asumistaan ilman, että heidän on siirrettävä asuntonsa kunnan taajamiin (jotka kuntaliitoksissa tyhjenevät palveluista, jonka jälkeen jne.)tai edemmäs? Uudet hallinnolliset keskukset voivat kyliltä katsoen olla hyvinkin vieraita, kaikkea muuta kuin kotoisia. Lupaus saatavilla olevista hoivapalveluista saattaa myös pettää. Aivan kuten usein pettää lupaus työstä pitkäaikaistyöttömälle.

OPM, STM ja TEM näyttävät yksituumaisilta siinä, että vanhustenhuoltoon on rakennettava uusia, räätälöityjä, vuoden kestäviä koulutuksia. Harvaan asutulla maaseudulla tarvitaan vielä jotain erilaista. Tarvitaan kyläasiamiehen tapaisia hoivaräätäleitä, sellaisia jotka kulloisenkin tilanteen mukaan kokoavat yhden vanhuksen avustamiseksi saatavilla olevista ihmisistä (sukulaisista, suostuvaisista pitkäaikaistyöttömistä ja naapureista, hoivayrittäjistä) kelvollisia kokonaisuuksia vanhan asumisen avuksi.

Pitkän ja leveän Suomen laajenevien kuntien hallinnollisissa keskuksissa on mahdoton tuntea kaikkien reuna-alueiden kulloistakin tilannetta ja kunkin kylän erilaisia mahdollisuuksia. Ei sitä ehkä kannata edes odottaa.

Tarvitaan vanhusasioita tuntevia keskustoja karttelevia reuna-alueiden hoiva-asiamiehiä. Tämä olisi oikeasti asiakaslähtöinen (sekä asukas ja kansalaislähtöinen) tarkastelutapa, ei pelkkää "asiakaslähtöisyyden höttöpuhetta".

Nyt puhun siis heistä, jotka eivät halua muuttaa, vaan haluavat jatkaa asumista keskittymisen kannalta väärässä paikassa sijaitsevassa kodissa. Heistä jotka haluavat vaikka pätkittäin työllistyä tutuilla seuduilla, heistä jotka haluavat asua kotonaan kuolemaan asti - ei siis vain niin pitkään "kun tätä apua saa" - kuten eläkeläisillä nykyisin on tapana sanoa.

Tällä hetkellä suomalaisen hoivatyön selkäranka on palkkatuki. Puolustetaan ja kehitetään sitä.

Karjalan kunnailla ei ikä paina

Markku Pölösen ohjaamasta Karjalan kunnailla-sarjasta näytetään nyt toista tuotantokautta. Minäkin istun sitä katsomassa kuin tatti suotuisassa maastossa.
Katsomisen motiivi on seudun tuttuus: Hotelli on oikeasti Kontioniemen vanha sairaala, jossa Mummini kuoli, jossa entinen mieheni armeija-aikana sairasti keuhkokuumetta ja johon itse kävin tutustumassa sosiaalityöntekijänä Joensuun terveyskekuksessa työskennellessäni.
Työmatkalla Joensuuhun osa kirkonkylän busseista kierähti Kontioniemen kautta.

Siinä lähellä Höytiäisen rannalla on avantouimareiden sauna, jossa muutaman talven saunoin kapiaisten joukossa. Avannon aukisuvuorollani olin jonkun kerran lirissä, kun pakkanen oli puhaltanut saunapäivien välillä Höytiäisen paksuun jäähän.

Höytiäisen vanha pohja oli 17 vuotta lenkkipolkuni ja hiihtolatuni. Asunto sijaitsi vanhan järven töyräällä.
Minun on vieläkin ikävä sitä luonnonympäristöä. Kontiolahden kirkonkylää en ikävöi. Sarjan yhteisöllisyys on etäällä henkisestä ilmapiiristä, joka seudulla vallitsi.

Karjalan kunnailla sarjan kyläyhteisö on romanttinen versio jostain menneestä. Yksi maaseudun peruspiirre on kylien ikääntyminen, mutta tässä kylässä ei vanhuksia näy. Ainoa eläkeläisen edustaja on Kaisa Ursinius, stereotyyppinen juoruakka ja pahan ilman lintu.

Kontiolahti on ikärakenteeltaan Pohjois-Karjalan kunnista nuorimpia. Sielläkin kylien puuhamiehinä toimii legendaarisia eläkeläisiä kuten Pentti Seutu Jakokoskella.

Karjalan kunnaitten lavastekylässä huolehditaan koulun loppumista ja lapsiperheiden lähtemistä, suunnitellaan palveluiden sulkemisia ja lakkauttamisia ja muuttoja - niin kuin kylillä on tehty viimeiset viisikymmentä vuotta.
Vanhusten kotona asumien oikeus ei taida kuulua tämän sarjan juoneen. Ellei sitten Kaisa ala miettiä muuttoa Joensuuhun - sinne palveluiden äärelle.

Maaseudun eläkeikäisiä kanssatutkijoita kaivataan!

Nuoren voiman liiton uutta Kritiikki- lehteä moititaan Hesarissa latteaksi ja hampaattomaksi.

Myönteisesti suhtaudutaan ideaan, jossa kaksi seksuaalisuudesta kirjoittanutta ihmistä arvioivat toistensa teoksia.

Olen toistamiseen miettinyt sellaista asetelmaa, jossa voisin kirjoittaa yhdessä "tutkimuskohteen" kanssa.

Mistä löydän maaseudulla ikääntyviä, joilla on kirjoittamisen intoa ja halua kommentoida omaan elämänpiiriin liittyvää tutkimusta?

Pyrin tutkimuksessa näyttämään sitä, että maaseudut ovat erilaisia, mutta myös iäkkäillä on monta erilaista elämäntapaa ja elämänvaihetta. Työelämän jälkeistä elämää kestää hyvinkin 20-30 vuotta. Se on enemmän kuin nuorilla maaseutututkijoilla elinvuosia - ja mitä kaikkea heidänkin elämänhistoriaansa onkaan ehtinyt mahtua 25 ensimmäisen elinvuoden aikana.

Maaseutukylän ikääntyvien elämäntapoja on kyllä tutkittu. Leena Vuorinen jakaa elämäntavat perhekeskeiseen, liikkuvaan, originelliin ja perinteiseen.
Lähestymistapa on hyvin yksilö- ja perhekeskeinen.

