Näyttö- vai käyttöarvo?

Minulla on ollut koira yli 50 vuotta. Ensimmäisen koirani hain kymmenvuotiaana Helsingistä. Jo matkustaminen oli jännittävää, pelottavaakin. Piti osata vaihtaa junaa Tampereella, löytää Helsingissä taksi ja päätyä oikeaan osoitteeseen. Osoitetta en enää muista, mutta kerrostalon eteen taksi minut jätti. Kun soitin ovikelloa, alkoi kiihkeä haukku. Oven takana haukkui kaksivuotias, keskikokoinen, pippurin ja suolanvärinen, partasuinen snautseriuros Enos, kutsumanimeltään Emppu. Siitä alkoi yhteinen matkamme.  Empun entinen isäntäväki saattoi meidät takaisin asemalle ja junaan. Matkasimme tavaravaunussa, Emppu koirille tarkoiteussa vaunun häkissä, minä istuin vieressä vaunun lattialla koko kotimatkan. Emppu läähätti ja vinkui, minua jännitti ja vähän pelottikin. Aika avuttomia olimme molemmat.
En muista, miten saavuimme perille. Kotini sijaitsi kirkonkylän ainoan kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Myöhemmin olen oivaltanut, että koira annettiin pois  "pitovaikeuksien vuoksi". Mitä ilmeisemmin se oli haukkua louskuttanut kerrostalossa niin, että sille siksi etsittiin uusi koti maalta. Kukaan aikuisista ei tullut selvittäneeksi, että uusi koti maalla sijaitsi kerrostalossa.

Emppu eli 16 vuotiaaksi. Rakas siitä  meille tuli, vaikka kerrostalossa kiusallista haukkumista se ei koskaan lopettanut. Nykyisin tuo hakkuminen saatettaisiin diagnosoida eroahdistukseksi. Junia se pelkäsi lopun ikäänsä ja hihnassa se kiskoi ihan loppuun asti. Luulen, että kaikella nykyisellä koirankoulutustiedolla ja sinnikkäällä harjoittelulla hihnassa vetäminen olisi saatu loppumaan, kenties haukkuminenkin hillittyä.  Meillä taidettiin ajatella, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Koirakouluja ei ollut ja nykyisin helposti saatavilla oleva tieto oli vähäistä. Käsitys koiran oppimisesta ja koulutuksesta on viidessäkymmenessä vuodessa tiedon lisääntyessä muuttunut mullistavasti.

Junien pelkoa Empusta tuskin olisi saatu  millään opeilla kitkettyä, niin silmittömästi se niitä pelkäsi.

Emppu oli pitäjän ensimmäinen snautseri. 1960-luvulla puhdasrotuisia koiria oli maaseudulla muutenkin vähän. Muistan omalta kylältä vain yhden mäyräkoiran. Ajokoiria oli uesampia, mutta toisin kuin Emppu, ne eivät olleet ensisijaisesti seurakoiria vaan ne oli hankittu käyttökoiriksi metsästykseen , tuskin niillä rotukirjoja oli.  Kylän ainoa mäyräkoira toimi Empun tavoin seurakoirana  vaikka metsästyskoira se mäyräkoirakin on.

Kaikki myöhemmätkin koirani ovat olleet rotukoiria, mutta  rotu-uskollinen en ole ollut, vaikka snautserin ulkonäkö viehätti.  Kaksi seuraavaa koiraani olivat noutajia, vanhempi labrador ja nuorempi sileäkarvainen noutaja. Sitten vuorossa on ollut useampi suomenlapinkoira. Ja nyt hännän huippuna mäyräkoira, nuoruuteni unelma. Tosin pitkään luulin, että mäyräkoiria on vain yhtä sorttia - se karkeakarvainen mäyräkoira. Nyt tiedän, että niitä on yhdeksän eri rotua. On lyhytkarvaisia, karkeakarvaisia ja pitkäkarvaisia. On kääpiöitä, normaaleja ja kaniineja. Ne kaikki yhdeksän ovat todella omia rotujaan.

TSällä hetkellä uomessa enemmistö koirista on rekisteröityjä rotukoiria, mutta sekarotuisten määrä on viime aikoina ollut kasvussa. Kuitenkin rotukoiria on kasvatettu vasta  parisataa vuotta. Suomessa ensimmäiset koiranäyttelyt järjestettiin 1800-luvun lopulla. Sata vuotta sitten mopsilla oli huomattavasti pidempi kuono kuin nykyisellä . Bullterrierin kallonmuoto on muuttunut kaartumaan ulospäin. Saksanpaimenkoiran selkälinja on laskenut sadassa vuodessa huomattavasti. Shettlannin lammaskoiran turkki on yhä muhkeampi. Ja mäyräkoiran jalat entistä lyhyemmät.
Nämä ja lukuisat muut ulkonäön muutokset ovat tapahtuneet määrätietoisen ulkonäköjalostuksen seurauksena. Ihminen on tavoitellut omissa silmissään  nätinnäköistä.  Aina ei ole ajateltu koiran fysiologisia tarpeita.  Suomen ykköskoira Lennu kuuluu lyhytkuonoisiin rotuihin, joilla on ongelmia niin hapensaannissa kuin lämmönsäätelyssä. Monien ihmisten silmää ne tuntuvat viehättävän sillä noiden koirarotujen suosio on nosteessa.

Jalostaminen voi tähdätä siihen, että koiran terveys paranee, sen käyttöominaisuudet paranevat tai ulkomuoto paranee.
Jalostaminen sinänsä ei ole uusi asia, mutta aiemmin  kriteerinä oli pääasiassa käyttötarkoitus. Valinta jatkoon tapahtui sen mukaan, kuka teki työnsä metsästyksen apuna, vahtina tai paimenena hyvin. Nyt koira on yhä useammin ihmisen vapaa-ajan täyte ja harrastus. Samalla se, miltä koira näyttää, on tullut ihmisille yhä tärkeämmäksi. Toinen valintaan vaikuttava asia on rodun menestysmahdollisuudet erilaisissa uusissa harrastus- ja kilpailulajeissa. Lajien kirjo on valtava ja uusia kehitellään jatkuvasti. Ihminen haluaa harrastaa ja kilpailla koirallaan tai koiran kanssa.


Kansainvälinen koiranjalostusliitto, FCI, on hyväksynyt 358 rotua, joista Suomessa on noin 320. Suomessa on myös Pohjoismaisen Kennelunionin, PKU:n, hyväksymiä rotuja.

