Ajan levottumuus lennätteli ihmisiä kuin myrskyn iroittamia lehtiä

"Ajan yltyvä levottomuus, joka jo silloin alkoi lennätellä ihmisiä kuin myrskyn irroittamia lehtiä, pysähdytti itsessään kaiken rauhallisen, keskitystä vaativan työn."

Noin Aino Kallas kuvailee 1930-lukua. Minä en pääse irti Ainosta. Palaan hänen elämäntarinaansa aina uudestaan. Samalla tavoittelen henkilökohtaista, jotakin jonka nuorelle ihmiselle tyypillisesti ohitin silloin, kun siitä vielä olisi saanut kiinni. Nuo samat myrskyt ovat vaikuttaneet miljooniin kohtaloihin eri puolilla Eurooppaa, laajemminkin maailmassa.

Viron kohtalo oli erityisen myrskyinen. Isäni Olavi syntyi Jyväskylässä vuonna 1922. Perheen matkat suuntautuivat kesäisin Viipurin kautta Tallinnaan. Viipurissa käytiin tervehtimässä Viipurin teatterissa työskentelevää enoa. Sieltä jatkettiin Tallinnaan tapaamaan setiä ja serkkuja eli Hans ukin veljiä ja heidän perheitään.

Yhdessä valokuvassa Hans ja veljensä sekä Olavi seisovat Rusalka patsaan edessä. Rusalka on venäläisen panssarilaiva Rusalkan uppoamisen muistomerkki Tallinnassa Kadriorgin puiston reunalla Suomen lahden rannalla. Panssarilaiva upposi Suomenlahteen syksyllä 1893  matkallaan Tallinnasta Helsinkiin. Patsas valmistui vuonna 1902. Ukkini Hans oli tuolloin 12-vuotias. Wikipedia kertoo, että se on ensimmäinen virolaisen taitelijan tekemä monumentti ja sitä pidetään yhtenä Viron kauneimmista muistomerkeistä. Vaikuttava se on minunkin mielestäni.

Valokuva isästäni Rusalka patsaalla on otettu joskus 1930-luvun puolivälissä, sillä polvihuousuihin puettu kuvan Olavi on reilusti toisella kymmenellä, mutta ei vielä nuori aikuinen. Tahallani kirjoitin "puettu" sillä mammani, isän äiti  Sanelma, oli hyvin tarkka paitsi omastaan, myös läheistensä pukeutumisesta. Minäkin ehdin saada tästä osani, vasten tahtoani.

Valokuvan Viron matka saattoi olla se isän kertoma matka, jolla veljekset suunnittelivat yhteisiä tulevaisuuden bisneksiä ja isä Olavin vanhemmat Hans ja Sanelma muuttoa Viroon. Ukin veli teki kauppaa Saksaan, en tiedä mitä kauppaa, mutta suhteet Saksaan olivat tuolloin lämpimät kuten olivat monilla muillakin virolaisilla. Saksan kieltä myös osattiin, olivathan sakasalaiset omistaneet ennen Viron itsenäistymistä suuren osan Viroa. Virolaiset taas olivat tehneet töitä heidän palkollisinaan. Tästä ja sen epäoikeudenmukaisuuksista Aino Kallas on kirjoittanut etenkin tuotantonsa alkuvuosina.

 Moisioista, suurtiloista kartanoineen, on vielä jäljellä useita kartanoita eri puolilla Viroa.
Kartanohistoria tulee väkisinkin vastaan Virossa kulkiessa.  "Minun kylässäni" Võllassa Muhussa on sijainnut Võllan kartano. Sinne päätieltä johtava leveä vaahtera- ja lehmuskuja  on edelleen olemassa. Nõmmella asuvien sukulaisteni naapurissa taas on Ghlenin linna jännittävine puistoineen. Kävin siellä aikanaan useinkin, viimeksi poikieni kanssa 1980-luvulla. Puisto on suosittu kävely- ja hiihtopaikka. Linnan puistoineen rakennutti sata vuotta aiemmin 1880-luvulla  baltiansaksalainen kartanon omistaja von Glehn. 

Takaisin Ainoon. Aino oli ukkini aikalainen, 12 vuotta ukkia vanhempi. Ja Aino oli samanikäinen  kuin minä nyt paetessaan miehensä Oskarin, tyttärensä Virven ja tämän kahden lapsen kanssa Suomen kautta Ruotsiin vuonna 1944.  Oskar kuoli siellä vuonna 1946. Suuri osa virolaista älymystöä oli kuljetettu sodan vuosina Siperiaan vankileirille, heidän joukossaan Jaan Kross.
Ukkini Hans puolestaan joutui perheineen lähtemään Hämekoskelta Karjalasta vuonna 1939 ensimmäisessä evakuioinnissa. Pakolainen joutui jälleen pakosalle.

Aino oli 67-vuotias paetessaan Ruotsiin. Ukkini Hans 49-vuotias lähtiessään Hämekosken tehtaalta Harlusta. Isä Olavi muistelee, että asunnon kaikki huonekalut tuhottiin etteivät jäisi venäläisille. Olavi kertoi, miten hän löi kirveellä rikki kauniin, ruskean peilipöydän. Minulla on mielessä kuviteltu kuva tuosta pöydästä, vaikka en sitä ole koskaan nähnyt.  Kuvitelmissani se on ruskeaksi lakattua kokopuuta koristeluineen, keskellä soikea peili. Neuvostoliiton kaaduttua kävimme monien suomalaisten tavoin Karjalassa mekin isän kanssa. Löysimme Jänisjoen rannat, tehtaan ja isän työnjohtajilleen rakentaman kotitalon. Talo oli isän nuoruudessa upouusi kaksikerroksinen paritalo, edelleen asuttu. Muutamalla osaamallani venäjän kielen sanalla "eta, papa, doma" sain asukkaat ymmärtämään, miksi siellä olimme. Pääsimme sisälle.

Minulle on jäänyt erityisesti mieleen, miten vanhan miehen askel nopeutui Jänisjoen rantoja kulkiessamme, ääni kohosi liikutuksesta ja innostuksesta: Tuolla uimme Puten kanssa, tuolla kävin papan kanssa ongella. Putte oli Putte-kummini, Gustav Gabell, tehtaanjohtajan poika.  Papalla isä tarkoitti äitinsä Sanelman isää Nestori Salojärveä. Nimittäin Sanelman
äiti ja isä muuttivat mukana Hämekoskelle. Karjalainen heistä ei ollut kukaan. Ukki oli syntynyt Virossa. Sanelman suku taas oli lähinnä Keski-Suomesta kotoisin.

Isän Nestori- papan hautaa etsimme samalla matkalla Harlun hautausmaalta. Isä muisti, kuinka hän haki Ruskealan marmorilouhokselta marmoria, jolla hautakumpu koristeltiin. Samaa Ruskealan marmoria on aikanaan käytetty Pietarin Iisakinkirkon ja Talvipalatsin rakentamiseen.

Pappa jäi sinne, mutta mummo - isomummoni Eeva Johanna Salojärvi - evakuoitiin isän perheen mukana. Lasken taas: Isomummon on täytynyt olla tuolloin 63-vuotias, hieman nuorempi kuin minä nyt. Isomummo oli menettänyt miehensä ja jo aiemmin sisällissodan seurauksena kaksi kolmesta pojastaan. Aino Kallas oli joutunut jo ennen miestään Oskaria hautaamaan kolme lastaan, heistä kaksi myrskyn aikana kuolleita nuoria aikuisia.

Isomummo oli lapsuuteni turvallisin ihminen. Olin 12-vuotias hänen kuollessaan.  Äitini Kirsti sanoi joskus, että hän oli perheestämme ainoa, joka ymmärsi lasta. Minua. Körökörökirkkoon ja väsyväsyvästäräkki tai tanssimunvauvani... Näitä mummo lauloi. Mummolla oli aina jalassa pyöreäkärkiset nahkasaappaat - joita pidin hänen kuoltuaan teininä.

Tanssi mun vauvani, tanssi ja kiiku
Eihän ne töppöset vanhana liiku
Tanssi mun vauvani, tanssi sä aina
Vanhana töppöset painaa.

Näin se menee. Nykyisin alkaa pidempien kävelylenkkien jälkeen oma askeleeni painaa.

Palaan Aino Kallakseen. Pakolaisuudesta Aino kirjoittaa Vaeltavassa Vieraskirjassa:
"Olemme häkissä, ristikon takana, vain ajatus on vapaa..."
"En koskaan tule kotiutumaan Tukholmaan, en tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, en pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon..."

Tavoittaako Aino lauseessaan yleisen pakolaiskokemuksen, kokemuksen toisen luokan kansalaisuudesta? Aino Krohn kuului suomalaiseen yläluokkaan ja älymystöön. Hänestä tuli tunnettu kirjailija ja diplomaatin vaimo. Ja pakolainen.

Mietin ukkiani. Hän haki ja sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1933, 43-vuotiaana. Ehkä myrskyn vuodet saivat hänet luopumaan Viron kansalaisuudesta. Viron kansalaisuus hänellä on luullakseni ollut, sillä Jyväskylän kirkonkirjojen mukaan vuonna 1921 vihittiin avioliittoon isoäitini Sanelma Elisabet Salojärvi ja Hans Tedre Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virosta.

"Jaani kirik", Pyhän Johanneksen kirkko on luterilainen kirkko Tallinnassa nykyisin Vapauden aukioksi nimetyn aukion reunalla. Kirkko avattiin vuonna 1867.  Se sijaitsee vanhan kaupungin laidalla lähellä Kirjailijoiden taloa. Kirjailijoiden talon Pegasus-ravintolassa käyn syömässä lähes aina Tallinnassa käydessäni. Suosittelen.
Kirjailijoiden talon ikkunoista Jaan Kaplinski katseli aikanaan toista kirkkoa - ja kaipasi maalle avarampiin maisemiin. Kirjailijoiden talon vieressä seisova "Niguliste kirik", Pyhän Nikolauksen kirkko on pyhitetty Nikolas ihmeidentekijälle, kalastajien ja merimiesten suojeluspyhimykselle.  Suojeluspyhimystä olisi tarvinnut myös ukkini kaksoisveli, Viron laivaston matruusi, joka katosi myrskyn vuosina merellä. Hänestä isä kertoi: Veljekset olivat rakkaita toisilleen. Vielä aikuisinakin Tallinnan vierailuilla he saattoivat nukkua samassa sängyssä. Niin ukkini menetti kotimaansa ja kaksoisveljensä. Äitinsä hän oli menettänyt jo lapsena tämän pudottua navetan ylisiltä.