Yhteiskuntateorioissa elämäntapojen väitetäänkin yksilöllistyvän ja individualisoituvan.
Miten sitten pitäisi suhtautua eläkeläisten yhteisökeskeisiin ja vaikuttamaan pyrkiviin elämäntapoihin? Omassa aineistossani sellaisia edustaa esimerkiksi kylien "hankeaktivistit". Eläkeikiäisistä aktivisteista ei haastateltavia etsiessäni ollut pulaa, päinvastoin.

Sen lisäksi yhteisöllistä toimeliaisuutta on monenlaista. Kylien talkootöissä eläkeläiset muodostavat merkittävän ryhmän. Laskimme jopa yhden toimintaryhmän alueelta heidän työpanoksensa hankeasiakirjoista- se oli mittava.

Hyvät maaseudun eläkeläiset - te jotka asutte tai olette ennen eläkeikää asuneet keskustaajamien ulkopuolella "maalla". Te, joita kiinnostaa mitä ikäryhmästänne kirjoitetaan: Ilmoittautukaa kommentoimaan tutkimuskäsikirjoituksiani! Ilmoittautukaa kanssakirjoittajiksi!

Maaseudulla asumisen mahdollisuudet

Kuuntelen lammelle tehdyn aamulenkin jälkeen kansanradion juhlalähetystä Lapinlahdelta.

Lammen jäällä oli vettä, kenties jää on sulanutkin jo kantamattomaksi. 1950-luvulla se oli kirkonkylän lasten ja nuorten luistinrata, jota kunta ylläpiti. Minun ensimmäiset luistimeni silloin olivat hokkarit. Arosen Jussi (joka nyt asuu tässä samassa kerrostalossa) auttoi nauhojen kiristämisessä.

Kansanradiossa Lapinlahden kunnanjohtaja yrittää hehkuttaa kulttuuria, mutta "kansa" napisee: puhutaan kulttuurista vasta, kun saadaan vanhusten asiat kuntoon. Arvostelun kohteena on muun muassa koluttamattoman henkilökunnan käyttö vanhustenhuollossa.

Ammatillisuuden ja maallikkouden jännite onkin yksi maaseudun vanhuspalveluiden kohtalonkysymys. Maallikkoauttamista on hankala hehkuttaa, vaikka usein juuri se yhtenä pilarina (esimerkiksi pitkäaikaistyöttömien palkkatukena) takaa vanhuksen kotona asumisen reuna-alueilla.

Vanhuksille vaaditaan ohjelmassa myös kunnollista hoitopaikkaa. Mikähän sitten olisi se kunnollinen - ja ennen kaikkea: missä se sijatsisi. Tässä asiassa mielipiteet ovat usein ristiriitaisia: vanhusten on hyvä asua kotona, mutta samalla vaaditaan yhteisöhoitopaikkoja (ei niinkään yhteisöasumisen uusia muotoja). Niiden sijainnista ei kanneta huolta. Siinä vaiheessa asumishistoriaa iäkäs voidaan surutta irrottaa entisestä elinympäristöstään.

Ja miksi ihmeessä kulttuuri ja vanhustenhuolto pannaan vastakkain? Kulttuuri on miltei ainoa voima medikalisoituvaa vanhustenhuoltoa vastaan.

Nyt lähden pannuhuoneeseen jatkamaan MUA-lehteen aikomaamme artikkelia. Sen tulema lyhyesti on, että pinta-aloiltaan laajoissa kunnissa ohjataan sekä hienovaraisesti että miltei uhkaillen vanhuksia muuttamaan reunoilta "hyvissä ajoin" keskustaajamiin - muun muassa lupauksilla toimivista vanhuspalveluista.

Reuna-alueilla sijaitsevia koteja lakkautetaan tällä tavalla, mutta kylilläkin kannetaan huolta vain koulujen lakkauttamisista (en lainkaan väheksy koulujen yhteisöä ylläpitävää voimaa, enkä lasten kohtuullisia koulumatkoja).

Kotien lakkauttaminen onkin vaikea aihe, sillä kodit ymmärretään yksityisiksi, ei yhteisiksi (vaikka juuri asukkaista kylä muodostuu). Asumista pidetään yksilön vapaana valintana, mitä se harvoin on. Maalta muutetaan niin työn puutteen kuin palveluidenkin puutteen vuoksi. Kotien lakkauttamista edustaa mielikuvituksessamme kuitenkin lähinnä 1960 -70-lukujen ruotsinsiirtolaisuuden jälkeinen poikkilyöty lauta kotimökissä.

Vanhuspoliittisesti viestimme artikkelissa on tämä:

1. Kotona asumista hehkuttavan valtakunnallisen vanhuspolitiikan on syytä kertoa, MISSÄ se vanhusten koti saa sijaita.
2. Kunnissa - etenkin uusissa liitoskunnissa - on kiireesti syytä hallinnollisissa keskuksissa tutustua reuna-alueiden erityispiirteisiin kysyen: Millaisia mahdollisuuksia kussakin paikassa on järjestellä vanhusten palveluita, erityisesti kotipalveluita. (Määrätietoisesti välttelen kotihoito-sanaa, koska suuri osa avun tarpeesta on kaikkea muuta kuin lääketieteellistä hoitoa.)
3. Hoivatyö on ymmärrettävä laajemmin kuin koulutettujen ammattilaisten tekemänä työnä. On naurettavaa kuvitella, että ammattilaisia missään olosuhteissa riittäisi kaikkeen ihmisen arvokasta elämää ja elämäntavan jatkuvuutta tukevaan työhön.
4. Maaseudulla asuvista sinkuista miehistä puhutaan toistuvasti yhtenäisenä ryhmänä väheksyen. Lopetetaan tuo peräkammaripoikapuhe ja mietitään, miten voimme arvostaen lähestyä maaseudun (naimattomia ja eronneita) miehiä ja tunnistaa heidän taitojaan. Ongelmia ei silti tarvitse vältellä.

Taakkoja yksin ja toisten kanssa

Tänä aamuna käyskentelimme koiran kanssa kosken yläjuoksulle. Kirkkaan harmaata, sinisen maltillisia sävyjä, tyyntä, vesi peilinä. Metsähallituksen hyväkuntoinen tutkimusasema on törmällä tyhjillään. Poimin reppuun reitiltämme pari kiveä. Isoja. (Miksi, onkin sitten oma juttunsa.)
Reppu kävi yllättävän raskaaksi ja kotimatka vuoren rinnettä ylös pani huohottamaan. Pudotin repun selästä kerrostalomme portailla. Nyt tiedän, mitä tarkoittaa, kun taakka putoaa harteilta. Hetken oli ylikeveä olo, jalat miltei ilmassa.