"Kaiken karvainen kansa - miten koirista tuli miljoonabisnes" 2017 on viiden kirjoittajan tekemä valaiseva tietokirja, jota olen käyttänyt tässä tekstissä lähteenä.

Entäs jos...

Entäs jos en jaksa? Entäs kun sairastun? Entäs jos kyllästyn? Olen monena aamuna herännyt mielessä nämä - ja monet muut "entäs jos" kysymykset. Sitten rauhoitun.

Olenhan punninnut tämän asian lukemattomia kertoja. Toisaalta minulla on kaikkeen tähän aikaa enemmän kuin ikinä. Ja enkö juuri näistä jutuista ole saanut viime vuosina enemmän iloa kuin mistään muusta.  Todennäköisyyteni sairastua tai kuollakin on tietysti joka vuosi suurempi. Mutta toisaalta: elämä on aina ennakoimatonta. Myös nuorella ihmisellä.

Yritän katsoa Markus Neuvosen ohjeen mukaan vähän ulkopuolelta: tuolla se raukka mennä koheltaa. Niinhän se on aina tehnyt. Ja kyllä se tavallaan tässäkin asiassa eteen tulevat isommat ja pienemmät pulmat selättää. Onhan se sentään harkinnut tätä asiaa pitkään. Punninnut. "Entäs jossien" rinnalla on  painava määrä "mutta toisaalta" asioita.

Mutta toisaalta juuri nämä jutut tuottavat iloa, inspiroivat, rakentavat rutiinit, lisäävät terveyttäni ja hyvinvointiani. Pitkät kävelylenkit, harrastuksissa tavatut ihmiset, harjoittelu ja leikki. Yhteen kasvaminen.  Pohdinnat ihmisestä osana luontoa ja eläinkuntaa, koko maailmankuvan rakentaminen. Jatkuvasti lisääntyvä tieto eläinten tunteista ja kognitioista haastaa koko ajan käsityksiä ihmisen ja eläimen suhteesta.”Tieto siitä, että omiemme kaltaisia ja kuitenkin erilaisia ajatuksia ja koemuksia hyrrää karvaisissa, höyhenikkäissä ja jopa suomuisissa päissä eri puolilla maailmaa, tuo uuden kiehtovan ulottuvuuden siihen, millaista on elää kaikkien näiden elämänmuotojen kanssa tällä planeetalla.” (Telkäranta 2016, 11)

Kuvittelen nyt Markus Neuvosen ohjeiden mukaan itseni 80 vuotiaaksi. Kohdallani se ei ole kaukana - vaivaiset neljätoista vuotta.  Saatan olla kuollut. Tai saatan elää lähes toimintakyvyttömänä, kyvyttömänä huolehtimaan enää itsestäni saati muista. Tai saatan köpötellä rollaattoriin nojaten vanhan koirani kanssa pieniä päivälenkkejä. (Neljätoista  vuotta on koiralle pitkä ikä.)  Esimerkiksi noin. Kukaan ei tiedä. Epävarmuuden aiheita riittää paitsi maailmassa, myös yhden ihmisen elämässä.

Viikko vielä. Sitten menen hakemaan pennun kotiin. Siinä se on - minun etelänmatkani. Menen käymään Eurassa. Sen verran kaukana on, ettei Joensuusta julkisilla kulkuneuvoilla päiväseltään ennätä. Joten hotellikin on etelänmatkalle bookattuna. Kokemäen Seurahuone. Olen oppinut, että minun on turha mennä merta edemmäs kalaan. Uutta ja jännittävää voi kokea nurkan takana. Varmaankin myös ilman koiria. Mutta etenkin koirien kanssa.

(Kira Gronow: Voiko viisaaksi oppia? Kyllä, sanoo filosofi, mutta ensin on opittava elämään toisin kuin ihmiset nykyään. - "Ihminen voi olla äärimmäisen älykäs ja tyhmä samaan aikaan." Markus Neuvosen haastattelu HS 28.9.2017)

Presidentin nainen - ja miehet

Monen muun tavoin elin helatorstaina kotonani hetki hetkeltä mukana  Mauno Koiviston hautajaisia, vesissä silmin. Iltakin eteni vetistellen.

Mitähän kaikkea mahdoin itkeskellä. Liikutti itsenäisen Suomen historian tiivistyminen yhteen mieheen ja pariskuntaan. Liikutti Koivistojen yhteinen tarina ja se tapa, miten sitä muisteltiin. Liikutti piispa Eero Huovisen liikutus ja hänen iäkäs, kumara hahmonsa, joka seurasi surusaattoa ja arkun laskemista hautaan.  Eikä yhtään vähemmällä päästäneet "presidentin miehet", jotka arkun laskivat. Miltei jännitin, selviävätkö suoraselkäiset vanhat miehet tehtävästään "koko kansan" edessä kompastelematta. (Lainausmerkit siksi, etten ihan usko "koko kansaan" missään asiassa.)  Tietysti selvisivät. Ja mitäpä siitäkään, elleivät olisi selvinneet.

Yksi liikutukseni syy on ilman muuta ikä. Vanha piispa, vanha baritoni, vanha vaimo, vanhat adjutantit. (Miksi tuo ajatus "presidentin miehistä itkettää vieläkin ??) Kaikki vakaina omissa osissaan. Ja  nuorten Cantores Minores. Omakin vanheneminen siinä taas todentui.

Alikersantti Mauno Koivisto oli 21 vuotias, kun sota loppui. Siis 21 vuotias sotaveteraani. On ollut hankala päästää irti siitä mielikuvasta, että Suomen sotaveteraanit ovat vanhoja ukkoja. Miltei lapsia he aikanaan olivat. Tästähän on Laineen Tuntematonta sotilastakin moitittu: näyttelijät ovat paljon vanhempia kuin sotilaat oikeasti rintamalla. Asia on viime vikkoina ollut mielessäni siksikin, että minulla on onni ja etuoikeus parhaillaan lukea "tavallisten" ihmisten kirjoittamia tarinoita sodassa olleista (ja usein sinne jääneistä) nuorista miehistä, isistä, heidän vaimoistaan ja lapsistaan kotona. (En tiedä, mitä sanaa käyttäisin. Kotirintama ei oikein sovi suuhuni, vaikka ymmärränkin, että sota kosketti joka ikistä ja se, mitä tapahtui rintamalinjoilla, vaikutti sadoin tavoin siihen, miten toimittiin linjojen molemmin puolin taustalla. Yhtä "liikekannalla oloa" ihmisten elämä monin paikoin oli koko Suomessa.) Näitä tekstejä luen edelleen ja palaan niihin myöhemmin,
Nuoria ovat sotilaat kaikkialla.