Aino Krohn avioitui Oskar Kallasen kanssa vuonna 1900. Heidät  vihittiin Helsingin saksalaisessa kirkossa. Ukkini Hans on tuolloin ollut 10-vuotias koulupoika Tallinnassa.

Myöhemmin Suomen ja Viron itsenäistyttyä Ainosta tuli avioliiton kautta Viron kansalainen ja hän menetti Suomen kansalaisuuden. Pakolaisvuosina kansalaisuuden menetys vaikeutti hänen matkojaan Suomeen. Jollain erityisjärjestelyillä kansalaisuus palautettiin hänelle, kun hänelle oli miehensä kuoltua Tukholman aikana myönnetty Wihurin rahaston iso apuraha. Sen vastaanottamisen ehtona oli Suomen kansalaisuus.

Tätä en vielä ymmärrä: Miten isoäitini Sanelma säilytti Suomen kansalaisuuden. Ukin Matt-serkun kanssa muutamaa vuotta aiemmin avioitunut Hilda Tedre sen sijaan sen menetti. Tämä arvoitus on varmaankin helppo ratkaista.

Aino Kallas kuoli Helsingissä jonkinlaisessa vanhusten palvelukodissa vuonna 1956, 78-vuotiaana.
Isomummoni kuoli Viialassa vuonna 1963, lähes 84vuotiaana. Ukkini Hans Tedre kuoli pari vuotta myöhemmin 75-vuotiaana ja mammani Sanelma oli lähes 85-vuotias kuollessaan.

Heidät kaikki kolme on haudattu samaan hautaan Viialan hautausmaalle, josta ukki löysi sodan jälkeen uuden työpaikan ja jossa mamma perusti velkarahalla ompelimon ja kangaskaupan, Viialan asusteen.  Elämä täytyi jälleen kerran aloittaa alusta. Nykykatsannossa ukki olisi ollut jo lähellä eläkeikäää. Sen sijaan hän työskenteli Viiala oy:n palveluksessa työnjohtajana kunnes täytti 70 vuotta. Mamma taas piti kangaskauppaansa vielä yli 80-vuotiaana. Minäkin ennätin lukiovuosina olla siellä kesätuuraajana.

Ukin hautajaisista muistan isän lämpimän huvittuneen tokaisun: Siinä ne nyt pötköttävät vierekkäin, kiistakumppanit. Isomummo ja ukki eivät kuulemma koskaan tulleet toimeen keskenään. Isomummo kutsui vävyään "Tedreksi", vaimonsa taas "Hansuksi".  Riidoissa tai ei: isomummosta Hans ja Sanelma huolehtivat. Kuten Hämekoskella, Viialassakin asuivat kaikki kolme samassa huushollissa uusissa Viiala oy:n hienoissa kerrostaloissa Lallinmäessä. Minäkin asuin heidän luonaan kaksi talvea äidin opiskellessa Helsingissä opettajakorkeakoulussa, 4-6-vuotiaana.   Samassa pihassa asui Ihva Aula, Myllyluoman Ritva. Ritvasta tuli käsityötaiteilija. Tapasimme uudelleen Joensuussa 1970-luvulla.


P.s. Vielä syrjähyppy Viron kansalaiskirjalijaan Tammsaareen. Vuonna 1878 syntynyt Tammsaare oli Ainon aikalainen. Juhani Salokannel vertaa hänen merkitystään Viron kulttuurille  Aleksis Kiven ja Väinö Linnan merkitykseen suomalasille.

Kirjallisuudentutkija Salokannel on kirjoittanut Tammsaaren elämäkerran. Helsingin Sanomien arvostelussa sanotaan:

"Koska kirjailija (Tamsaare, ST) kuoli sodan aikana eikä siis lähtenyt monien muiden kirjailijoiden tavoin maanpakoon, hänet hyväksyttiin neuvostokirjailijaksi korostamalla teosten työläishahmoja ja vaikenemalla esimerkiksi läpikäyvistä viittauksista Raamattuun.

Virolaiset ovat kuitenkin aina osanneet lukea rivien väleistä, ja jokainen aikakausi on luonut omat Tammsaare-tulkintansa....
...Suonraivaajakuvausten sijaan nykyihmistä puhuttelee Tammsaaren tuotannon filosofinen ydin: ihmisen mahdollisuus vaikuttaa kohtaloonsa, elinympäristöönsä ja ihmissuhteisiinsa."

En kuvitttele olevani mikään Salokannel, en sinne päinkään, mutta jotain tällaista aion tavoitella:
Esseistinen pyrkimys näkökulmia avaaviin, kiistanalaisiinkin rinnastuksiin kuuluu tyyliin.


Nyt kirjoitan lähinnä muistiinpanoja. 




Wikipedian lisäksi olen käyttänyt lähteinä:
Aino Kallas: Elämäntoveri 1957.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirsikankukkien Tukholma ja Aino Kallaksen 40-luvun vuodet. Blogikirjoitus Aino Kallas -seuran sivuilla 2.5.2019.
Aino Kallas-seuran ja Mirka Rekola-seuran järjestämällä Aino Kallaksen syntymäpäiväkävelyllä Helsingissä 1.8.2019 kuulemaani.
Elämäkerta kertoo, miksi A.H.Tammsaare on virolaisille kuin Kivi ja Linna suomalaisille. HS 8.7.2017 (Satu Grünthal)

Muhu osa 1

Saarenmaan kynnysmatto, sanovat saarenmaalaiset Muhusta tarkoittaen, että siitä pyhkäistään mantereelta tullessa nopeasti läpi Saarenmaalle. Suora ja sileä noin 40 kilometriä pitkä tie halkaiseekin Muhun ja ohipyyhkiviä autoja tulee kesällä lautalta pitkinä letkoina - turhan kovaa.

Minä olen erilaisten onnellisten sattumien vuoksi juuttunut Muhulle kerta toisensa jälkeen. Mutta mitäpä ajatteli Aino Kallas Muhusta vuonna 1907. Aino nimittäin vietti kesää Saarenmaalla tehden pitkiä pyöräretkiä saaren kyliin. Yksi reissu ulottui Muhulle - tosin sinne ei menty pyörällä vaan laivalla  Kuresaaresta Kuivastun satamaan. Samaiseen satamaan tulee nykyisin autolautta mantereelta. Lauttamatka kestää vajaat puoli tuntia.  (Ja - uskallanko sanoa: lautalta voi melkein nähdä minun tulevan kotirantani.)

Sieltä laivan kannelta  Aino katseli aamuneljältä auringon nousua. Saarelle heidät haki laivalta kahdeksan miehen soutuvene. Polkupyörällä sitten ajoivat Muhun kirkolle, luultavasti Liivalle - jossa nykyisin sijaitsee kirkko, kauppa ja kirjasto sekä kesäaikana useampikin avoin kahvila.  Taitaa siellä apteeekki, posti ja pankkikin olla.
Matkalla kirkolle pysähtyivät useampaankin taloon. Talon naiset toivat aitoistaan esille "tanujaan, sukkiaan ja kintaitaan" (mikä lie on tanu?) Aino kuvailee myös muhulaisen kansallispuvun, joka noihin aikoihin oli poikkeuksetta vielä käytössä. Hame oli lyhyt ja oranssinvärinen - ja sitä oranssinväriä on edelleen muhulla kaikkialla, niin bussikatoksissa kuin turisteille tarjottavissa käsitöissäkin.

Aika vähän Aino päivästään Muhulla kertoo. Takaisin Saarenmaalle hän kirjoittaa heidän ajaneen yli  kolme virstaa pitkän Muhun sillan, joka yhdistää sen Saarenmaahan. "Ihmeen ihana näköala molemmin puolin, kummallakin aukeaa kaukana avovesi, mutta lähempänä on luonto vehmasta, meri kapean salmen puristuksessa, lokkeja istuskelee sillan käsipuulla tai kelluu tyyntyvässä vedessä, merenpohja kuultaa läpi, niin matalaa siinä on, näkee levät ja kivet, kaislasaarelmia siellä täällä. Toisella rannalla on kokonaisia kaislametsiä, virstan pituisina ne ulottuvat mereen, ruoko kukkii punatupsuisena liejussa"(s.373 Kallaksen päiväkirjat, osa 1).

Ja niin Aino poistui Muhulta. Mutta ei hän todellisuudessa poistunut siltaa pitkin  - vaan pitkin muutamia vuosia aiemmin perustettua pengertietä "Väikese Väina tammea". Pengertie - maantee läbi mere -  avattiin vuonna 1896. Näin Suomenlahden toiselta rannalta yli 120 vuotta myöhemmin katsoen, olisi silta ollut fiksumpi ratkaisu. Vesi olisi saanut virrata vapaana Väikesessä Väinässä. Samaa ovat sanoneet virolaiset ympäristöaktivistit.
Tällä hetkellä silta-asia puhututtaa Muhun mantereen puoleisella rannalla. Lauttayhteys mantereelle haluttaisiin korvata sillalla. Siitäpä vasta pitkä silta tulisi.

Aino lähti, mutta Muhu jäi paikalleen. Wikipedian mukaan vuonna 2011  Muhulla oli 1483 asukasta ja 52 kylää. Useat kylät taitavat olla kesäkyliä ja talvella miltei tyhjillään. Mutta Völlan kylässä, siinä Kuivastun sataman lähellä Suure Väina lahden rannalla on asukkaita läpi vuoden. Siellä on myös saaren paras uimaranta. (Saaren rannat ovat kiviset, joten kivaa uimpaaikkaa on vaikea löytää.)  Itämeri (viroksi tosin Läänemeri) siinä Muhun ympärillä loiskii. Etelässä Riian lahti ja pohjoisessa Väinä meri Väina meri on meriluontonsa puolesta ainutlaatuinen ja se on suojeltu Itämeren ensimmäisenä mertensuojelualueena.