Tämä ihmisen ruumiillisuus kiinnostaa. Taakka symbolisoi tavallisesti jotain sielun taakkaa. Se kevenee monien teorioiden mukaan jakamalla. Ystävyys, vertaistukiryhmät ja ammatillinen terapia nojaavat kaikki oletukseen, että jakaminen keventää, puhuminen parantaa.
Miksi emme puhu ruumiillisen taakan jakamisesta? Kaikki ruumillisen työnjakohan on myös jakamista.

Jopa monet henkisiksi ymmärretyt tuen muodot ovat lopulta fyysisiä: Ihminen saattaa tarvita toista ihmistä vierelleen uskaltautuakseen sosiaalisiin tilanteisiin. Aina ei ole niin kovasti väliä sillä, millaiseksi kahdenvälinen vuorovaikutus muodostuu. Joskus toinen ihminen voi toimia henkisenä kävelykeppinä, avata ovia ihmiselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin.

Kun ihminen (esimerkiksi lapsi) pääsee liikkelle kannettuna, työnnettynä tai talutettuna, se avaa uusia maisemia ja mahdollisuuksia. Kokonaisia uusia maailmoja.
Jos ei enää pääse kulkemaan eikä kuljettajaa (taluttajaa, vierellä kulkijaa) ole, sulkeutuvat monet mahdolliset maailmat.

Sosiaalisen pääoman teoriat nojaavat oletukseen siitä, että yhdessä olemme enemmän. Tarvittaisiin myös ruumiillisen pääoman teoriaa. Ydin on siinä, että toisten fyysisesti tukemana ihminen pääsee edemmäksi. Ylös sängystä, ulos talosta, metsään, kauppaan, sinne minne kukakin olisi mielellään menossa.

Ruumiillisuuden ymmärtäminen on maaseudun kannalta ensiarvoista. "Edemmäksi" on fyysistä välimatkaa. Monille matkojen taittaminen edellyttää toista ihmistä (työntäjää, taluttajaa, auton ajajaa.) Maaseutu ei pärjää pelkällä sosiaalisella pääomalla - se kiinnittyy ruumiillisiin ihmisiin. Syrjäisen maaseudun ongelma on ihmisten vähyys. Mutta ainakin yhtämoinen ongelma on se, ettei ihmisten ruumiillista työpanosta pystytä hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. Hoivatyö on yksi tällaisen työn muoto.

maaseudulla lakkautetaan kouluja - ja koteja

Aamun iloja on astuminen vapaana juoksevan koiran kanssa "vuoren" laella tönöttävästä kerrostalosta suoraan metsään. Kävelin kumisaappaissa märkiä lumettomia ladun pohjia alas lammelle, siis kylälle ja kirjakauppaan. Tämän kylän valtteja ovat kolmesti päivässä pysähtyvä peräkylän pendoliino, toimiva lähiökapakka ja kosken ranta. Kirjakauppakin on kova sana. Kirjakaupan pitäjä Pirkko kuoli äskettäin melko äkisti 70-vuotiaana. Jännittää, löytyykö jatkajaa. Kuvittelen, millaista olisi olla kirjakauppiaana kirkonkylässä.

Nyt lähden pannuhuoneeseeni kirjoittamaan artikkelia Maaseudun Uuteen Aikaan. Kirjoitan siitä, miten hienovaraisesti maaseudun iäkkäitä ihmisiä ohjataan muuttamaan kuntien laidoilta keskustaan. Palvelurakennemuutoksissa ei suinkaan ole tavoitteena vain kyläkoulujen lakkauttaminen. Siinä lakkautetaan myös taajamista etäällä olevat kodit - ainakin heiltä, jotka ovat vailla julkisia palveluja kuten kodinhoitoapua tai kotihoitoa. Nämä kaksi - kotihoito ja kodinhoito - ovat toki kaksi aivan eri asiaa. Jälkimmäisestä hyvinvointivaltio on sanoutunut irti jo aikoja sitten ja siirtänyt sen verovähennysoikeudeksi heille, joilla on mistä vähentää.

Pelakuita

Pelargonia on Etelä-Afrikasta Eurooppaan 1600-luvulla tuotu hyötykasvi. Maailmassa on noin 300 luonnovaraista pelargonia, joista on jalostettu tuhansia risteytymiä, hybridejä ja lajikkeita. Pelakuuharrastajat kasvattavat kukkansa pistokkaista ja siemenistä. Pelakuihin hurahtaneet haluavat vaalia vanhaa, mutta samalla luoda uutta.



Kasvattelen kirjoittamalla "pelakuita": lajikkeita ja risteymiä arvokkaina pitämistäni aiheista. Tavoitteena on saada aikaan uutta ja kestävää, kaunista ja hyödyllistä eri puolilta keräämistäni siemenistä ja pistokkaista - toisten ihmisten ajatuksista ja kirjoituksista.

Tutkijan vino katse

Olin tietoinen ongelmasta, mutta sen merkitys ei ollut minulle täysin selvä kirjoittaessani vuonna 1947 julkaistua väitöskirjaa, sanoo Knut Pipping Kirjassaan "Kompania pienoisyhteiskuntana". Vuonna 1978 julkaistussa kirjassa hän arvioi "omaa rajoittunutta ja kenties vinoutunutta näkökulmaansa". Pipping oli osallistuvaa havainnointia sodassa harjoittaessaan oppinut armeijan viralliset ja epäviralliset normit.
Hän ei kuitenkaan ollut vain oppinut niitä, vaan oli myöskin sisäistänyt ne. Hän piti niitä oikeina ja sitovina. Siitä syntyi tietty näkökulma katsoa sotilaselämää.

30 vuotta väitöskirjan jälkeen hän arvioi, etteivät hänen silloiset havainnointiin perustuvat tietonsa ole vääriä vaan pikemminkin epätäydellisiä. HÄn luulee kiinnittäneensä aikanaan huomiota käyttäytymiseen, jota on itse pitänyt toivottavana tiedostomattoman näkökulmansa kannalta. Samalla hän on jättänyt huomioita seikkoja, jotka eivät soveltuneet "komppanian yhteisöelämästä muodostamaani kokonaiskuvaan." Siksi hän todennäköisesti esittää vinon kuvan.