Tellervo Koivisto ei (onneksi) muistopuheissa jäänyt sivuosaan. Ajatus presidentin puolisosta omaishoitajana se vasta onkin liikuttanut. Varmaankaan asema ei ole ollut sama kuin "tavallisella omaishoitajalla". Oletan, että käytännöllistä apua on ollut tarjolla mielin määrin, mutta se on sivuseikka. Oleellista on taas kerran ollut tuo rouva Koiviston asenne - ainakin sellaisena kuin lehdet sen kertovat. Ja miksei se olisi juuri sellainen kuin on esitetty. Avoimuudestaan ja konstailemattomuudestaan rouva Koivisto on ollut tunnettu koko ikänsä. (Jännä, että en voi puhua "Manusta ja Tellervosta". On pakko pitäytyä heidän institutionaalisissa rooleissaan.)

Moni muukin oletettavasti muistaa viimeisen julkisen kuvan Mauno Koivistosta. Sen, joka on otettu Suurkirkossa joulun alla 2016.  Koiviston kuvaan vangittu katse kertoo paljon. Ainakin minä luen siitä muistisairauden. Siinä hän on kaiken kansan nähtävillä, muistisairas presidenttimme. Ei  salakuvia Tamminimen puutarhasta vaan Presidentti Mauno Koiviston lempeä katse kaikkien nähtävillä.

Aika on tietysti toinen kuin presidentti Kekkosen sairastuessa. Läsnäolollaan ja katseille antautumalla Koivistot myös tekevät aikaa toiseksi.  He muuttavat maailmaa loppuun asti. Kiitos siitä!

Tellervo Koivisto kertoo lehtihaastattelussa myös, että Mauno Koivisto halusi  viimeisinä kuukausinaan kiihkeästi laitoksesta kotiin. Kun hänelle oli sanottu, ettei se ole mahdollista, oli presidentti kysynyt "Kukas siitä päättää." Presidentin vaimo oli vastannut, että "taidan olla minä, joka päättää."  Veikkaan, että tähän päättäjän roolin rouva Koivisto ei olisi halunnut. Toisen itsemäärämisoikeuden ottaminen pakotettuna itselleen on jotain muuta toista kuin se Mauno Koiviston leikkisä toteamus, että pariskunnan erinevät mielipiteet tuli helposti ratkaistuksi, kun molemmat olivat samaa mieltä kuin rouva Koivisto.

Mauno Koiviston kerrotaan laulaneen nuorena miehenä Turun NMKY:n kuorossa. Hän oli selittänyt sitä niin, että sodan jälkeen kaiken kurjuuden keskellä kaipasi jotain kaunista.

Tuo Koivistojen sukupolven maailma on minulle vieras, mutta tunnistan sen omissa vanhemmissani. Koulutuksen, sivistyksen ja kulttuurin suuren merkityksen. Ainaisen kiinnostuksen ja uteliaisuuuden kaikkeen uuteen, kyltymättömän uteliaisuuden ja halun tietää sekä samanaikaisen pyrkimyksen pitää yllä ja kunnioittaa perinteitä.

Hautajaisissa itketään usein samalla myös omia, henkilökohtaisia suruja. Niin minäkin. Oma isäni oli täsmälleen vuoden Koivistoa vanhempi ja kuoli 80 vuotiaana. Äiti on nyt 92 vuotias. Hekin kompuroivat yhdessä loppuun asti. Minä olen ainoa tytär. Samalla tavoin haurastunut, valkotukkainen äitini viskasi punaisen ruusun isän hautaan Vilppulan mieskuoron laulaessa taustalla. (Laulutkin taisivat olla samoja. Isä Olavi taas oli laulanut Suomen Ylioppilaskunnan Laulajissa aikoinaan.)

Siinä mekin seisoimme kahden haudan reunalla. Äidin ikävä ja suru oli syvä. Vaikken kovin harmonisena heidän liittoaan pidä, niin huumori heitäkin yhdisti. Ja kuorolaulu.

Vielä yksi erityinen muisto. Isoäitini Sanelman hautajaisissa olin jo aikuinen. Viialan kirkon penkissä kun istutiin, läjähtivät urut soimaan, ja lehteriltä kajahti syvä basso. "Ken on luonut sinitaivaan, viheriäisen metsän ken."  Isä seisoi siellä kädet kaiteella ja saatteli äitiään viimeiselle matkalle. En tiennyt sitä odottaa. Se on yksi elämäni kauneimipa muistoja. Eihän isä Jorma Hynninen ollut, mutta aika monet vainajat hänenkin laulunsa kirkon parvelta hautaan saatteli. Ja monet hääparit avioliittoon.

Musiikki se vasta eilenkin liikutti. Tuttu musiikki, johon yhdistyy sekä kollektiivisia että henkilökohtaisia muistoja.

Anteeksi, Luontoäiti!

Nyt kävi köpelösti. Menimme eilen koiran kanssa farmille viemään linnuille evästä. Olin laskeskellut, että kaksi ja puoli viikkoa sitten täyttämissäni ruokinta-automaateissa riittää apetta. Eipä ollut riittänyt. Jokainen syöttövehje ammotti tyhjyyttään: ei talipalloja, ei auringonkukan siemeniä. Huomasi, että kaikki oli syöty viimeistä murua myöten.

Muutenkin pihapiiri oli kammottavan hiljainen. Vain ketun, jäniksen ja jonkinlaisen pikkuhiiren jälkiä lumella. Ei yhtään linnun varpaan jälkeä.

Pikkulintujen ruokkimiseen pätee sääntö, että jos aloittaa, ei saa kesken talvea lopettaa. Kuinkahan moni ruokittavani lie menehtynyt.

Tunnen pettäneeni heidät kaikki. Anteeksi äiti Maa! Olisin aivan hyvin ennättänyt paikalle ajoissakin.