Nyt on taas meneillään melkoiset entäsjossit. Entäs jos muuttaisin. Entäs jos. No entäs jos en. Ainakin jään siinä tapauksessa paljosta vaille.

p.s. Haide-Ene Rebassoo, Laidude raamat, 1970 (teos kertoo Väinämeren luodoista tai pikkusaarista, alueen linnustosta, eläimistöstä ja kasvikunnasta)

Turistin matkaoppaana kirjat

Aurinko, lämpö ja turisteja niin, että tukehtuu. Semmoiselta vaikutti Tallinnan vanhakaupunki  huhtikuisena lauantaina, kun ohikulkumatkalla yövyin Tallinnassa. Gadriorgin puistokin oli täynnä kansaa, myös virolaisia perheineen viihtymässä vapaapäivänä. Yksi turistia määrittävistä keskeisistä ulottuvuuksista on, että hän kieltää olevansa turisti - sanoo Otso Kantokorpi. Minä en kiellä, turisti mikä turisti, mutta mielummin paikoissa, missä on tilaa hengittää - Kuten Muhulla tai Saarenmaalla. Vanhassa kaupungissa shoppailin sen verran, että ostin Kirjailijaliiton talon alakerran antikvariaatista yhden Veljo Rannikun tekemän kirjan. Veljosta hänen kuolemansa jälkeen tehdyn kirjan sain sitten Gadriorgin puistossa vaimoltaan Taimilta. (P.s. Kirjailijaliiton talossa ovat asuneet ainakin Kross, Kaplinski ja Niit. Ketä lie nykyisin asuu.) 

Nyt on sydän pakahtua monenmoiseen sanomiseen, jonka muutama päivä Virossa yhdistettynä muiden kirjoittamiin teksteihin aiheutti. Pakko pistää vähän muistiin, Kirjoitan kirjoista ja kirjailijoista. Aloitetaan Aino Kallaksesta. Otso Kantokorpikin on monen muun tavoin etsinyt Ainoa, muun muassa Saarenmaalta. Hän kirjoittaa:

"Jokaiselle retkelle lähtiessäni sisuskalujani kaihertaa mukava jännitys, kuin joulupukkia odottaisi. Luen Kallaksen päiväkirjasta polkupyöräretkestä Salmen kylään kesällä 1907: ”Joka talolla on oma tuulimyllynsä. Verkkovajat kykkivät toinen toisensa vieressä kuin harmaat varikset samalla aidaksella.”

Kun menen Salmeen, ei siellä ole tuulimyllyjä eikä jälkeäkään vanhasta kalastuksesta. Ei yhtään verkkovajaa. Ei kauniita veneitä, joilla ahavoituneet miehet toivat mereltä herkullisia piikkikampeloita. Ainoa ravitsemusliike on pieni hampurilaiskoju Viking Burger!

Kyllähän minä tämän kaiken arvasin, ja osin tiesinkin. Neuvosto-Viron ensimmäinen kalastuskolhoosi perustettiin nimittäin juuri Saarenmaalle keväällä 1948. Viimeistään silloin tuo autenttinen kalastuskulttuuri tuhoutui. Ja peruuttamattomasti, sillä ei kapitalistinen ”vapauskaan” ole tuonut sen enempää vapautta. Kävin viime viikolla Kuressaaren Selverissä, isossa ruokakaupassa, jonka kalatiskillä oli ainakin kymmentä erilaista savukalaa. Kun kysyin ahvenen alkuperää, ilmeni että se tuli Aasiasta. ”Ei meillä ole mitään saarenmaalaista kalaa”, joutui myyjä lopulta tunnustamaan."

Totta on, että Ainon ja muiden kuolleiden aika on iäksi mennyt ja tavoittamattomissamme, mutta jonkin hennon kuvajaisen nuo fyysiset paikat, joissa he ovat kulkeneet ja joista he ovat kirjoittaneet, meille perässäkulkijoille tarjoavat. Aion kaivaa hyllystä Ainon päiväkirjat minäkin (ne olen säästänyt, vaikka 95% kirjoistani olen levitellyt ympäriinsä.) 

Ainon elämässä on paljon puolia, joista kirjallisuushistoria Suomessa tai Virossa ei ole aiemmin ollu kiinnostunut - kuten molempien lasten kuolema sodan aikana (poika Sulev teki itsemurhan, tytär ammuttiin) tai pakolaisaika Ruotsissa. Vasta nyt on ilmestynyt Silja Vuorikurun tutkimus, jossa näitäkin (ja monia muitakin) puolia Ainon elämästä käsitellään. (En ole vielä lukenut, vasta varannut.)

Myös Impi Paju jäljittää Aino Kallasta todeten luulleensa - väärin -, etteivät virolaiset pidä häntä omana kirjailijanaan niin kuin suomalaiset. Kallaksen päiväkirjat olivat Neuvosto-Virossa kiellettyä kirjallisuutta ja ne julkaistiin vasta uudestaan itsenäisessä Virossa. Pajun mukaan neuvostomiehityksen alkuaikoina tuhottiin 30 miljoonaa kirjaa, aikakaus- ja tiedelehteä. Tarkoituksena oli hävittää muistijäljet itsenäisyyden ajasta.

Saarenmaalla Kallas kirjoitti vielä realistista proosaa, yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tarinoita kartanoiden alustalaisista, jotka joutuivat raatamaan maaorjuutta muistuttavissa oloissa saksalaisten isäntiensä kanssa. Vielä pitkin 1800-lukua oli yleistä, että alustalaisia ruoskittiin, jos he niskuroivat. Ainon kirjoista "Nuori Viro: muotokuvia ja suuntaviivoja" vuodelta 1921 pohdiskelee virolaisen identiteetin muotoutumista ja itsenäisyyteen kasvamista. Myöhemmin Hiidenmaan kesäkodin aikana alkoi kaunokirjallinen tuotanto.

Impi Paju toteaa, että Aino Kallas tekee piilostaan pontevaa paluuta Viron kulttuurimaisemaan.Pajun mukaan "Viron pakolaiset olivat niin Neuvosto-Virossa kuin Suomessakin sopimaton aihe. Siitä kertoi minulle toimittaja ja kirjailija Erkki Toivanen. Hänenkin äitinsä oli virolainen taiteilija, ja hän jopa vaikeni omasta virolaisuudestaan aina vuoteen 1991 asti." Tuo edellä oleva lause auttaa minua ymmärtämään monia asioita omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Viron pakolaisuudesta ei puhuttu - ja äskettäin joku nuoruudenystäväni totesi, että Suomessa tuskin tiedettiin, että sellaista maata kuin Viro olisi olemassakaan.

Otso Kantokorpi etsi Ainon paikkoja Saarenmaalta suunnistaen hänen kirjojensa mukaan. Arusten kylässä kukaan ei enää tiennyt, missä on ollut talo, josta Aino kirjoittaa. Kantokorpi ei luovuttanut, vaan jatkoi etsimistään. Hän lähetti sähköpostia nykyiselle kirkkoherralle, joka lupasi auttaa. Talon paikkaa ei löytynyt, mutta kirkkoherra ties, missä sijaitsee sen Karjan kirkon lukkarin hauta, jonka luona Saarenmaalla vieraillessaan Ainon kirailijanura alkaa. Kantokorpi kirjoittaa: "Niinpä etsin tuon kirkon lähellä metsässä olevan hoitamatta jätetyn hautausmaan, jonne johtavaa ruohottunutta tietä ei ole edes merkitty viitalla. Löysinkin haudan erään aatelissuvun tunnistamattomaksi raunioituneen hautakappelin viereltä. Istahdin keskellä kummitusmaista maisemaa sammaloituneelle hautapaadelle. Auringonsäteet puhkoivat metsittyneen kummun syvää vihreää. Minut valtasi onnellinen olo. Olin löytänyt taatusti jotain aitoa.

Palaan tänään Saarenmaalle ja luen uudestaan Kallaksen novellin ’Lukkari ja kirkkoherra’, joka kertoo Allasista. Tiedän, että kirkkoherrakin oli olemassa ja että hänetkin on haudattu samaan paikkaan. En kuitenkaan jaksanut raaputtaa sammaloituneista paasista esiin Karl Wöhrmannin (1864–1925) nimeä.

Luulen kuitenkin, että yritän sitä vielä ensi viikolla." (Kantokorpi, YLe Kulttuuri)

Seuraan Kantokorven, Vuorikurun ja muiden piirtämää karttaa minäkin. 

Toisena lähteenä Impi Pajun puhe Avoimien Ovien teatterissa Aino Kallaksen Sudenmorsian -esityksen jälkeen 14.03.18

Viroa kolmen sukupolven kirjoissa

Olen rouskutellut virolaista kirjallisuutta, etenkin muistettua  omaelämää. Olen löytävinäni paljonkin samuutta kolmen miehen teksteistä. Jaan Kross, s. 1920 syntyi itsnäistyvään Viroon ja ennätti aikuistua käydäkseen siperianopit. Jaan Kaplinski s. 1941 syntyi vuoroin Saksan ja Neuvostoliiton miehittämään Viroon. Itse ei käynyt siperiankoulua, mutta isänsä jäi sille tielleen. Tõnu Õnnepalu on syntynyt 1962. Hänen siperiakursseistaan en tiedä ja sen verran nuorempi onkin, ettei vielä ole ollut tarveta lapsuutta tai menneitä sukupolvia muistella. Ehkä sekin aika tulee - kuten meille useille vanhaksi eläville näyttää tulevan.