Pipping lohduttautuu sanomalla olevansa hyvässä seurassa, sillä yksikään osallistuvaa havainnointia harjoittanut kenttätutkija ei ole voinut välttää vinoutumaa.

Tätä mietin taas minäkin. Mikä oikeastaan on ollut se näkökulma, jolla kehitysvammaisten arkea olen katsellut? Voisinko vielä asennetta muuttamalla muuttaa näkökulmaa? Kannattaisiko pohtia, millaisia "tuloksia" vaihtoehtoiset näkökulmat antavat.

Yksi asia on varma: kehitysvammaisten omaa näkökulmaa en tavoita, sen sijaan voin katsoa erilaisten toisten katseella. Voin toisena valita positioni, mutta en kokonaan, sillä mukana on koko oma elämäni kokemuksineen ja opittuine katsomistapoineen.

Ihminen päämääränä , välineenä ja resurssina

"ihmisen ja ihmisen edun pitämistä päämääränä yhteiskunnan kehyityksessä ei periaatteesa koskaan ole asetettu kyseenalaiseksi viime vuosina. Sitä vastoin ihmistä ei samassa määrin ole pidetty tämän kehityksen välineenäja resurssina. Uusi yhteiskunta piti luoda ihmistä varten eikä niinkään ihmisen avulla. Näinä vuosina on ihmiseltä odotettu melko vähän. On puhuttu paljon ihmisen oikeuksista, mutta velvollisuuksista on puhuttu vähän. Velton optimistinen ihmiskuva on käytännössä ollut sidoksissa ihmisen alirvostukseen."

Näin kirjoittaa John Vikström kirjassaan "Uusi rohkeus elää." vuonna 1985, siis neljännes vuosisata sitten.
Noihin aikoihin minä opiskelin sosiaalipolitiikkaa. Siihen sosiaalipolitiikkaan ei kuulunut kirkonmiesten tekstit. Nyt tilanne on toinen. Myös sosiaalipolitiikkaan on alettu sisällyttää markkinoiden ohella kansalaisyhteiskunta, lähiyhteisö ja kirkot, etenkin luterilaien kansankirkko.

Minäkin olen uudella tavalla herännyt lukemaan tekstejä, jotka ovat ohjanneet ihmisiä vuosisatoja. Vikström oli varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava piispa, aikansa suomalainen kirkon radikaali. Ajattelen.

Auttaminen ja riippumattomuus ovat hänenkin teemojaan. Hän siteeraa Erik Allardtia, joka tuolloin väitti, että suhtautumisessa toisiin on tapahtunut käänne: Pyrkimys eläytyä toisten tilanteeseen on lisääntynyt. Tämä "sisäsiten vastaanottimien liike, uussubjektivismi, on kulttuuri-ilmaston aines, jolla saattaa olla suuria vaikutuksia ja joka myös tuottaa suuria vaikeuksia."

Vikströmkin näkee ajassa pyrkimystä riippumattomuuteen instituutioista ja politiikasta, niiden ulkopuolelle asettumista. Pyrkimus ottaa vastuu omasta elämästä ja hahmotta itse elämäntapaansa ja tulevaisuuttaan on näkyvillä aikalaiskeskustelussa: Erik Danmanin kirja Tulevaisuus käsissämme liittyi samannimiseen liikeeseen, jossa vaikuttivat myös sellaiset ihmiset kuin JOhan Galtung ja Gunnar Myrdal.

Vikström vaatii kurssin muutosta tai suunnan muutosta (joka on paljon myöhemmin Raija Julkusen kirjan nimi). Siihin kuuluu mahdollisuus vähemmän järkeviin kokeiluihin.

"Hullut vievät maailmaa eteenpäin, viisaat pitävät sitä pystyssä.", sanoo Jaakko Honko.

Vikström puhuu suunnanmuutoksesta kohti ihmistä, joka on sekä päämäärä että resurssi. Hän toteaa, että nyt on menossa lähes vastakkainen suunnanmuutos, siis 1980-luvulla. Ajatellaan ihmisen saaneen mahdollisuuden, mutta käyttäneen sen väärin - esimerkiksi hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Välineeksi suunnanmuutolle otetaan kontrolli.

Kirkonmiehenäkö Vikström ehdottaa uutta moraalia, joka perustuu sisältäpäin nousevaan kasvuun. Ainakin hän sanoo että kirkolla ei täydy olla vastausta kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sellainen ajatus, että tulisi voida, on pakkomielle, josta on päästävä eroon.

Hänelle Raamatun arvot ovat yhteiskunnan suuntaan kriittisiä kysymyksiä. Käskytkin voidaan nähdä suuntaviivoina, jotka järjen avulla auttavat konkreettisissa ratkaisuissa.

Kiinnostava on myös Vikströmin Raamatun perusteella hahmottelema ihmiskuva. Ihmisenä oleminen merkitsee kanssaihmisenä olemista, olemista yhteisön osana. Kristillisessä ihmiskuvassa on kaksi puolta: ihmisluonnon kielteisten ja tuhoavien piirteiden tunnustaminen, mutta myös ihmisen ja hänen resurssiensa myönteinen arvostaminen.

Edellinen johtaa ihmisen elämän aitaamiseen, sitä ohjataan tiukoilla laeilla ja valvontatoimenpiteillä, siitä saadaa poliittinen ideologia.

Jälkimmäinen voi tarjota kirkolle roolin vaihtoehtoliikkeenä, joka tarjosi vaihtoehdon syyllisyydelle, kadotukselle JA rakkaudettomuudelle ja toivottomuudelle. Vikström asettaa kirkon vaihtoehtoliikkeeksi.

1980-luvun teksti oli ihmiskeskeinen. Nyttemmin tekstin haastaa erityisesti ympäristökysymykset, jotka Erik Allardtkin on todennut omista ihmisenä olemisen teorioistaan puuttuvan.
Kenties pelkästään ihminen ei ole päämäärä, mutta hän on väline ja resurssi maailman muuttamiseen, myös ihmisten maailman.

Miten muuttaa toisten katsetta?

Simon Duffy tavoittelee ´oppimisvaikeuksisten ihmisten` näkökulmaa elämään ja tarpeelliseen tukeen. Kirjassa ´Keys to Citizenship. A guide to getting good support for people with learning disabilities´ Duffy lähtee siitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus odottaa, että häntä kohdellaan tasavertaisena kansalaisina. Työskennellään oppimishankaluuksisten ihmisten paremman tulevaisuuden puolesta heidän, heidän perheidensä ja hoivaajiensa kanssa ja heitä varten.