Täytin kuitenkin syöttölaitteet. Kävimme myös lumikenkäilemässä. Avarat pellot ovat käytössämme näin talvella. Kesällä ne ovat lähinaapurieni, lehmien, valtakuntaa. Kevät tekee tuloaan. Aurinko paistoi ja valoa piisasi.

Täytyy lähipäivinä käydä tsekkaamassa, onko yksikään lintu löytänyt uudet syötävät.

Pyrstötiainen!!!

Ukonniemessä ajalla on oma kulkunsa ja rytminsä, niin myös asioilla omat tärkeysjärjestyksensä. Olen tullut alkuvuosia mukavuudenhalusemmaksi: käyn talvella etukäteen laittamassa lämmöt päälle ettei tarvitse majoittua kylmääm mökkiin. Asetuin taloksi uuden vuoden aattona. Kannoin vesiä, lämmitin saunaa, kuuntelin radiota, luin Remestä ja yhtäaikaa - vastapainona - Tuulisen saaren kirjakauppiasta. Saunan jälkeen saunaolut ja tilkka konjakkia, myöhemmin pieni iltalenkki pimeällä koiran kanssa. Kuunsirppi oli ohut, jostakin Nunnanlahden suunnasta kuului etäinen pauke, raketteja ei näkynyt - enkä meistä kumpikaan - koira tai minä -  niitä kaivannut.

Jostain syystä (täytyy miettiä mistä) kaikenlainen puuhastelu tuntuu täällä merkityksellisemmältä kuin kaupungissa. Eilen sitten lämmitin uunin. Olen tullut siinä aika taitavaksi, mutta mikään helppo nakki se ei ole. Oleellisinta on se, että aloittaessani osaan asettua hätilemättömään ja kiireettömään mielentilaan. Uuninlämmittäminen kaikkine vaiheineen on monen tunnin työ. Siinä sivussa lämmitin hellan. Hellalla kiehuvat niin tiskivedet kuin perunatkin.

Potkukelkka on tärkeä peli sillä piha ja kylätie ovat jäässä. Potkurin kanssa liikkuminen on hyvää harjoittelua mahdollista rollaattorivaihetta varten. Eilen illalla kävimme potkulenkillä aurigon laskiessa. Silloin valo on hiemoimmillaan.
Illalla sitten taivas oli tähtikirkas. Siitä osaan jo ennakoida pakkasen nousua.

Tänä aamuna kuulin radiosta, että kaamos päättyi Muonion korkeudella. Olen kahtena vuonna käynyt Ylläksellä kaamoksen aikaan. Kaamoksen valo on salaperäistä ja rauhoittavaa. Mutta levollinen on Kunhustankin luminen maisema. Pakkasta oli vajaa kymmenen astetta. Aamupesu saunalla sujui noissa pakkaslukemissa surutta. Suihkun puutteen olen korvannut lämmittämällä vesipannullisen kuumaa vettä kylmän veden sekaan vesisankoon. Jos pakkanen kovasti kirstyy, täytynee lämmittää saunaa pikkuisen muulloinkin kuin lauantaina. (Olen huomaamattani palannut vanhaan aikaan, lauantaisaunaan. Rivitalon saunakopissa saunon usein aampäivällä ja minä tahansa viikon päivänä.) Toisaalta perjantaisaunassakin olisi puolensa - eikös puhelinlangat laula edelleen perjantaisin? Eikös useimmat soittajat kerro soittavansa mökiltä, tulleensa juuri saunata tai olevansa sinne juuri menossa.
Jännä, miten luontevalta vanhojen rituaalien paaluttaminen täällä tuntuu.

Tämän päivän, maanantain, aloitin työkirjallisuudella. "Urban Animals" on inspiroiva kirja kuten on koko tämä uusi aluevaltaukseni, yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus. Se horjuuttaa hyvällä tavalla (minulle) totunnaisia ajatuskulkuja ja asiantiloja. Kaupungistumisen edetessä kaupungistuvat myös eläimet - monet muutkin kuin ihmisten kanssa sisätiloissa asuvat lemmikkieläimet. Monet eläimistä tulevat ihmisen kutsumatta - ketut, rotat, hirvieläimet - mutta myös hyönteiset ja punkit. Muistan, kuinka yksi fb-kaveri päivitti tuohduksissaan löytäneensä punkin KOTIpihastaan. Eläimet tulevat laistamme ja järjestyksistämme piittaamatta.

 Näin muutama viikko sitten kotilähiössä ilveksen. Voi ihastusta!, mutta   ilves kaupungissa herättää monenlaisia tunteita: ensin hurmio ja ihastus hienon eläimen kohtaamisesta. Sitten pujahtaa päähän ajatus, että onneksi olin liikkeellä autolla enkä kävellen korien kanssa (pelko, säikähdys).  Ilves kaupungissa oli ajatusmaailmani mukaan väärässä paikassa. Maaseudulla sen näkeminen olisi asettunut toisenlaiseen kontekstiin.

Istun keittiön pödän ääressä, katselen vuoroin tietokonetta, vuoroin lintuja pihapuissa syöttölaitteiden ympärillä. Sitä suhinaa ja sirkutusta! Tämän aamun uusi tuttavuus on pyrstötiaisten parvi. Pyrstötiaiseksi sen tunnistin facebook kavereiden avulla. Oi tätä riemua, uusi lintututtavuus! Tämän päivän työnä on myös syöttölaitteiden täyttäminen.

Tarkoitus oli lähteä kaupunkiin tänään. En lähde. Huomenna on pikku pakko. Mieltä painaa vähän äiti. Venytän käyntejä hänen luonaan hieman harvemmaksi kuin sieluni sietäisi. Sitä yksinäisyyttään ja minusta riippuvaisuutta on välillä vaikea kohdata.

 Nyt lintulaudalla keltasirkkuja, talitiaisia, sinitiaisia, hömötiaisia, keltasirkkuja, punatulkkuja, varpusia. Ja joku vaatimattoman värinen pieni pikkulintu, jota en tunnista - vielä.  Närhet menivät jo.

Avautua solmuun

Niin siinä kävi, etten sittenkään uskaltanut vuokrata pois kaupunkiasuntoa. Selityksiä on roppakaupalla, mutta tässä yksi. Minulla on niin paljon keskeneräisiä (kirjoitus)projektia, etten enää halua niitä siirtää muuttojen kanssa hääräämisen vuoksi. Yritän nyt asettua tähän: eläkeläiseksi, jolla on vapaa-ajankoti maalla ja asunto kaupungissa. Siis tavanomaisistakin tavanomaisin kuvio.