Kolmen sukupolven virolaisviisaita. Kaikki he ovat opiskelleet Tarton yliopistossa, Kross juridiikkaa ja historiaa, Kaplinski kielitiedettä  (ja sosiologiaa?), Õnnepalu biologiaa. Minä olen näkevinäni heidän ympärillään leijuvan tuon kuuluisan Tarton hengen (, jota jo heitä aiemmin siellä asunut Aino Kallas ei kyllä nähnyt, hän kuvaili Tarttoa sisäänpäinkäätyneeksi pikkukaupungiksi. Kaplinski syntyi muuten Oskar ja Aino Kallaksen rakennuttamassa Kallaste-talossa/huvilassa/kartanossa. Hänen isoisänsä oli sen Kallaksilta ostanut. )

Ainakin seuraavia samuuksia (ja eroja) löydän kolmen sukupolven kertomuksista. Heistä Kaplinski ja Õnnepalu viihtyvät maalla ja kirjoittavat paljon maalta. Molemmilla tuntuu olevan syvä yhteys luontoon ja käsillä tekemiseen, vanhoihin taitoihin ja niiden elossapitämiseen. Paljon Krosskin on maalla ehtinyt aikaansa viettämään (vaikka Siperia unohdettaisiin), osaksi piileskelläkseen miehittäjiä. Lapsuuden kesäkoti oli tosin Nõmmella (, joka noihin aikoihin oli aivan maaseutua - vaikkaikn nykyisin Tallinnan esikaupunkia.)

Kaplinski ja Õnnepalu kirjoittavat elämänkertomuksiaan kirjeen muotoon. (Kaplinski isälleen - jota ei koskaan tavannut - , Õnnepalu tuntemattomaksi jäävälle Tärkeälle ihmiselle) Ônnepalun kirjeet tosin ovat sähköisiä.

Kross ja Kaplinski ovat delegoineet autolla ajon vaimoilleen. Molemmat ovat asuneet Tallinnan kirjailijatalossa, joskin Kaplinski tunsi siellä tukehtuvansa - ja kaipasi maalle. Hän yritti perheineen vaihtaa asunnon Nõmmelle, mutta kirjailijaliiton sääntöjen vuoksi vaihtajan olisi pitänyt olla myös kirjailija.

Sekä Kross (omakohtaisesti) että Kaplinski (isänsä ystävien kertomana) kirjoittavat siitä, miten vankiloissa sellikaverit pitivät vuorotellen luentoja, kuka mistäkin akateemisesti itseään kiinnostavasta aiheesa. Vankilassahan oli miltei koko Viron sen aikainen älymystö - joten tuttuja tapasi paljon.

Ainakin Kaplinski (ja peitetymmin Õnnepalu?) on pettynyt siihen, millaisen Suunnan Viro on uuden itsenäistymisen jälkeen ottanut. Kross pohtii enemmän sitä, miten länsi jätti Viron oman onnensa nojaan.

Õnnepalun kirjassa kuvaillaan hienosti sisältä päin pienten arkisten yksityiskohtien kautta Viron 1900-luvun historiaa rannikon asukkaiden näkökulmasta.

Krossin ja Kaplinskin välissä syntyi Ilon Wikland s. 1930 Tartossa. Hän kertoo elämäntarinaansa kuvin lastenkirjassa "Pitkä, pitkä matka", sanat ovat Rose Lagercrantzin. Tämä kirja vaikutti minuun syvästi. Pieni tyttö matkaa kahdestaan paimenkoiransa kanssa sota-aikana sotaa pakoon isoäidin luota Tartosta toisen isoäidin luokse Haapsaluun. Matka jatkuu muutaman vuoden päästä kalastajaveneellä meren yli, mutta isoäiti ei lähde. Toiset päättivät lähteä, toiset jäädä. Jotkut eivät päässeet vaikka yrittivät (ja osa heistä hukkui merimatkalla.) Jaan Kross oli lähtemässä, mutta lähtö estyi. Kirjassaan hän itseironisesti arvioi jääneensä saamattomuuttaan.

Aino Kallas (s.1878) ei viihtynyt Tartossa, mutta sen sijaan myöhemmin Kallakset rakennuttivat kesäkodin Hiidenmaan naapurisaareen Kassariin. Sitä paikkaa Aino Kallas rakasti - ja Hiidenmaallehan sijoittuu myös hänen kenties tunnetuin kirjansa Sudenmorsian. Samaiselle Hiidenmaalle sijoittuu myös Tõnu Õnnepalun Paratiisi - kirja, joka järisytti minun pääni. Paratiisi on pieni kylä Hiidenmaalla.

Tiedän myös muita kirjailijoita, jotka asuvat noilla Viron saarilla (ja ihemkös tuo, kun miltei koko Viro on meren ympäröimä - ja jos ei meren, niin suurten järvien (Peipsijärvi.).  

Tämmöisiä mietin, kun olen aamulla lähdössä Muhun saarelle - ja sieltä palatessa Tallinnaan tapaamaan vanhaa kolleegaa ja ystävää, jonka kanssa muistelemme muutama vuosi sitten kuollutta virolaisen luonnosuojelun pinoneeria Veljo Rannikua.  Ranniku oli  nimensä mukaisesti syntyisin rannikolta, rakasti merta ja luontoa, Ennätti käydä siperiansa hänkin. Veljosta sitten seuraavaksi. 

Kirjoja: Jaan Kross:  Rakkaat kanssavaeltajat.
Jaan Kaplinski: Kirje Isälle
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi

Ukkia etsimässä

Vaikka kuinka monta kertaa painan mieleeni, aina uudelleen unohdan. Olen unohtanut miltei kaiken, mitä olen jostakin (usein sivulauseessa) kuullut - ja jonka olen luullut ikuisesti muistavani. Nyt ryhdyn kokoamaan niitä vähäisiä palasia, joita minulla vielä on. Kirjoitan muistiinpanomielessä.

Aloitetaan ukista, "ainoasta oikeasta" ukistani,  yhdestä harvoista pysyvistä ihmisistä lapsuudessani.

Kerron Hanssusta. (Joksi häntä perheessä kutsuttiin - paitsi isomummuni eli anoppinsa kutsui aina Tedreksi. Jostakin syystä he eivät sietäneet toisiaan - vaikka asuivat samassa huushollissa. Nyt minulla on aavistus siitä, miksi mummu ei Hanssusta pitänyt. Mutta siitä kirjoitan myöhemmin.)

 Hanssu syntyi Tallinassa  elokuun 18. päivä vuonna 1890, neljä vuotta myöhemmin kuin Hella Murrik (Wuolijoki). Yllä olevaa pientä  paperilappua vuodelta 1907 hän kantoi mukanaan läpi elämänsä. En tarkalleen (vielä) tiedä, mikä se on. Kuvittelen, että se on jonkinlainen rippikoulutodistus.
Tuo lappunen on ojennettu hänelle vuosi Viron veripäivien jälkeen. Virossa Venäjän kaaos aiheutti yleislakon ja siellä tilanne kärjistyi, kun kuvernööri antoi luvan avata tulen Tallinnan Uudella (Venäjän) torilla mieltään rauhallisesti osoittaneeseen väkijoukkoon. Siinä kuoli lähes sata ihmistä. Viroon julistettiin sotatila, kokouksia kiellettiin,  pidätykset alkoivat ja sanomalehtiä estettiin ilmestymästä. Työläisiä lähti maaseudulle ryöstäen ja tuhoten virolaisalueella 160 kartanoa ja kartanonherroja otettiin panttivangiksi. Ääriradikaaliin toimintaa lietsoi balttiansaksalaisia kartanonomistajia kohtaan tunnettu herraviha, ja vuosituhantinen kokemus sorrosta. Balttiansaksalaisten ja Venäjän hallituksen lähettämien rangaistusjoukkojen vastaiskussa surmattiin kaksisataa ihmistä ilman tutkintaa ja tuomiota.  Vankeus-, pakkotyö ja karkoitustuomioita jaettiin. Tuossa vaiheessa ukki on ollut 16 -vuotias ja yhteiskunnallinen tilanne sekasortoinen.  Vielä monimutkaisempi kuin samaan aikaan Suomessa.

En ole vielä selvittänyt, mikä tarkalleen ottaen tuo Mälestusen täht on, mutta niitä on virolaisissa antikvariaateissa myytävänä muutamalla eurolla.

Toinen säilynyt asiakirja on pankkikirja. Vuodelta 1917. Jos näen leiman oikein, pankkikirja on avattu 16.10.1917, siis lokakuun vallankumouksen aikaan,  Katri Issakainen auttoi minua ymmärtämään tätä kirjaa. Katri kirjoittaa minulle facebookissa:

Hienoja dokumentteja. Hans on saattanut käyttää pankkikirjaa jonkinlaisena matkustusasiakirjana, kun tuohon aikaan ei ollut kuvallisia passeja kovin yleisesti, joten monenlaisilla paperinpaloilla saatettiin henkilöllisyys todistaa. Pikkutekstistä 1000 ruplan merkinnän vasemmalla puolella ei aivan saa selvää, että onko kysessä nosto vai talletus ko valtiolliseen pankkiin. Valtiollisen säästökassan talletuskirjaan, jonka pääkonttori oli Moskovassa, liimasi sitten Hans tai laivayhtiö Henry C Zaron virkailija laivayhtiön osoitteen sisältävän paperin. Vuosi ja tuo matkayhtiön agentti (Henry C Zaro) tekevät asiakirjan mielenkiintoiseksi, sillä Lev Trotski matkusti samaisen matkustusagentin Zaron avulla New Yorkiin juuri kyseisenä vuonna 1917. Mielenkiintoinen on myös pyöreä leima etusivulla, jossa lukee Third ave, mikä viitannee samaiseen New Yorkiin. Tuohon aikaan myös melko paljon venäläisiä kulki ko matka-agentuurin kautta Amerikkaan, ja jotkut tutkijat ovat pitäneet noita matka-agentuureja, myös vakoilun keskeisinä solmukohtina.

 Löysin Henry C Zarosta pienen lisätiedon 1900-luvun alusta, että hän oli ammatiltaan New Yorkilainen pankkiiri, joka myös vaihtoi rahaa ja myi lippuja Venäjälle lähteviin höyrylaivoihin konttorissaan Kolmannella Avenuella.