Työskennellään siis kanssa ja varten. Ilmaisut ovat tärkeitä.

Oppimishankaluuksisten näkökulmaa avataan myös puhumalla, että heidät pakotetaan tai he haluavat. Sanotaan, että tuki ei välttämättä tarkoita elämän kontrollointia.

Puhutaan yhteisön merkityksestä:

"On myös tärkeää, että meillä on paikka yhteisössä." Se tarkoittaa erilaista yhdessä toimimista toisten kansalaisten kanssa ja ystävyyksien solmimista matkan varrella.Tavoitellaan sitä, että toiset ihmiset tunnustavat yhteisön täysivaltaisina jäseninä.

Tulee pyrkiä muuttamaan toisten katsetta, sitä mitä he näkevät, kun katsovat sinua, esimerkiksi avun ja tuen kysymyksissä.

Oikenlaisen avun este voi olla se, että 1) ihmiset ovat liian kiireisiä: "Jotkut ihmiset haluavat että elämäsi ongelmat vain katoavat. He haluavat jonkun toisen ottavan vastuun päätöksenteosta, he saattavat jopa toivoa että menet pois, ehkä johonkin etäällä sijaitsevan palvelun" piiriin.

Tai 2) he asettavat oman etunsa ensisijalle. He vaativat, että asiat etenevät tietyllä tavalla silloinkin kuin se ei hyödytä sinua. He saattavat kontrolloida rahojasi oman hyötynsä vuoksi.

Tai 3) he saattavat toimia ammatilliselta pohjalta ajatellen, että ammattilainen tietää parhaiten. He päätyvät ammattilaisuutta painottaviin ratkaisuihin silloinkin kun se ei ole tarpeen eikä hyödyllistä kannaltasi.

Tai 4) he ylihuolehtivat sinusta. He ilmaisevat välittämistään paternialistisella huolehtimisella. He haluavat sinun olevan turvassa, terve ja onnellinen. Mutta he eivät valmista sinua ottamaan vastaan tavallisia, jokapäiväisiä elämän riskejä.

Ja vielä 5) ihmiset voivat uskoa intohimoisesti johonkin teoriaan siitä, miten vammaisten ihmisten tulisi elää. Esimerkiksi jotkut ihmiset uskovat että oppimishankaluudet edellyttävät elämää erityisissä yhteisöissä. Toiset ajattelevat, että ihmisten täytyy elää jotakin toisten itsenstä mielestä ´normaalia´elämää.

Niinpä niin. Omia piirteitäni löydän monista "toisista". Kaikki se estää näkemästä toista tarvitsevien toimijoiden omia näkökulmia. Kasomasta liki heidän kulmaansa, kuulemasta heidän ääntään, tulkitsemasta heidän tavallaan.

Tutkijan on kysyttävä, tuleeko omaa katsetta muuttaa. Se merkitsee kokonaisen merkitysmaailman muutosta.

Tukeudun puolestapuhujiin

Heli Vähäkoski, Mikko Mäntynen ja Taina Toivonen ovat eri-ikäisiä, mutta asuvat samassa huoneistossa. Siinä huoneistossa omana tilana jokaisella on huone. Yhteisiä tiloja ovat oleskeluaulat, ruokailuaula ja keittiö. Huoneistossa on monia asukkailta lukoin suljettuja tiloja: kanslia ja työntekijöiden pukeutumistilat. Ulko-ovessa on koodilukko, jota kukaan asukkaista ei avaa. Oma ovi on siis huoneen ovi. Sen saa kiinni, mutta ei luokkoon. Uko-ovi ei ole oma, siitä kukemisesta päättävät toiset.

En osaa sanoa, kuinka moni asukkaista oppisi harjoitellen lukitemaan ovensa ja kuinka moni pystyisi sen teknisin apuvälinen itse tekemään. Olen talossa, jossa tukeudun puolestapuhujiin, talon työntekijöihin.

Minun tutkijan kohdalla toisen tarve lisääntyy sitä mukaan kuin tutkimukseni kohteidem toiminnassa lisääntyy toisen tuen tarve. Tarvitsen tulkkia sitä enemmän mitä enemmän tutkittava ("informantti", kuten me kenttätutkijat sanomme.) näyttää tarvitsevan puolestapuhujaa ja asian ajajaa. Toisten lukitsemassa talossa olen avuton ilman noita toisia. Iiron luona tarvitsin Iiron äitiä. Helin, Mikon ja Tainan luona tarvitsen usein työntekijää. Ilman heitä en osaa kovin paljon kommunikoida tutkittavieni kanssa. Minä tukeudun ja asukkaat tukeutuvat samoihin toisiin. Kommunikaatioon tutkittavien kanssa tarvitaan kolmas.

Niinpä Helin asunnossa on läsnä kaksi instituutiota: erityishuoltopiiri ja yliopisto. Läsnä on myös kaksi ammatillista instituutiota: tutkija ja kehitysvammatyöntekijä. Toisen tarve altistaa institutionalisoidulle arkielämälle, myös omassa asunnossa. Tämä sama koskee esimerkiksi vanhuksia silloin, jos he tarvitsevat, pyytävät ja saavat kunnallisia vanhuspalveluita.

Näissä taloissa ertyishuollon instituutio on miltei herkeämättä läsnä jokaisen elämässä. Toisen fyysinen läsnäolo on elämän edellytys. Mutta asuminen ei ole silti lainkaan sama kuin eläminen. Asuminen on toimintaa asunnossa, siis niissä puitteissa, jotka antavan ihmiselle suojan. Elämän säilymiseen ja arjen sujumiseen tarvitaan enenvästi toista, fyysisesti läsnäolevaa ihmistä.

En tiedä, miten institutionaalisuutta voisi asumisratkaisuin vähentää. Kenties henkilökohtainen avustaja on tässäkin kohtaa ratkaisu ja edellytys instituutioista irtautumiseksi.
En tiedä, enkä osaa kuvitella. Mutta luulen, että avarakatseisimmat toiset voivat. Entä asukkaat itse?

p.s. Näissä taloissa asumisen järjestely muistuttaa paljon monen suomalaisen keskiluokkaisen lapsiperheen asumista: Jokaisella on oma huone, mutta lisäksi on yhteisiä tiloja. Erona on se, että asukkaat ovat aikuisia, eivät lapsia. Auttajat tulevat työvuorolistan mukaan ulkopuolelta talon ja heillä on asukkailta suljettuja omia tiloja.