Tämän aamun ajatukset (ja kyynelkanavat) avasi Hesarin arvostelu Martta Koskisesta kirjoitetusta kirjasta. Ompelijatar Koskinenhan oli ainoa sisällissodassa vakoojana teloitettu nainen.
Hän on kaksi vuotta mammaani, isänäitiäni, vanhempi. Ompelijatar Sanelma Salojärvi tunsi Martta Koskisen. Kaksi Sanelman veljeä kuoli punaisten vankileirillä ilmeisesti sairauksiin ja nälkään.

Mietin, miten muistoistakin kamppailaan - usein huomaamatta ja tahattomasti. Kotonani muistot ovat aina olleet äidin muistoja. Siksipä minulle onkin tuttu maaninkalaisen kanttorisuvun elämä. Perheen, jossa äidin veljistä toinen kuului Akateemiseen Karjalseuraan, jossa oli itsestään selvää että kaikki lapset kirjoittavat ylioppilaaksi ja opiskelevat akateemisen ammatin. Sen suvun tarinat osaan pitkästymiseen asti ulkoa.  Raskaita asioita sielläkin on eletty. Dramaattisempia sotaan liittyviä muistoja se, kuinka äidin koti Kinnulanhovi paloi ilmiliekeissä, kun yksi talon työmiehistä käveli reppu selässä päättyneestä sodasta pihaan.

Olen nyt levitellyt sängylle muruja toisista tarinoista -  mummostani Sanelmasta. Sänky on täynnä mamman kirjoja ja valokuva-albumeja. Joukossa on yksi veljensä Nestorin kirja, Konrad Lehtimäen kirja Ylös Helvetistä. (Sen ensimmäiselle lehdelle on äitini leikannut Aamulehden pienen uutisen vuodelta 2002. Äiti siis yritti kantaa myös toisia muistoja vaikkei sitä maailmaa koskaan ymmärtänyt.) Konrad Lehtimäki oli uutisen mukaan pasifisti ja sosialisti, kansanedustaja. Sai kuolemantuomio 1918, mutta todettiin syyttömäksi uusintakäsittelyssä.

Yritän otsa kurtussa palauttaa mieleen pieniä lauseenpätkiä lapsuudesta. Sanoiko mamma, että he
kävivät aidan raosta antamassa veljille ja muille punavangeille ruokaa. Mitä mamma puhui Martta Koskisesta? Mitä kirjat sängylläni kertovat isoäidistäni.

Olen koko ikäni ajatellut, että minussa avautuu solmuun monta suomalaisen yhteiskunnan kipukohtaa itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. Yläluokkainen "kulttuurisuomi", mutta savolaisen maaseudun ja pikkukaupungin (Kuopion) kontekstissa. Pakolaisuus ja ikuinen toiseus, vieraus. (Ukkini, mamman mies oli virolainen.) Työväenkulttuuri (mamma ja veljensä Tapani aloittivat työveännäyttmöillä Jyväskylässä ja Tampereella), naisen asema (uskottomuus, avioton lapsi), sisällissodan vastakkainasetteulu (valkoinen äiti ja punaisen suvun jälkeläinen isä).  Kaikki tuiki tavallisia elämän kohtaloita tuona aikana.  Mutta puhumattomina painavia. Luulen, että isäni tunnisti nämä jännitteet, äitini tuskin koskaan. Siksi vielä minäkin niitä kannan. Ja itse olen huomaamattani toistanut.

Lasteni isä syntyi saunassa Pielisjärvellä, minä Kuopion keskussairaalassa. Äiti hakeutui jo hyvissä ajoin Kuopioon sukulaistensa hoiviin  odottamaan synnytystä. Anoppini kävi varmaankin aamulla lypsämässä lehmän.

Äidin sanoitettuja muistoja on kyllin, mutta isän mummo, Sanelman äiti, minut lapsena hoiti, Isomummon, mamman ja ukin luona asuin pitkiä aikoja äidin opiskellessa Helsingissä. Ruumiissani taidan kantaa sanattomana sen suvun muistot.

(Avautua solmuun on feministisen kirjan nimi. Juuri nyt en muista kirjoittajaa, joku Pia.)

Ukonniemen aamu

Herätessäni mietin, onko pieni valon kaje päätyikkunassa kuutamo vai aamunkaje. Kuu sen ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla sillä kokeilin illalla koirien kanssa pientä potkurilenkkiä ilman otsalamppua. Sanotaan, että silmä tottuu pimeään ja totta oli, että hetken matkaa kuljettuamme aloin erottaa tienpenkkojen ääriviivat. En silti meinannut palatessamme löytää pihatienhaaraa. Kuuta ei silloin ollut, olisiko taivas ollut pilvessä, en usko.

Valonkaje näytti lisääntyvän ja kurkistin ulos verhonraosta. Aamu oli. Kello vähän yli seitsemän. Puin takin ja myssyn, kiskoin kengät jalkaani. (Minun on saatava helposti jalkaan vedettävät huussikengät.) Toinen koirista lähti mukaan huussimatkalle, toinen ei innostunut uloslähdöstä, halusi maata etutassut alleen taiteltuna, kiepille kääriytyneenä sängyllään (entisellä sohvatyynyllä)  kylmän ulkoeteisen nurkassa.

Punainen aamu sarasti ja pakkanen tuntui, muttei kuitenkaan kireältä. Sisällä katsoin ulkomittaria. 14 astetta. Sytytyin kaksi kynttilää uunin päälle , valaistkoot ne yhdessä lisääntyvän päivänvalon kanssa.. Vasta myöhemmin huomasin, että nyt on toinen adventti.

 Palasin peiton alle miettimään, lukisiko nettihesarin, kuuntelisiko radiota, löytyisikö joku kirja luettavaksi. Minulla oli mukana pari päivää aiemmin kirjailijayhdistyksen arpajaisissa voittamani kaksi ohutta kirjaa. Yhden olin ostanutkin vaikka olen lujasti vannonut, etten kanna paperikirjoja enää kotiin muuta kuin kirjastosta.
Valitsin pinon päällimmäisen, Pasi Hirvosen irtisanotun miehen. Luin yhteen menoon sivulle 72. Paljon enempää sivuja ei olekaan. Pidän kirjasta. Tyylistä ja tavasta käsitellä yhteiskunnan tämän hetkisiä paradokseja ja ilmapiiriä, myös ilmeisen itsekoettua työttömyyttä ja elämää. Kiinnostavuutta lisää sekin, että liikutaan tutuissa maisemissa, Joensuussa.  Sisällöllisiesti samassa tematiikassa liikutaan kuin huipputaitavassa I, Daniel Blake elokuvassa, joka on tehostetun, ulkoistetun ja markkinoisetun ex-hyvinvointivaltion ajankuva.