 Niin tuosta käyttikö Hans-ukki säästökirjaa matkustusasiakirjana, ei ole varmaa, mutta melko oletettavaa, mikäli sitten ei säästänyt ja käyttänyt tilikirjaa muista syistä. Tuossa mainoksessahan lukee myös että Henry C Zaro myös vaihtoi rahaa, eli voi olla myös rahanvaihtoasiakirja, Henry Zaro on leimannut ja allakirjoittanut Hans Tedren säästötilikirjan - miksi? Tallettaakseen Hansin rahaa (New Yorkissa Moskovan valtionpankin tilille? Nostaakseen rahaa? Hyväksyäkseen rahanavaihdon esim ruplista dollareiksi? vaiko myydessään Hansille lippua Stema shipiin - so matkustusasiakirjana?) Minunkin ukkini Johan David Putkonen reissasi Amerikkaan, ja oli siellä hanttihommissa kaivoksilla ja metsästöissä, kunnes tuli Suomeen.

Oletkos Silva huomannut jo tämän, Eestin valtionarkisto on kerännyt sotilasrullista tietoa, ja koonnut nettiin. Ainakin yksi Hans Tedre (s. 18.8.1890) näkyy olleen rullissa (so sotilasluettelossa) vuoteen 1917. http://www.ra.ee/ilmasoda/index.php/soldier/searchAdvanced…Hallitse

Eestlased Esimeses maailmasõjas - Otsingu tulemused

RA.EE

Nyt villi arvaukseni on, että Hans lähti pakoon, koska olisi joutunut sotaan. Toisaalta olen aiemmin löytänyt  pikku-uutisia, joiden mukaan hän on 1914 ja 1915 asunut Jyväskylässä. (Uutiset koskivat hänen tekemiään veromuistutuksia.) Ehkä hän silloinkin oli sotaa paossa. En tiedä. (Isän muistan kerran kysellessäni vastanneen, että pakeni tsaarin armeijasta.)

 Hans Tedre oli ilmeisesti Jyväskylässä 1910-luvulla? https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search…Hallitse

Sanomalehdet - Digitoidut aineistot - Kansalliskirjasto

DIGI.KANSALLISKIRJASTO.FI

Tuula Kupari Jyväskylän kaupungin asukkaat esim. vuodelta 1915 löytyvät Vaasan läänin henkikirjoista, tästä alkaa http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=21664179 - vähän selaamista, mutta saattaisi löytyä isoisäsikin?Hallitse

Digitaaliarkisto

DIGI.NARC.FI

Yllä olevat keskustelut kävin facebookissa Harlu-seuran sivuilla. (Ukki ja vaimonsa Sanelma sekä poikansa Olavi asuivat Harlun Hämekoskella 1930-luvulla aina  talvisodan evakuointiin asti. Heidän kanssaan asui myös isomummo ja isopappa Hanna ja Nestori Salojärvi. Isopappa on haudattu Harluun. Muut evakuoitiin Suomeen. Mutta sekin on jo toisen jutun aihe.)

Toinen juttu on sekin, miksi minä vuonna 1986 jätin pienen poikani kotiin Joensuuhun matkustaakseni Jyväskylään. Minun oli tarkoitus tavata siellä mamman veli Tapani, koska minulla oli häneltä kovasti paljon kysyttävää. (Kysymyksiä, joita aiemmin en tiennyt olevan olemassakaan.) Hän asui jyväskyläläisessä vanhainkodissa.  Yövyin hotellissa ja aamulla soitin vanhainkotiin, kysyin Tapania. PItkä tauko. Sitten minulle kerrottiin, että Tapani on edellisenä yönä kuollut. Monet kysymykseni  jäivät ilman vastausta ikuisiksi ajoiksi.
Keksin kuitenkin mennä kirkkoherranvirastoon. En muista, miten nämä asiakirjat sieltä löytyivät, mutta olen kirjoittanut vanhemmilleni Jyväskylän kirkonkirjoja referoiden 18.7.1987 Kontiolahdelta muun muassa näin:

"Tedre Hilda Katariina, kaupp. leski. Tulo Jyväskylään 23.12.1938 Mäntästä. Lähtö 18.5.1940 Mänttään. Vihitty 26.4. 1914 Viron alamaisen Matti Tedren kanssa, joka kuoli 8.3.1922. Suomen kansalaiseksi 1.10.1938. (Hilda oli mielestäni Suomessa syntynyt ja siksi en tätä ymmärrä. Menettikö Suomen kansalaisuuden naidessaan virolaisen?)

Muistelen hämärästi Hildan kertoneen minulle, että Ukki ja Matti tulivat yhdessä Suomeen jään yli Tallinnasta. Oli ollut kova pakkanen.
....

Syyysk. 11. 1921 vihitty  Tedre Hans Hansinpoika faneritehtaan työnjohtaja Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virossa ja Salojärvi Sanelma Elisabet, ompelijatar."

Sanelma Tedre ja poikansa Olavi lähteneet Harluun 31.1.1933" (Jyväskylästä, jonne Mamma oli tullut Helsingistä v 1915. Usko Olavi Nestorinpoika s. 29.7.1902 Landessa tuli 13.2. 1922 Jyväskylän maalaiskuntaan ja kuoli 16.2.1922.)"

Usko, Sanelma-mamman nuorempi veli, tarvitsee hänkin oman kertomuksensa. Luulen, että hän tuli punaisten vankileiriltä ja kuoli heikkouteen. Hän oli 16, kun Suomen sisällissota käytiin.

Palataan takaisin Ukkiin ja hänen nuoruusvuosiinsa. Vähäistä muistamaani minulle kerrottua ja asiakirjoja yhdistelemällä arvelen, että Hans Hansinpoika Tedre syntyi Tallinnassa. Hän työskenteli LUtherin faneritehtaalla ainakin lopulta työnjohtajana ja siellä saadut opit takasivat hänen tulevaisuutensa myöhemmin Suomessa. Hän osasi jotain, jota Suomessa ei osattu. (Liittyi jotenkin ehkä liimaamiseen.)

Hänen isänsä oli  Ants ja  äitinsä Kai (o.s. Mölder). Ants  kuoli 22.12.1922, viikkoa myöhemmin kuin minun isäni Suomessa syntyi. Ukin äiti Kai kuoli hänen ollessaan lapsi. He elivät maatalossa (en tiedä, millainen asema heillä siellä oli, oliko talo omansa tai millainen oli talo. Maanomistusksellakin on Virossa kovin hankala historia.). Äiti Kai kuoli, kun putosi navetan ylisiltä. (Tämän kertoi minulle äitini Kirsti , joka sanoi kuulleensa sen ukilta. Muuta hän ei sitten ole kuulutkaan.) Ukilla oli kaksi veljeä Jaan ja  kaksoisveli Mikkel. Jaan kuoli 1947 ja Mikkelin kohtalo on epävarma. Kenties hän kuoli vuonna 1937. Hän oli merikapteeni laivastossa.  Jaan on Esterin isä ja Ester on siis isäni Olavin serkku. Vai onko sittenkään, palaan aiheeseen.

Ukki on ilmeisesti tullut ensimmäisen kerran Suomeen jo joskus 1914 - kenties serkkunsa Mattin kanssa jäätä pitkin yli Suomenlahden, asunut Jyväskylässä.

Seppo Zetterberg kirjoittaa, että Venäjän vallankumous vuonna 1905 oli Viron historian suuri käännekohta. Se politisoi perinteisen Suomen sillan. Levottomuudet ajoivat Virosta Suomeen tulevien määrän huippuunsa. Oli heitä, jotka Viron kumousliikehdinnässä olivat saaneet kuoleman- tai vankeustuomion  ja oli heitä, jotka kokivat toimintamahdollisuutensa kotimaassa olemattomiksi.  Oli heitäkin, jotka lähtivät Virosta suoraan Keski-Eurooppaan, mutta pääosin paettiin ensin Suomeen, missä yritettiin viipyä mahdollisimman pitkään. Helsingistä kauemmas menevät suuntasivat usein Ruotsin kautta Saksaan, Sveitsiin, Ranskaan, Yhdysvaltoihin, Austraaliaankin. Maailma oli liikkujille vapaa. Ulkomaanpassia vaadittiin vain jossain maissa, eikä viisumista ollut vielä tietoakaan. Demokraattisissa maissa ei rajan ylittämiseksi vaadittu minkäänlaista dokumenttia. Mentiin ja asetuttiin asumaan.
Helsinkiin saapuvista pakolaisista pienempi osa tuli suoraan yli Suomenlahden kalastajien ja laivureiden veneillä tai vuorolaivoilla, jotka ankarien jäiden aikaan liikennöivät Tallinnasta Hankoon. .... Suurin osa pakolaisista saapui Pietarin kautta, joka oli tärkeä virolaisten keskus. 
On arvioitu, että 1906 Helsingissä olisi ollut noin 3000 virolaista, joista suurin osa li tavalla tai toisella pakolaisia....
Helsingin kansainvälisessä pakolaisjoukossa oli sivistyneistöä - asianajajia, lehtimiehiä, kirajilijoita, opettajia - teollisuustyöväestöä, talonpoikia ja maalaisköyhällistöä. Edustettuna oli useita kansallisuuksia: venäläisiä, virolaisia, lättiläisiä puolalaisia. 

Zetterberg kertoo myös, miten suurlakon aikaan virolaiset saattoivat toimia lakonmurtajina ja suostua työhön liian alhaisella palkalla. Saarenmaalainen Hääl lehti teroitti mieliin, että Suomessa on meneillään suuret kamppailut. Ne johtivat lakkoihin, joita murtamaan saarenmaalaisia haluttiin. Jos työtä piti lähteä etsimään, kannattaisi mennä muualle kuin Suomeen.
Friederbert Mihkelson kuvaa Viron pakolaisten asemaa Suomessa: Elämä ei ollut tänään yhtään sen helpompaa kuin eilen. Se oli köyhää pakolaiselämää, aliravitsemusta, kieltäytymistä kaikkein välttämättömimmistäkin asioista. Toiveita huomispäivän suhteen ei ollut, ja koti-ikäväkin vaivasi. Odotettiin tietoja kotimaasta ja tilanteen salliessa oltiin valmiita palaamaan sinne. (Tämä kuvaus vuosilta 1906-07)
Suhtautumisessa pakolaisiin oli kolme vaihetta: Aluksi heihin ei suhtauduttu mitenkään kielteisesti, ketään ei ilmiannettu. Sitten alettiin panna täytäntöön keskushallinnon antamia tarkkailumääräyksiä, mutta ei ryhdytty toimenpiteisiin. Sitten pakolaisten toimintaa alettiin seuraamaan. Ilmapiiri Suomessa muuttui virolaisvihamieliseksi. (Seppo Zetterberg: Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö 1900-luvun alussa.)