Iiro on hieman nuorinta poikaani nuorempi

Iiro asuu kaupungin lähiössä kaksikerroksisessa rivitalossa. Hän asuu uusperheessä, jonka muodostavat äiti, äidin aviomies ja vaihtelevasti myös Iiron sisarukset ja Iiron äidin miehen teini-ikäiset lapset. Iiro on ehtinyt muuttaa monta kertaa: ensin vanhempiensa kanssa kaupungista maaseudulle, jossa toiveissa oli päästä kyläkouluun. Vanhempien avioeron jälkeen Iiro asui ensin isän luona ja vieraili äidin luona viikonloppuisin. Sitten Iiro muutti äidin luokse kerrostaloasuntoon. Hiljattain uusperhe muutti lähiöön rivitaloon. Iirolla on yläkerrassa oma huone. Hän viihtyy rivitalon takapihalla ja opettelee liikkumaan lähiseudulla yksin, myös pyörällä. Viikonlopuksi Iiron isän kanssa asuva veli tulee usein käymään, samoin muualla asuvat vanhemmat sisarukset. Asunto hankittiin, jotta siellä voitaisiin asua erilaisilla kokoonpanoilla joustavasti. Taloudellisesti se tarkotti tiukkaa aikaa Iiron äidille ja tämän miehelle.

Viikonloppuisin ja lomilla Iiro saattaa asua myös isän ja pikkuveljen luona. Myös siellä hänellä on oma huone.

Iiron ja hänen äitinsä suunnitelmissa on se, että Iiro siirtyy vähitellen asumaan tukiasuntoon. Sopivaa asumismuotoa ei ole ihan helppo löytää, vaikka nykyisessä asuinkaupungissa tarjonta onkin monipuolisempaa kuin aiemmassa.

Iiro on nuorinta poikaani Lassea pari vuotta nuorempi. Myös minä olen eronnut. Nuorimmaiseni asui kanssani eron jälkeen ensin omakotitalossa, sitten rivitalossa kaupungin lähiössä. 20 vuotiaana hän muutti kotoa pois "vapaiden asuntomarkkinoiden" vuokra-asuntoon toiseen kaupunkiin. Asumistuki kattoi osan asumiskustannuksista.

Iiron asumishistoria on monipolvisempi. Yhteistä pojilla on avioeron asumiseen ja perherakenteeseen tuomat muutokset. Avioerot Suomessa ovat yleisiä, joten asumistakin järjestellään moneen kertaan uudelleen monissa perheissä.

Tällä hetkellä Iiro asuu kahdessa erilaisessa yhteisössä. Toinen on isän ja sisarusten muodostama yhteisö. Toinen on laajempi perhe, jossa asuu myös äidin uuden miehen Iiron ikäisiä ja vähän nuorempia lapsia. Laajennetussa perheessä opetellaan yhteisiä sääntöjä ja muokataan eri ihmisten aikatauluja yhteensopiviksi.

Iiron äiti ajattelee, että tämä asumismuoto on väliaikainen. Iirolla on oikeus ja velvollisuus irrota perheestä ja muuttaa asumaan erilleen. Ilman tukevaa toista hän ei äidin mielestä voi asua, mutta äidin tilalle on aika astua muiden toisten. Asumisen vaihtoehdoissa ratkaisevaa on se, millaisia toisia on tarjolla. Kämppäkavereita tai muunlaisia asunnon jakajia? Henkilökohtaisia avustajia? Asuinrakenteisiin kiinnitettyjä työntekijöitä? Meillä Suomessa kehitysvammaisten viralliset auttajat sidotaan rakennukseen, ei kehitysvammaisiin ihmisiin. He työsketelevät jossakin talossa pikemminkin kuin joidenkin tiettyjen kehitysvammaisten kanssa. Tässä on suuri ero. Tätäkin ehkä Niemelä ja kumppanit tarkoittavat, kun sanovat, että asuminen ja palvelut tulee erottaa toisistaan.

Suomalaiset kehitysvammaisten asumisratkaisut perustuvat edelleen erityishuollon institutionaalisille rakenteille. Institutionalisoitu apu sjioittuu rakenteisiin, rakennuksiin. Työntekijät tulevat töihin työaikataulun mukaisesti tiettyyn rakennukseen. He ovat instituution palkkalistoilla ja instituutio on heidän isäntänsä. Taloustieteessä puhutaan polkuriippuvuudesta: Kun järjestelmää on joskus ruvettu rakentamaan tietynlaiseksi, on "systeemin" muuttaminen vaikeaa. Kehitysvammaistenkin kohdalla "systeemi" pysyy monessa mielessä samana vaikka keskitettyä laitosasumista puretaan ja "hajasijoitetaan".

Iiron äiti unelmoi tulevaisuudesta, jossa Iiron elämässä instituutionaalisen avun lisäksi on perheen ja suvun ohella muitakin ihmisiä. Minäkin toivon Lasselle elämää rikastuttavia ystäviä ja kavereita, sellaisia, jotka pahoina päivänä ovat tukean, muina päivinä elämän ilona.

Integraatio on sitä, että aloittaa itsestä, minusta - ei heistä tai muista. Sosiaalipolitiikassa taas tarkastelu on aloitettava kaikkia kansalaisia koskevasta yhteisestä sosiaalipolitiikasta, jota eri ihmisryhmien kohdalla heidän yksilöllisten tarpeidensa mukainen erityislainsäädäntö tukee. Opiskelu oikeuttaa (tulisi oikeuttaa) kaikki kansalaiset tiettyihin tukiin, kehitysvammaisuus joihinkin lisätukiin. Asuntopolitiikankin tulee lähteä kaikkien oikeudesta asumiseen. Vanhuuden, vammaisuuden, sairauden tai muun elämää mutkistavan syyn vuoksi tarvittava tuki tulee sitten sen normaalin päälle, erikseen ja tarpeen mukaan.

Veikko ja minä olemme samaa sukupolvea

Arvo Määttä, Veikko Turunen ja Raija Holopainen ovat kaikki muutaman vuoden minua vanhempia. Raija ja Arvo kuuluvat sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin. Veikko ja minä olemme 50-luvun alun lapsia. Arvo, Veikko ja Raija ovat kaikki syntyneet sodanjälkeen maaseudulla monilapsisiin pienviljelijäperheisiin. Minä olen keskiluokkaisen virkamiesperheen ainoa lapsi.