Olen lupunut pannukahvista ja siirtynyt suodattamaan vanhanaikaisilla metodeilla. Keitän veden ja lasken sitten suodattimen läpi pannuun. Pannukahvia varten pistin aamuisin ensitöikseni tulen hellaan (Sitä ei ehdottomasti saanut keittää sähkölevyllä. Koko jutun idea oli siinä, että kahvi keitettiin puuhellalla.) On mukavampi herätä kaikessa rauhassa kahvin kanssa ja vasta sitten ryhtyä neuvottelemaan hellan kanssa syttymisestä.

Nopeat neuvottelut tänä aamuna. Olen päättänyt helpottaa elämääni sytytyspaloilla sillä tuohta ei ole.

Aurinko on jo metsän reunan ylläpuolella. Se paistaa kirkkaasti, valo taittaa varjoja lumeen ja puihin. On sykähdyttävän kaunista. Pulleat närhet syövät taas siemeniä tuvan ikkunan alla. Ne olvat pelotelleet pikkulinnut navetan seiunstan syöttöhärveleille. Siellä käy suhina.

Närhet ärsyttävät. Kahmivat kaiken ja pienemmille ei jää kuin muruset. Tämä on kai luonnonlaki. Kun haluaa auttaa pienimpiä ja heikompia, tuleekin syöttäneeksi isoja ja kylläisiä. (Pikkulintujen kyky varastoida energiaa on niin pieni, että ne kuluttavat pakkasella kaiken energian vajaassa vuorokaudessa - jos oikein muistan. Isommat linnut pärjäävät syömättä pidemään. Tämän opin radion luontoillasta.)

Valon lisääntyessä, uunin ja kropan lämmetessä aamuhämärän ajatukset häviävät. Silloin mielessä oli taas monta entäsjossia. Entäsjossähöt katkeavat enkä saa uunia vetämään entäsjos....Olin päättnyt heti kunnolla herättyäni tekstata mahdollisille vuokralaisille, etten sittenkään vuokraa kaupunkiasuntoa.

En sitten kuitenkaan tekstannut. Tulevat illalla katsomaan.

Talitintit uskaltautuivat lintulaudalle - närhet ruokailevat maassa, se on niille helpompaa kuin laudalla taiteilu. Käyvät vaan ensin pudottelemassa siemeniä maahan naposteltavaksi. (Kenties päästän Tuikun hätyyttämään ne pois.) Nyt puen päälle, harjaan hampaat, pesen naaman, lähden koirien kanssa ulos pakkasaurinkoon.
Täytyy laittaa atuo johdon päähän, iltapäivällä suuntana kaupunki.

Uskallanko ja kannattaako

"Jokela. Olen seissyt valokuvaaja Markus Jokelan kameran vieressä reportaasikeikoilla kolme vuosikymmentä. Se on opettanut havaitsemaan ja näkemään mikä onkin reportaasia tehdessä tärkeintä. En oikein usko haastatteluun." Sitaatti on Ilkka Malmbergin aakkosista kohdasta J. Aakkoset julkaistiin Gloriassa 3.12.2016 Malmbergin kuoltua haimasyöpään. Olen lukenut aakkoset moneen kertaan. Kenties tarkastelen niitä yksi kerrallaan. 

Malmberg oli kuollessaan 62 vuotias. Hän  oli upea tutkiva journalisti (tai lehtimies niin kuin hän itse halusi sanoa - lehtimies tuntuu paperilta, ei digiajalta.)  Tai on. Kaikki hänen hienot juttunsa ovat täällä edelleen. Malmberg osasi kuvata suomalaista arkipäivää. 

Kirjoitan tätä Kuhnustassa. Puuhella hohkaa vaivalloisen sytyttämisen jälkeen. Lisää lämpöä saan sähköllä, uuniin en vielä hirveä koskea - niin kenkku se on. Naapurin kanssa olen sopinut talven aurauksista. 

Täytän joulun alla 65 vuotta. 

Ulkona on jo pimeää, pakkanen kiristyy.  Talvi on vasta edessä. Tässä mökissä on asuttu 70 vuotta kesät talvet. Minä mietin, uskallanko edes kokeilla: uskallanko vuokrata kaupunkiasunnon pois vuodeksi? Miten selviän ulkohuussin ja kantoveden kanssa? Entä kun kaivosta loppuu vesi tai kun auto menee rikki? Entä jos sairastun? Jos sairastuisin vakavasti, haluaisin "omaan kotiin" joensuuhun - helpomman elämän (vai helpomman kuolemisen) äärelle. Entä miten äiti?
Olen kohta 65 vuotta. On mahdollista ja todennäköistä, että elän vielä parikymmentä vuotta. Sitä en tietysti voi tietää kuten en sitäkään, millaisessa kunnossa vietän loput vuoteni.
En pidä siitä sanonnasta, että vasta eläkkeelle jäätyä elämä alkaa. Kovin surkeaa on elämän täytynyt siihen asti olla, jos siltä tuntuu. Inhoan myös sanontaa, että ihminen on juuri sen ikäinen kuin tuntee olevansa. Ei ole. Kenties psykologisessa mielessä, mutta ei fysiologisesti, sosiaalisesti tai institutionaalisesti. Voin tuntea itseni joskus "nuoreksi työtöksi" - ja tunnekin. Peili kyllä kertoo, etten ole. Jäsenten jäykkyys tai kolotus, nopea väsähtäminen tai hengästyminen vahvistavat saman. En sujahda luontevasti mihin tahansa nuorisoporukkaan, vain niihin jossa iällä ei ole väliä. Eläkkeeni suomaa taloudellista turvaa ei taas nuori ihminen voi saada. Ei ihminen ole sen ikäinen, kun tuntee olevansa.