En tiedä, miten Jyväskylässä 1914 oleillutta Hassua tämä kaikki kosketti, mutta muistan, kun ukki oli kerran tulossa junalla Viialasta meille Vilppulaan miltei 50 vuotta myöhemmin. Hän ajoi vahingossa Vilppulan ohi Kolhoon, josta asemamies soitti isän häntä hakemaan. Isän mielestä tämä tapahtui siksi, että hän häpesi huonoa suomenkielen taitoaan, eikä mielellään kysynyt siksi neuvoa. En tiedä, oliko näin, mutta varsin murtaen hän suomea puhui. Toisaalta sama ihminen oli käynyt kääntymässä ilman kielitaitoa Valloissa.

Jyväskylässä  ukki lie jossain vaiheessa tapasi  (työväen näyttämän näyttelijä) Sanelma Salojärven. Kirkonkirjojen mukaan heidät on vihitty 11.9.1921. Isäni Olavi syntyi 14.12.1922. Mutta se onkin sitten kokonaan toinen juttu. Se on asia, jonka vuoksi matkustiin Jyväskylään vuonna 1987.

Isäni on kastettu neljä vuotiaana Henrik Olavi Tedreksi. Myöhemmin kerron kolmesta miehestä - Usko Olavi Salojärvestä, Sulo Henrik Autereesta ja kolmas Olavi on Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta - kirjan Olavi.  NImensä isäni lie saanut heidän mukaansa.

Urbaania käyttäytymistä koiran kanssa

Aamulenkillä Tuikun kanssa vastaan tulee keskikokoinen uroskoira irrallaan. Emäntä kävelee reippaasti kaukana takana. Koira lähestyy meitä ja emäntä kutsuu koiraa, mutta koira ei ota kuuleviin korviinsa, vaan tunkee haistelemaan Tuikkua. Tuikku ärisee ja minäkin ärisisin jos kehtaisin. Lopulta ärähdän ja poljen jalkaa, koira väistyy hieman. Emäntä ehtii paikalle, ei sano mitään ja kaksikko jatkaa matkaansa.

Silloin minua vasta ärisyttääkin, oikeastaan ihan suhteettomasti tilanteeseen nähden. Tilannehan ratkesi helposti, ja molemmat koirakot jatkoivat matkaansa. Mutta mielessäni koiran omistaja ei noudattanut urbaanin elämän käyttäytymissääntöjä, niitä samoja, joita kaupunkilaiset odottavat toisiltaan. Odotetaan, että  toisilleen vieraat kaupunkilaiset ohittavat tervehtimättä ja koskettamatta  ja sääntöä rikotaan lähinnä tungoksessa. Tämä on nykyisin aktiivisten koiraharrastajien kulttuurinen koodi. Viearaat koirat ohitetaan huomiotta, koirien välinen kommunikointi tapahtuu toisissa ympäristöissä - jos missään. Takana ovat ne ajat, kun miltei jokaisen vastaantulevan koiran kohdalla pysähdyttiin tekemään tuttavuutta. Monet ihmistenkin väliset suhteet alkoivat näistä kohtaamisista.

Ihmisten koiramaailma on täynnä ristiriitoja ja konflikteja.  Jännitteitä on koirattomien ja koiranomistajien välillä. Jännitteitä riittää myös ihan koiranomistajien kesken. Siitä, miten koiran kanssa ollaan ja käyttäydytään, miten koiraa koulutetaan tai miten siitä huolehditaan, on hyvinkin monenlaisia käsityksiä, jotka törmäävät toisiinsa. Käsitykset vaihtelevat myös yhteiskunnittain ja kulttuureittain.

Yksi kiistojen aihe on  ihmisen ja koiran oikea paikka. Koira voi olla väärässä paikassa lainsäädännön tai kaupungin ohjesäännön valossa. Uimarannalla, ladulla. Koira voi olla oikeassa paikassa väärällä tavalla, esimerkiksi kytkemättä kaupunkialueella. Ihminen jättää koiransa jätöksiä väärään paikkaan, kuten hoidetuille puistoalueille, muiden asukkaiden pihapiiriin.

Naapurissani asuu nainen, joka on pyhittänyt elämänsä koiran ulkoiluttajien tarkkailuun. Erityisesti hän huomioi väärän paikan ulosteet omassa lähiympäristössään. Usein hän seisoo pihalla ja tuijottaa herkeämättä ulkoiluttajaa ja koiraa, joka näyttää pysähtyneen tarpeilleen. Toisinaan hän katselee käyttäytymistämme piilossa verhon takana luultavasti tietämättä, että hänet sieltä kuitenkin näkee. Monen vuoden jälkeen tulkitsen sen varoitukseksi tai moitteeksi. Mitään hän ei puhu, mutta kaikki alueen koiranulkoiluttajat oppivat tuntemaan hänet. Iltaisin hän kulkee taskulampun ja lapion kanssa tarkastamassa omakotitalonsa edeustalla olevaa ruohikkoa.
Asialla on selvästi suuri merkitys hänen elämässään.  Yhtäältä ymmärrän häntä. En itsekään pidä siitä, että koirien jätökset jätetään hoidetulla kaupunkialueella korjaamatta. Tässä tapauksessa tarjolla olisi jopa koirien ulosteille tarkoitettu roskalaatikko parinkymmenen metrin päässä.
Toisaalta ajattelen, että kaikista maailman järjestyssäännön rikkomuksista tämä on kuitenkin harmittomammasta päästä.

Koiran kanssa oppii lukemaan, onko vastaantuleva ihminen koirasi suhteen vihamielinen, välinpitämätön vai myönteisen kiinnostunut. Yritän opettaa koirani ohittamaan heidät kaikki urbaanin ihmisen tavoin, huomioimatta.

Koirattomien ihmisten suhtautumista koirallisiin on tutkittu aika vähän.  Pia Bäcklund ja Leena Koski tekivät kyselytutkimuksen netissä (2013). Vastaajista valtaosa oli kaupunkilaisia naisia.

 Kyselyyn vastanneista 4 % pelkäsi kaikkia koiria, 31% ei pelkää koiria lainkaan ja suurin osa 65% vastanneista pelkää koiria rodusta tai käyttäytymisestä riippuen. Koirattomat eivät koe koiria sinänsnä uhkaaviksi. Vastaajista 91 prosenttia oli ainakin osittain sitä mieltä, että enemmän harmitusta aiheuttavat taitamattomat tai välinpitämättömänt koiranomistajat kuin koirat itse. Koirien ulosteet koetaan vastenmielisiksi, ne rajoittavat jopa lasten leikkimistä tai ihmisten kulkemista joillan alueilla. Tutkijoiden tulkinnan mukaan ne koetaane erityiseksi liaksi, joka vaarantaa pelkällä olemassaolollaan yhteisöllistä järjestystä.

Myös koirien tuomminen hiihtoladuille, uimarannoille, tavarataloihin tai kauppakeskuksiin harmitti noin joka viidettä koiratonta vastaajaa. Koirat julkisissa kulkuneuvoissa tai kytkettynä kaupungin puistoissa eivät juurikaan herättäneet kielteisiä tunteita.

Koirissa harmittaa

Hallitsemattomasti vapaana kulkevat koirat 71%

Koiria ulkoiluttavat lapset, jotka eivät hallitse koiraa 50%

Koirien ulosteet 43 %

Koirien ulkoilutus lasten leikkipaikoilla 41%

Hihnassa hyökkäilevät ja poukkoilevat koirat 35%

Koirien haukunta sisätiloissa/asunnossa 29%

Koirien ulkoilutus hiihtoladulla 23%

Samanaikaisesti lähes kaikki vastaajat olivat sitä mieltä, että koira tuottaa iloa erityisryhmille kuten vanhuksille, vammaisille ja lapsille. Koirien merkitys ihmiselle hyvinvointia tuottavana tekijänä ja , erityisryhmien apuna (esim. opaskoirat) ja oikeassa työssä (esim huumekoirat) tiedostettiin selvästi. Suurin osa piti tarpeellisena verorahojen käyttöä koiraharrastustilojen ja – puistojen rakentamiseen silloinkin vaikkei itse erityisesti koirista pidä.

Haukkuvan koiran kohdalla kannettiin huolta sekä häiriöstä itselle että koiran hyvinvoinnista.

Nykyistä koiraharrastuskulttuuria pidettiin koiria esineellistävänän. Koirien jalostukseen ja kohteluun toivottiin inhimillisyyttä joskaan ei inhimillistämistä.

Vatauksita tutkijat päättelevät, että koirien kasvatusta ja hyvinvointia ei pidetä vain yksityisenä koiranomistajan tai kennelliiton asiana vaan niiden katsotaan olevan yhteiskunnallisia, laajempiin moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin liittyviä asioita. ”Koirat eivät kuulu vain kasvattajilleen vaan kaikkineen hyvän elämän ja hyvinvoinnin politiikkaan”. (s.40) (=koirien paikka yhteiskunnassa) Kyselyn vastauksissa pohdittiin eettisiä kysymyksiä kuten ihmisen oikeutta omistaa toisia eläimiä tai koirien pidosta seuraavia ekologisia ongelmia: lihansyöjinä koirat jättävät suuren hiilijalanjäljen ja niiden ruoka kasvatetaan toisista, usein huonosti kohdelluista ja luonnottomissa ympäristöissä elävistä eläimistä. Kyse on laajemminkin siitä, millä tavalla eläimiä pitäisi yleensäkin kohdella ja mikä on yksittäisen ihmisen oikeus käyttää muita eläviä ja tuntevia olentoja omien tarpeidensa ja etujensa ajamiseen. Tutkijat päättelevät, että mitä enemmän koirien kasvattaminen ja koiraharrastukset näyttäytyvät eläinten hyvinvoinnista piittaamattomana toimintana, sitä vaikeampi on saada toiminnalle tukea ja arvostusta yhteiskunnassa.