Kaikki me olemme aloittaneet kansakoulun. Sen jälkeen elämänkulkumme etenemisestä on vaikeaa löytää mitään yhteistä. Institutionaaliset elämänkulkumme erkanevat. Suomalainen sosiaalipolitiikka muotoiltiin meitä erottavaksi. Sillä vahvistettiin käsitystä erilaisuudestamme. Raija muutti 9 vuotiaana asumaan maan vanhimpaan kehitysvammaisten keskuslaitokseen, Vaalijalaan. Siellä hän ehti asua lähes kolmekymmentä vuotta, kunnes siirtyi itäsuomaliseen kehitysvammaisten keskuslaitokseen ja sieltä pian syntymäkotikuntaansa. Nykyisin Raijalla on yksiö rivitalossa "kehitysvammaisten tuetun asumisen yksikössä".





Veikko on tuetun asumisen pihapiirissä haastattelmistani nuorin, 55 vuotias. Myös Veikko on syntynyt nykyisessä asuinkunnassan, yhdellä sen monista kylistä pienellä maatilalla. Hän muutti maakunnan keskuslaitokseen 16 vuotiaana, asui siellä kymmenen vuotta ja palasi sitten syntymäkotikuntaansa. Siellä hän on ehtinyt asua jo "monessa eri osoitteessa."





Arvo ehti asua sairaalassa 14 vuotta. Nyt hän asuu yksiössä, jonka jakaa toisen miehen kanssa.





Arvon, Veikon ja Raijan laitoselämän aikana minä opiskelin, sain lapsia, kävin palkkatyössä. Asuin milloin kerros-, rivi- ja omakotitalossa valintani mukaan. Hankin omistusasunnon.





Arvo, Veikko ja Raija ovat kaikki eläkeläisiä. He ovat olleet eläkeläisiä koko aikuisikänsä. Meidän kaikkien elämässä suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan rakentumisella on ollut tärkeä asema. Silti tuntuu kuin meitä koskevat toimenpiteet olisivat olleet kahdesta eri maailmasta. Minune elämääni on taloudellisesti tukenut muun muassa asumistuki, aravalaina, opintotuki, perhetuet. Palveluista olen käyttänyt esimerkiksi koulutuspalveluita, neuvolapalveluita, terveyspalveluita, päivähoitopalveluita, mielenterveyspalveluita. Perheeni on käyttänyt myös päihdepalveluita, kirjastopalveluita, liikuntapalveluita ja niin edelleen.





Raijan, Arvon ja Veikon elämässä kehitysvammaisuus on irroittanut heidät monista palveluista ja eristänyt heidät kehitysvammaiten erityispalveluiden sisälle. Kehitysvammaisten kuten muidenkin erityisryhmiksi irrotettujen ihmisten (vanhukset, mielenterveyskuntoutujat, vammaiset) kohdalla asuntopolitiikka irtosi yleisestä asuntopolitiikasta. Se muuttui palvelupolitiikaksi. Asuminen kadotti alkuperäisen tarkoituksen. Asumisen merkitys arkeilämän peurstana hämärtyi. Se hmärtyi niin, että jossain keskuslaitoksessa minulle painotettii, ettei "keskuslaitos ole vain asumista vaan se on hoitoa." Tuohon tokaisuun sisältyy mielestäni valtava ajatusvirhe. Asuminen ei ole " vain asumista. Mutta jokaisella suomalaisella on perustuslain mukaan oikeus asuntoon. Siinä asunnossa sitten on oikeus tarpeelliseen hoitoon ja huolenpitoon.


Niemelän ja kumppaneiden raportissa asia sanotaan kirkkaasti: Asuminen on erotettava palveluista. Kyllä: JOkaisen suomalaisen aikuisen ihmisen asuminen edellyttää asuntoa, olkoon asunto vaikka laitoksessa. Palvelut ja hoito ovat sitten kokonaan toinen juttu.








Kehitysvammisten kohdalla keskuslaitoksiin keskitetty asuminen jatkui aina 1980 luvulle asti. Sitten aloitettiin keskuslaitosten hajauttaminen ja tämä "hajauttaminen" jatkuu edelleen.





Ajatus keskuslaitoksen hajauttamisesta kantaa laitosvaiheen taakkaa. Eikö laitosten hajauttamisesta ole syytä kääntää näkökulma ihmiseen: Kehitysvammaiset ihmiset etsivät puolestapuhujiensa kanssa itselleen sopivia asuntoja. Sopivien asumismuotojen kirjo on aivan yhtä valtaisa kuin on suomalaisten asumismuotojen kirjo. Pieni sija suomalaisessa kirjossa on myös erilaisilla "laajennetuilla perheillä". Kyse on silloin yhteis- tai yhteisöasumisesta. Tuntuu, että aiempaa monenlaisemmat väestöryhmät ovat rytyneet suunnittelemaan yhteisöasumisen muotoja. On seniorien yhteisöasuntoja, on ekologisia asumisyhteisöjä ja on elämänfilosofiaan perustuvia yhteisöasuntoja. On opiskelijoiden asuntoyhteisöjä ja on kaupungiosayhteisöjä.





Yhä suurempi osa suomalaisista asuu yksin yksityisasunnoissa. Se ei kerro, miten yksin asuinalueella ollaan. Eikä se kerro siitä, miten yksinäisiä ollaan. Eikä se edes kerro kaikkea siitä, miten yksin haluttaisiin asua sillä asuntotarjonta määrää valintojamme.





Raija, Arvo ja Veikko asuvat kaikki tällä hetkellä asunnossa, johon periaattessa olisin valmis muuttamaan kun vaan sisustaisin mieleisekseni. Mutta entä avomies ja koira? Mihin heidät panisin? Ja Veikon yksiön jakavaa miestä en suostuisi asuntooni ottamaan. Veikko väittää, että häntä kaveri ei häiritse.

KUVA: Lasse Meriläinen

Me Alistairin kanssa siivoamme sunnuntaisin

Alistair MacLauchlan kertoo elämästään kirjassa "Oma ovi, oma tuki". Hänen kertomansa aukaisi ajattelulleni uusia ovia. Vanhojen ajattelumallien hylkääminen on vaikeaa. Se on erityisen vaikeaa silloin, kun kyse on arkisista rutiineista. Ne näyttävät niin luonnollisilta, että niitä ei osaa vastustaa tai muuttaa.