Tuhlaanko jäljellä olevaa elämääni, jos asetun tänne syrjäkylälle? Mistä jään paitsi? Mutta myös: mitä saan tilalle?  Mökissä on lämmin. Koira nukkuu jaloissa, toinen viileässä eteisessä. Radio ykkönen tarjoilee hyvää ohjelmaa - tällä kertaa populismista. Netti toimii. Kello raksuttaa.

Ostin 20 metrin ulkosähköjohdon. Saan auton moottorin lämpiämään tarpeen mukaan.

Aamulla kaupungista ajellessani paistoi talviaurinko matalalta. Valkoinen hanki sädehti. Vaarat siinsivät sinisinä. Perillä röyhkeät, pulleat närhet söivät pikkulinnuille tarkoittamaani evästä.  Koirat noukkivat syöttöautomaateista pudonneita auringonkukansieminä. Talitiaiset, kuusitiaiset, sinitiaiset, punatulkut pyrähtelivät hakemassa omaa osuuttaan.

Ei minua piinaa vain uskalluksen puute. Näen elämän jonkinlaisena nollasummapelinä. Jos teen vääriä valintoja - jos menetän jotakin parempaa. Voitanko vai häviänkö, jos.
On vaikeaa oikeasti noudattaa sitä ajatusta, että elämä on hyvää juuri siinä, missä olet. Että itse omilla teoillaan, ajatuksillaan ja sanoillaan tekee elämän hyväksi tai huonoksi. Ei se paikasta ole kiinni.

 Ilkka Malmbergin aakkosten E on "Elämälle kiitos."

Autossa kuulin radiosta jonkun hyvän elämänviisauden. Ajattelin, että tämän painan mieleeni, tämän muistan. En muista.

Pieniä lehmiä navetassa

Facebook nostaa aina välillä vanhoja postauksia muisteltavaksi. Tänään se muistutti, että olin kolme vuotta sitten kirjoittanut:
"Heh, muistin viimeöisen unen. Minulla oli vanhassa, sekavassa navetassa romun keskellä viisi eriväristä lammasta ja muutama pieni lehmä. Kovasti hääräsin, mutta huoli oli kova, kun en oikein tiennyt kuinka niitä tulisi hoitaa ja kun yritin joltakulta kysyä niin sain paljon puhetta, mutten tolkun vastauksia."

Kaverit esittivät silloin unitulkintoja minulle uniin perehtymättömälle: "Lammas. Uni viittaa itsetunnon tärkeyteen."Lehmä. Hyödyllinen eläin. Turvan ja lämmön symboli." Sanoo Larjanko: Suuri suomalainen unikirja.

" Talo, usein symboli elämälle tai elämän suunnitelmille. Epäsiisteys tai sekavuus huoneessa unessa tuo elämässä onnea!"

En tiedä, uskoisiko uniin, mutta kaksi vuotta myöhemmin minulla oli kolme lammasta, kolme kanaa ja kukko - muttei yhtään pientä lehmää. Lampaita oli kahdenvärisiä ja kanoja varsin kirjava joukko.

Muistan hyvin, miten nollasta lähdin näidenkin eläinten kohdalla. Lammasaidan pystytys tuntui miltei ylivoimaiselta, lampaiden ja kanojen kotiinkuljetus käsittämättömältä järjestää. Nyt tietän, etten enää koskaan matkaa 100 kilometriä henkilöautolla kolme karitsaa takakontissa. (Auto haisee lampaalle vielä kahden vuoden jälkeen.) Tiedän, että kanat kulkevat autossa pitkänkin matkan hipihiljaa laatikoissaan. Tiedän myös, että etenkin kanojen hoito vaatii sitoutumista - niistä on huolehdittava joka päivä. Lampaat pärjäävät vähän vähemmällä kunhan vain on vettä, vihreää syötävää ja suolakivi.

Tiedän, että kesälampaiden ja -kanojen jatkon järjestely ei syksyn tullen ole ihan itsestäänselvää. Ja että en itse saa pyydystettyä matkaa varten sen paremmin kanaa kuin lammastakaan. En ole myöskään kerinyt lammasta tai hoitanut sen sorkkia. 

Tiedän, että kanat ovat aivan hurmaavia joskin sotkuisia seuralaisia. Kukko voi olla salakavala ja vihainen. JOkainen lammas (kuten kanakin) on yksilö ja suhtautuu eri tavoin ihmiseen (ja koiraan).

Pähkäilen otsa rypyssä, jatkaisinko ensi kesänä opintomatkaa lampaiden ja kanojen ihmeelliseen maailmaan.

maa kirjoitetaan isolla

Muistiinpano:
Luin aamulla hesarista Mari Käyhkön haastattelun. Hän puhuu siitä, miten työväenluokan elämäntapa ei valmista akateemiselle uralle, ei tarjoa senlaatuista kulttuurista pääomaa, jota yliopistossa pidetään itsestäänselvyytenä. Juttu oli hyvä - ja kun hyvät jutut usein, tästäkin syntyi mielleyhtymä.

Kyse on suhtautumisestani ensin maaseutuun ja sitten maahan. Lapsuuteni keskiluokkainen, kerrostaloasukkaan elmäntapa kesämökkimaaseutuineen tarjosi maasta vieraantuneen ja romanttisoidun kuvan maaseudusta. Maa oli lähinnä pintaa: kesämökin kallioita oli kaunis katsella, lämpimällä kalliolla oli kiva lojua, ottaa aurinkoa. Vesi oli minun uimistani varten, tai siitä tuli lohduttajani. Metsät, heinikot, kivikot ja pusikot. Olivatkohan ne lähinnä pelkäämistä varten: käärmeet, petoeläimet, eksyminen.

Naapurin traktorin ääni oli taustahälyä - joskaan ei mitenkään kiusallista. Pellot olivat maisemaa - kaunista sellaista.

En tähän nyt ennätä anlalysoida, miksi ostin mummonmökin viisi vuotta sitten. En kaikkea sitä opettelua, mitä sen ympärillä on ollut. Ja mitä olen OPPINUT.

Olen oppinut kirjoittamaan Maa isolla kirjaimella. Ja sitä haluan oppia syvemmin. Olen päivä päivältä yhä enemmän vieraantunut akateemisesta maailmasta. (Syitä on monia, älkääkä ymmärtäkö minua väärin - en väheksy sitä.) Mutta siitä tiedän sen verran kuin koen tarpeelliseksi. Sen todellisista tuotoksista - hyvästä tutkimuksesta - olen edelleen kiinnostunut.