Iso osa vastaajista oli sitä mieltä, että koiria kohdellaan liiaksi kuin ihmisiä ja että koirat ovat monille lähinnä lapsen korvikkeita.

Jonkinlaista koira-ajokorttia kannatti lähes 70 prosenttia vastaajista. Koiran hallinta, koiranomistajan kyvyt kouluttaa koiraansa ja mahdollisuudet tarjota koirille riittävästi aikaa ja liikuntaa nähtiin tärkeinä kriteereinä koiran omistamiselle.

Tutkijat päättelevät kyselyn vastauksista, että suurin osa ongelmista on hihnan toisessa päässä – harmituksen aiheet liittyvät enemmin koirien kanssa liikkuviin ihmisiin kuin koiriin. ”Kohtaamisen etiketti” puutuu: kuinka paljon ja miten koiran kanssa liikkuvat huomoivat muiden liikujien tarpeita ja toiveita – sekä koirallisen ja koirattoman kohtaamisessa että kahden koiranomisajan kohdatessa.

Vihamielisesti koiriin suhtautuvat ihmiset purkavat äärimmillään koiravihaansa varsin ikävilläkin tavoilla, esimerkiksi pahoinpitelemällä koiria mitä käsittämättömimmillä tavoilla tai heittelemällä koirapuistoihin tai tienvarsiin nakinpaloja, jotka on myrkytetty tai sisältävät teräviä esineitä kuten ongenkoukkuja tai nastoja . Toisin päin: koiransa kanssa ihminen voi käyttää koiraansa myös vihansa välikappaleena. Helsingin sanomissa uutisoitiin tapauksesta, jossa ghanalaissuomalainen pieni lapsi joutui äitinsä kanssa solvatuksi. Solvaaja uhkasi usuttaa myös koiransa äidin ja lapsen kimppuun. (Puoliksi ulkomaalaista lapsenlastani solvattiin ja uhattiin koiralla bussissa. Mielipide HS 5.4.2017) Erilaista koirien välityksellä tapahtuvaa peloittelua ja uhkailua näkee silloin tällöin.

Ihmisiä ei voi jakaa selvästi koiraihmisiin, välinpitämättömiin ja koiravihamielisiin. Pikemminkin käsitykset ”oikeanlaisesta suhtauteesta” eläimiin vaihtelevat ja rajankäyntiä tapahtuu niin lajien, rotujen kuin yksilöidenkin välillä.  

Metsästävä makkara

Minulla on kirjoitusseuraa. Seuralainen jyystää kirjoituspöydänreunaa, pyörii sylissä kunnes löytää hyvän asennon ja  nukahtaa.  Humu, metsästyskoirani, 11 viikkoinen mäyräkoiranpentu.
Tiedän tarkkaan, mistä kiinnostus rotuun on peräisin. Sain  vuonna 1965 isältäni joululahjaksi  Yrjö Kokon vastailmestyneen kirjan "Molli, maailman viisain koira." Kirja kertoo Kokon piirieläinlääkäriajasta Lapissa, ja se kertoo koirista, ei vain Kokon omista koirista vaan yleisemminkin Lapin korista. Sota oli hävitty ja hävittänyt valtaosan lappalaisten työkoirista, porokoirista. Rippeistä poromiehet yrittivät kasvatella itselleen poropaimenia kunnes uusi aika moottorikelkkoineen miltei syrjäytti paimentavan porokoiran.

Kokolta olen omaksunut käsitykseni ihmisen ja koiran suhteen ideaalista. Se muistuttaa paljon nykyisiä ajatuksia koiran ja ihmisen vuorovaikutuksesta, yhdessä oppimisesta ja yhteen sulautumisesta. Yrjo Kokon omat koirat olivat metsästyskoiria. Eniten hän kertoo hitaasta yhteenkasvamisesta karkeakarvaisen saksanseisojan Mollin kanssa.  Molliin hän tutustui, kun sitä, "hullua" aikuista koiraa tarjottiin hänelle koulutettavaksi tai lopetettavaksi. Molli ei ollu ainoa Kokon koira, jonka hän oli säästänyt lopettamiselta, ja ottanut omakseen.

Mäyräkoira tulee mukaan kuvaan siinä vaiheessa, kun Kokko oli lopettanut Mollin levinneen syövän vuoksi.  Menetys kouraisi syvältä, ja kirjailija saoo ajatelleensa, ettei ota enää koiraa, koska  Mollin veroista ei voi tulla.  Aiemmin hän kertoo leikillään sanoneensa, että hankkisi viimeiseksi koirakseen mäyräkoiran "...jonka kanssa vanhenemme, ja lyhyin askelin kadulla kävelemme." s.169

Ilman ostotarkoitusta Kokko päätyy koiranäyttelyyn, joissa hänellä on tapana käydä. Siellä, nurkkapilttuussa hän näkee pienen olion, joka muistuttaa enemmän makkaraa kuin koiraa.  Kokko katseli "riippuvia, ohkaisia korvia, otsan viisautta kuvastavia ryppyjä ja makkaran toisessa päässä olevaa siima, häntää." Kokko puhuu itselleen järkeä, etenkin kun pentu on uros, jollaista hän on vannonut, ettei koskaan ota.

Kuten usein, toisin lopulta kävi - ja Kokko toi kotiin mäyräkoiran urospennun, jonka taustoja hän ei edes ollut selvittänyt. Koira sai nimekseen Manu.

Aikanaan Manu opetti Kokolle, ettei koiraa saa ruumiillisella rankaisulla opetetuksi. Kokko filosofoi, että Manulta hän oppi senkin, että koira kuten ihminenkin pystyy vasta sitten ymmärtämään hyvän, kun on sen kadottamassa. Viimeisen vuosikymmenen aikana tieteellinen tutkimus koirista  ja niiden käyttäytymisestä on lisääntynyt merkittävästi. Nykyään tiedetään Kokon aikaa paljon enemmän siitä, miten koira oppii, mitä kaikkea se ymmärtää ja millaiset asiat sen käyttäytymistä ohjaavat. Positiiviseen vahvistamiseen perustuva ajattelu valtaa alaa, mutta sen kanssa samanaikaisesti on useita muita koulukuntia, jotka puolustavat kukin kiihkeästi omaa tapaansa kouluttaa koiria. Ihmisten käsitykset koirien käyttäytymisestä ovat ristiriitaisia. 

Kokon juttujen vuoksi minuun luultavasti jo 50 vuotta sitten iski halu joskus vielä omistaa mäyräkoira. Snautserin, kahden noutajan ja monen suomenlapikoiran jälkeen, halu tuli todeksi.  Nyt ymmärrän Kokon puheet "räsymattoluolan sankarista". Kuten Manu, myös Humu, nauttii suuresti leikeistä räsymaton kanssa. Se kaivautuu maton alle, ryömii siellä äristen vimmattua vauhtia paikasta toiseen, muhkura räsymatossa vain vaihtaa paikkaa. Se taistelee raivoisasti räsymattoa vastaan, murisee ja haukahteleekin.
Mäyräkoira on aikanaan jalostettu luolakoiraksi, siitä juontavat lyhyeksi "jalostetut" jalat. Sitä  käytetään myös ajavana koirana ja haavoittuneen riistan jäljestämiseen.

Suomessa käytetään noin kuuttakymmentä koirarotua metsästykseen.  Useiden rotujen käyttötarkoitus on sama, ja koirilla on vain muutamia toisistaan eroavia työskentelytapoja. Ne voivat ajaa riistaa haukkumatta tai haukkuen, ottaa riistaeläimen kiinni juoksemalla ja pidätellä sitä tai repiää sen, pysäyttää eläimen, seisoa riistaa tai vain hakea ja ajaa riistaa maan päällä tai alla. Koirat voidaan luokitella ajaviin koiriin, lintukoiriin, metsästyspystykorviin, jäljestäviin koiriin. Osa koirista soveltuu useampiin käyttötarkoituksiin.

Ihminen on jalostanut koiria omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Aluksi metsästämällä varmistettiin ravinnon saanti. Nykyisin metsästys on usein lähinnä vapaa-ajanharrastus, ja ainakin Suomessa enää harvoin ravinnonsaannin edellytys. Samanaikaisesti on metsästyksen vastustus noussut luonnon suojelun ja monimuotoisuuden säilyttämisen perusteella. Myös eläinpolitiikka korostaa jokaisen eläimen itseisarvoa.

Pyssyä en omista ja metsästyskortin hankkiminenkin tyssäsi siihen, etten jaksanut opetella aseita ja asesanastoa. Minä metsästän kameralla. Kokon Molli oppi avustamisen tässäkin lajissa.  Katsotaan, mihin Humun kanssa onnistumme yltämään.  Ehkäpä onnistumme kouluttautumaan myös haavoittuneen hirvieläimen jäljestäjiksi.

Tai vaikka kadonneiden lemmikkieläinten etsijöiksi. Lemmikkieläinten määrän kasvaessa, nousee myös kadonneiden lemmikeiden määrä.  Etsiväkoiratoiminta onneksi laajenee samanaikaisesti. Moni onneton koiransa kadottanut, onkin saanut sitä kautta koiransa takaisin. Usein elävänä, joskus kuolleena.


Lähteet: Sten Christoffersson: Metsästyskoirat. Kustannusosakeyhtiä Otava, Helsinki 1997.
Yrjö Kokko: Molli, maailman viisain koira, WSOY, Porvoo 1965.

Näyttö- vai käyttöarvo?