Aivan kuten Alistair, minäkin siivoan sunnuntaisin. Tutkimusten mukaan ihmisten siivoustottumukset vaihtelevat. On himosiivoojia, rutiinisiivoojia ja tuurisiivoojia. Osalla ihmisistä on tarkka päivittäinen, viikoittainen ja vuosittainen asunnon siivousrutiini. Tiettyjä asioita tehdään tiettyyn aikaan tiettynä viikonpäivinä. Monille viikko on siivouksessa tärkeä aikayksikkö. Viikkosiivous tehdään usein perjantaina tai lauantaina.

Tosiasiassa ihmisten välillä on suuria eroja siinä, miten, mitä ja milloin siivotaan. Eroja on senkin suhteen, miten siistiä pitäisi olla. Me suomalaiset olemme tässä suhteessa hyvin erilaisia. Miesten ja naisten välillä on eroja, samoin eri ikäisten välillä on eroja.

Miksi minulla on kehitysvammaisten arkea käsittelevässä tutkimuksessa ollut niin suuri tarve osoittaa, että kehitysvammaiset ihmiset eivät voi tavoitella "tavallisten" ihmisten elämää, koska sellaista normaalia ja tavallista ei ole.? Alistarin avulla oivalsin perustavanlaatuisen ajatusvirheeni: Tavallistahan on tietysi juuri erot ja erilaisuus. Sukupuoli, ikä ja sosiaaliluokka ovat tärkeitä erilaisia yhdistäviä tekijöitä. Niiden avulla voidaan yrittää ymmärtää joidenkin ryhmien välisiä eroja ja sisäistä samanlaisuutta. On eri asia olla vanha kuin nuori, mies kuin nainen suomalaisessa yhteiskunnassa. Monilla tavoilla ja tottumuksilla on yhteys sukupuoleen, on "naistapaista" ja "miestapaista" toimintaa. Yhden ihmisen tottumuksia sellaiset ryhmittelyt eivät silti koskaan selitä.

Tietysti on lukemattomia asioita, jotka estävät meitä elämästä oman aikataulumme ja mieltymystemme mukaan. Silti on paljon arkisia asioita - erityisesti kotona ja vapaa-aikana -, jossa voimme valita tapamme ja tyylimme.

Me Alistairin kanssa siivoamme sunnuntaisin. Minä en siivoa joka sunnuntai ja siivoan miten milloinkin, mutta siis usein sunnuntaisin. Myös Alistairilla on mahdollisuus siivota sunnutaina, koska hän asuu omassa asunnossaan ja koska tarvittava tuki on joustavasti järjestelty. Alistair on elämänsä päähenkilö, toimija. Hän on toimija, jota toisten toiminta tukee. Toiset ovat tarpeellisia sivuhenkilöitä Alistairin elämässä.

Suomessa elää yli viisi miljoonaa ihmistä. Se on suomen väestö. Väestöstä voidaan tilastointia ja ennusteita varten puhua yhtenä ryhmänä. Pienemmiksi ryhmiksi väestöä on ruvettu erottelemaan miehiin, naisiin, ikäluokkiin, työssä käyviin ja työvoiman ulkopuolella oleviin... Luokat ovat sopimuksen varaisia, mutta ohjaavat ajatteluamme ja asenteitamme.

Minun tutkimukseni kohdistuu suomalaiseen aikuisväestöön, miehiin ja naisiin, jotka lääketieteellisen diagnoosinsa perusteella ovat oikeutettuja tiettyihin erityispalveluihin. Kyse on kehitysvammaispalveluihin oikeutetuista täysi-ikäisistä suomalaisista. Täydet kansalaisoikeudet heistä on vain harvalla. Paljon useammalla voisi olla, kun lakkaamme ajattelemasta osaa väestöstä ensisijaisesti kehitysvammaisina. Miten mahdottoman vaikeaa on yrittää ylittää tilastoinnin, luokitusten ja järjestelmien tarjoamat tavat jaotella ja luokitella ihmisiä!

Naurettavan itsestään selvä asia, ehkä juuri siksi niin vaikea oivaltaa.

Monet suomalaiset kehitysvammaisten yhteisasunnot ovat täynnä lukujärjestyksiä. Nämä lukujärjestykset, aikataulut, eivät rakennu kehitysvammaisten elämäntavoille. Silti kyse ei aina ole edes henkilökunnan työvuorojen järjestelyistä. Aikataulut myötäilevät aikansa eläneitä suomlaisia tapoja ja tottumuksia. Tavat syntyivät, kun elämänalueet ja työt jaettiin miesten ja naisten kesken. Naisille jäi tuossa jaossa kotona pysyminen ja kodista huolehtiminen, kodinhoito. Kodinhoitoon annettiin tarkkoja ohjeita ja neuvoja. Naisten valistusjärjestöjen hyvät neuvot olivat aikanaan monella tavalla edistyksellisiä. Vähitellen niistä tuli itsestäänselvyyksiä. Alettiin toimia niiden mukaan ajattelematta, miksi. Silloin niistä tuli myös naisten pakkopaita, jonka riisuminen on ollut vaikeaa.

Monissa paikoissa kehitysvammaisille suunnattu yhteisasuminen kietoo kaikkien asukkaiden ympärille esiliinan joka päivä ja viikko yhtäaikaa ja samaan aikaan.

Mutta Alistair ja minä, me siivoamme sunnuntaisin.

Alistair asuu omassa asunnossaan toisten tukemana. Niin minäkin, vaikka kohdallani tuki ei aina ole kovin näkyvää ja selviän päivästä toiseen myös näennäisesti yksi. Alistairin ja Tommy Morrisonin toisia ovat: puolestapuhuja (advocate), kämppäkaveri, ystävät, tukitiimi (henkilökohtaiset avustajat), sukulaiset (isä).

Asunnosta lähteminen edellyttää heidän kohdallaan enenevästi toista (tuntimäärissä). Lähteminen vie resursseja enemmän kuin paikallaan pysyminen.

Vanhan sukupuolijaon mukaan naiset jäivät kotiin, kun miehet lähtivät maailmaa valloittamaan.

Naisten paikka on nyt varattu vanhoille ja vammaisille. Koti on koti vasta silloin, kun sieltä voi lähteä ja sinne voi palata.

Kansalaisen perusoikeuksia on liikkumisoikeus.

KUVA: Lasse Meriläinen

"Instituutioiden toimintalogiikkaan mahdutetut ihmiset vai ihmisten elämäntilanteisiin reagoivat instituutiot?" (Sitran uusi tulevaisuusraportti)