Minulla on ollut koira yli 50 vuotta. Ensimmäisen koirani hain kymmenvuotiaana Helsingistä. Jo matkustaminen oli jännittävää, pelottavaakin. Piti osata vaihtaa junaa Tampereella, löytää Helsingissä taksi ja päätyä oikeaan osoitteeseen. Osoitetta en enää muista, mutta kerrostalon eteen taksi minut jätti. Kun soitin ovikelloa, alkoi kiihkeä haukku. Oven takana haukkui kaksivuotias, keskikokoinen, pippurin ja suolanvärinen, partasuinen snautseriuros Enos, kutsumanimeltään Emppu. Siitä alkoi yhteinen matkamme.  Empun entinen isäntäväki saattoi meidät takaisin asemalle ja junaan. Matkasimme tavaravaunussa, Emppu koirille tarkoiteussa vaunun häkissä, minä istuin vieressä vaunun lattialla koko kotimatkan. Emppu läähätti ja vinkui, minua jännitti ja vähän pelottikin. Aika avuttomia olimme molemmat.
En muista, miten saavuimme perille. Kotini sijaitsi kirkonkylän ainoan kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Myöhemmin olen oivaltanut, että koira annettiin pois  "pitovaikeuksien vuoksi". Mitä ilmeisemmin se oli haukkua louskuttanut kerrostalossa niin, että sille siksi etsittiin uusi koti maalta. Kukaan aikuisista ei tullut selvittäneeksi, että uusi koti maalla sijaitsi kerrostalossa.

Emppu eli 16 vuotiaaksi. Rakas siitä  meille tuli, vaikka kerrostalossa kiusallista haukkumista se ei koskaan lopettanut. Nykyisin tuo hakkuminen saatettaisiin diagnosoida eroahdistukseksi. Junia se pelkäsi lopun ikäänsä ja hihnassa se kiskoi ihan loppuun asti. Luulen, että kaikella nykyisellä koirankoulutustiedolla ja sinnikkäällä harjoittelulla hihnassa vetäminen olisi saatu loppumaan, kenties haukkuminenkin hillittyä.  Meillä taidettiin ajatella, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Koirakouluja ei ollut ja nykyisin helposti saatavilla oleva tieto oli vähäistä. Käsitys koiran oppimisesta ja koulutuksesta on viidessäkymmenessä vuodessa tiedon lisääntyessä muuttunut mullistavasti.

Junien pelkoa Empusta tuskin olisi saatu  millään opeilla kitkettyä, niin silmittömästi se niitä pelkäsi.

Emppu oli pitäjän ensimmäinen snautseri. 1960-luvulla puhdasrotuisia koiria oli maaseudulla muutenkin vähän. Muistan omalta kylältä vain yhden mäyräkoiran. Ajokoiria oli uesampia, mutta toisin kuin Emppu, ne eivät olleet ensisijaisesti seurakoiria vaan ne oli hankittu käyttökoiriksi metsästykseen , tuskin niillä rotukirjoja oli.  Kylän ainoa mäyräkoira toimi Empun tavoin seurakoirana  vaikka metsästyskoira se mäyräkoirakin on.

Kaikki myöhemmätkin koirani ovat olleet rotukoiria, mutta  rotu-uskollinen en ole ollut, vaikka snautserin ulkonäkö viehätti.  Kaksi seuraavaa koiraani olivat noutajia, vanhempi labrador ja nuorempi sileäkarvainen noutaja. Sitten vuorossa on ollut useampi suomenlapinkoira. Ja nyt hännän huippuna mäyräkoira, nuoruuteni unelma. Tosin pitkään luulin, että mäyräkoiria on vain yhtä sorttia - se karkeakarvainen mäyräkoira. Nyt tiedän, että niitä on yhdeksän eri rotua. On lyhytkarvaisia, karkeakarvaisia ja pitkäkarvaisia. On kääpiöitä, normaaleja ja kaniineja. Ne kaikki yhdeksän ovat todella omia rotujaan.

TSällä hetkellä uomessa enemmistö koirista on rekisteröityjä rotukoiria, mutta sekarotuisten määrä on viime aikoina ollut kasvussa. Kuitenkin rotukoiria on kasvatettu vasta  parisataa vuotta. Suomessa ensimmäiset koiranäyttelyt järjestettiin 1800-luvun lopulla. Sata vuotta sitten mopsilla oli huomattavasti pidempi kuono kuin nykyisellä . Bullterrierin kallonmuoto on muuttunut kaartumaan ulospäin. Saksanpaimenkoiran selkälinja on laskenut sadassa vuodessa huomattavasti. Shettlannin lammaskoiran turkki on yhä muhkeampi. Ja mäyräkoiran jalat entistä lyhyemmät.
Nämä ja lukuisat muut ulkonäön muutokset ovat tapahtuneet määrätietoisen ulkonäköjalostuksen seurauksena. Ihminen on tavoitellut omissa silmissään  nätinnäköistä.  Aina ei ole ajateltu koiran fysiologisia tarpeita.  Suomen ykköskoira Lennu kuuluu lyhytkuonoisiin rotuihin, joilla on ongelmia niin hapensaannissa kuin lämmönsäätelyssä. Monien ihmisten silmää ne tuntuvat viehättävän sillä noiden koirarotujen suosio on nosteessa.

Jalostaminen voi tähdätä siihen, että koiran terveys paranee, sen käyttöominaisuudet paranevat tai ulkomuoto paranee.
Jalostaminen sinänsä ei ole uusi asia, mutta aiemmin  kriteerinä oli pääasiassa käyttötarkoitus. Valinta jatkoon tapahtui sen mukaan, kuka teki työnsä metsästyksen apuna, vahtina tai paimenena hyvin. Nyt koira on yhä useammin ihmisen vapaa-ajan täyte ja harrastus. Samalla se, miltä koira näyttää, on tullut ihmisille yhä tärkeämmäksi. Toinen valintaan vaikuttava asia on rodun menestysmahdollisuudet erilaisissa uusissa harrastus- ja kilpailulajeissa. Lajien kirjo on valtava ja uusia kehitellään jatkuvasti. Ihminen haluaa harrastaa ja kilpailla koirallaan tai koiran kanssa.


Kansainvälinen koiranjalostusliitto, FCI, on hyväksynyt 358 rotua, joista Suomessa on noin 320. Suomessa on myös Pohjoismaisen Kennelunionin, PKU:n, hyväksymiä rotuja.

"Kaiken karvainen kansa - miten koirista tuli miljoonabisnes" 2017 on viiden kirjoittajan tekemä valaiseva tietokirja, jota olen käyttänyt tässä tekstissä lähteenä.

Entäs jos...

Entäs jos en jaksa? Entäs kun sairastun? Entäs jos kyllästyn? Olen monena aamuna herännyt mielessä nämä - ja monet muut "entäs jos" kysymykset. Sitten rauhoitun.

Olenhan punninnut tämän asian lukemattomia kertoja. Toisaalta minulla on kaikkeen tähän aikaa enemmän kuin ikinä. Ja enkö juuri näistä jutuista ole saanut viime vuosina enemmän iloa kuin mistään muusta.  Todennäköisyyteni sairastua tai kuollakin on tietysti joka vuosi suurempi. Mutta toisaalta: elämä on aina ennakoimatonta. Myös nuorella ihmisellä.

Yritän katsoa Markus Neuvosen ohjeen mukaan vähän ulkopuolelta: tuolla se raukka mennä koheltaa. Niinhän se on aina tehnyt. Ja kyllä se tavallaan tässäkin asiassa eteen tulevat isommat ja pienemmät pulmat selättää. Onhan se sentään harkinnut tätä asiaa pitkään. Punninnut. "Entäs jossien" rinnalla on  painava määrä "mutta toisaalta" asioita.

Mutta toisaalta juuri nämä jutut tuottavat iloa, inspiroivat, rakentavat rutiinit, lisäävät terveyttäni ja hyvinvointiani. Pitkät kävelylenkit, harrastuksissa tavatut ihmiset, harjoittelu ja leikki. Yhteen kasvaminen.  Pohdinnat ihmisestä osana luontoa ja eläinkuntaa, koko maailmankuvan rakentaminen. Jatkuvasti lisääntyvä tieto eläinten tunteista ja kognitioista haastaa koko ajan käsityksiä ihmisen ja eläimen suhteesta.”Tieto siitä, että omiemme kaltaisia ja kuitenkin erilaisia ajatuksia ja koemuksia hyrrää karvaisissa, höyhenikkäissä ja jopa suomuisissa päissä eri puolilla maailmaa, tuo uuden kiehtovan ulottuvuuden siihen, millaista on elää kaikkien näiden elämänmuotojen kanssa tällä planeetalla.” (Telkäranta 2016, 11)

Kuvittelen nyt Markus Neuvosen ohjeiden mukaan itseni 80 vuotiaaksi. Kohdallani se ei ole kaukana - vaivaiset neljätoista vuotta.  Saatan olla kuollut. Tai saatan elää lähes toimintakyvyttömänä, kyvyttömänä huolehtimaan enää itsestäni saati muista. Tai saatan köpötellä rollaattoriin nojaten vanhan koirani kanssa pieniä päivälenkkejä. (Neljätoista  vuotta on koiralle pitkä ikä.)  Esimerkiksi noin. Kukaan ei tiedä. Epävarmuuden aiheita riittää paitsi maailmassa, myös yhden ihmisen elämässä.

Viikko vielä. Sitten menen hakemaan pennun kotiin. Siinä se on - minun etelänmatkani. Menen käymään Eurassa. Sen verran kaukana on, ettei Joensuusta julkisilla kulkuneuvoilla päiväseltään ennätä. Joten hotellikin on etelänmatkalle bookattuna. Kokemäen Seurahuone. Olen oppinut, että minun on turha mennä merta edemmäs kalaan. Uutta ja jännittävää voi kokea nurkan takana. Varmaankin myös ilman koiria. Mutta etenkin koirien kanssa.

(Kira Gronow: Voiko viisaaksi oppia? Kyllä, sanoo filosofi, mutta ensin on opittava elämään toisin kuin ihmiset nykyään. - "Ihminen voi olla äärimmäisen älykäs ja tyhmä samaan aikaan." Markus Neuvosen haastattelu HS 28.9.2017)