Oma katseeni suuntautuu toisaalle. Maasta haluan tietää lisää ennen kuin - no niin, muutun Maaksi.

Olen maaseudulla vieraalla maalla. Yritän olla ottamatta mitään itsestäänselvänä. Haluan oppia edes alkeellisesti niitä taitoja, jotka maaseudun asukkaille usein ovat itsestäänselviä, niin itsestäänselviä etteivät he ymmärrä, miten alkeista minulle kaikki pitää opettaa. Kädestä pitäen.

Tietoa tietysti tarvitsen - myös akateemista tietoa. Monet itsestäänselvyyksistäkin nojaavat vuosisataiseen akateemiseen tietoon. Sitä ei vaan enää sellaiseksi tunnisteta.

Vielä se maausko saadaan meidänkin Mikkoon. Jotenkin näin Mikko Kumpulaisen väitöskirjassa seikkaileva mummo sanoi Mikolle. Aloitan kaivamalla esiin tuon yli parikymmentä vuotta sitten valmistuneen väitöskirjan. Tekijä on jo kuollut. Mutta onhan kirja (pienellä koolla).

Valmis

Kirjaa voi tilata postikulut maksamalla esimerkiksi minulta silvasylviatedre(at)gmail.com

Projektista esittely myös https://kylakoulunjalkeen.wordpress.com

Minulla mielessä jo uudet kujeet, joten uusin aihein jatkan myös täällä.

Kaunis maa

15.6. Suomen valokuvataiteen museo

Astuin Taneli Eskolan valokuvaajan taipaleensa eri vaiheen kuvista kokoamaan näyttelyyn mielessä sellaisia kysymyksiä kuin "Voiko kuvista lukea maaseutua" ja jos voi/luulen voivani niin millaisista symboleista sen voi tehdä. Tämän on tarkoitus olla myös harjoitus, jossa kysyn omaa maaseutukäsitystäni.

Mennessäni minulla oli mielessä Mikko Lehtosen kokoamia ajatuksia symboleista ja niiden merkityksistä:
Symbolien merkitykset ja viittaussuhteet eivät ole lukittuja ja ne ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan.  Perusajatus se, että merkitykset eivät koskaan ole abstrakteja. Ne tuotetaan diskursseissa, jotka ovat sosiaalisia, historiallisia ja institutionaalisia.

Sanat, kuvat ja äänet ovat materiaalisesti olemassa keskenään eri tavoilla. Niiden muotokielet poikkeavat toisistaan ja niillä on eri funktio viestinnässä.  Erimuotoiset symbolit aktivoivat vastaanottajassa samoja merkityksiä. Kanssaihmiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan riippumatta siitä, käytetäänkö puehetta, kirjoitusta, kuvaa vai ääntä. Kullakin symbolisella muodolla on omat merkityksen tuottamisen mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Kaikkea puheella ilmaistavaa ei voi ilmaista kirjoituksella. kaikkea kielellä ilmaistua ei voi kääntää visuaaliseksi. Jotkin asiat voi merkityksellistää ja viestiä helpommin tietyillä symbolisilla muodoilla kuin toisilla. Puhe on peräkkäisyyksien muoto, kun taas liikkumattomat kuvat sisältävät elementtejä, jotka sijaitsevat tilassa samanaikaisesti ja tietyssä keskinäisessä suhteessa (tekstuaalinen tarjouma)..

Symbolien käyttöä rajaa myös niiden kulloinenkin sosiaalinen ja kulttuurinen arvostus (kontekstuaalinen tarjouma.)

Se, miten luotettavina erilaisia symboleita pidetään, vaihtelee kulttuureittaan.

Se, mitä kulloinkin pidetään totena, riippuu siitä, kuinka todellisuus kulloinkin määritellään. Nykykulttuurissa todenperäisyyden modaliteetti on ollut ”fotorealismi” – joskin digitaalisuus kuvien muokkauksineen on horjuttanut tätä käsitystä.

Lehtonen, Mikko: Maa-ilma. Vastapaino 2014.
Nämä ajatukset  taustana tutustuin Eskolan näyttelyyn, luin näyttelyyn kuuluvat kirjat  ja osallistuin illan taitelijatapaamiseen (Eskola&Lipponen&Mäkelä)

Olen etukäteen myös tutustunut Julia Donnerin tulkintaan Eskolan näyttelystä miettien hänen symbolikieltään, tapaa kertoa valokuvaamisesta ja näyttelyn tekemisestä. Donner sanoo muun muassa, että:

Kameran kanssa kulkeva Eskola innostaa katsojan samoilemaan mukanaan ajatuksissa, assosioimaan ja kuvittelemaan.  (Lihavointi on minun ST, mietin miten hyvin nämä ilmaisut kuvaavat myös etnografin työtä ja tavoitetta mukanasamoilevasta tutkimuksen lukijasta.)

Käsitän puutarhan tässä yhteydessä erityisenä ja merkityksellisenä paikkana. Valitessani kuvia en hakenut kuvia ”puutarhasta” vaan ennemminkin halusin tarttua puutarhan ”pienimpään yhteiseen nimittäjään” – johonkin yksityiskohtaan, joka johdattaisi ajatuksia eteenpäin. (Yksityiskohtaan tarttuminen viehättää minua tutkijana ST) Kuva- valintani perustuvat siten varsin sattumanvaraisiin kiinnostuksen kipinöihin, joita syntyi kun sain mahdollisuuden tarkastella Eskolan kuvia temaattisesti ryhmiteltyinä. (Tematisointi on laadullisen tutkijan perusanalyysitapa. ST) Kuviin liittyvät assosiaationi kiinnittyvät puutarhataiteen historiaan, mutta samalla kun etsin kiintopisteitä menneestä, haluan tutkia käsitystä siitä, mikä puutarha on tai mistä siinä on kysymys. Tarkoituksenani on samalla osoittaa – kuten Taneli tekee kuvillaan – että puutarhan voi havaita, jos niin haluaa, epätodennäköisissäkin paikoissa. Seuraavassa kokeilemani kuvien ja tekstin välinen vuoropuhelu on pyrkimystä paikkojen ym- märtämiseen. (Samalla tavoin voi kysyä mikä maaseutu on - ja olettaa, että sen voi havaita epätodennäköisissä paikoissa. ST) 

Sanan puutarha – garden – gärten etymologia viittaa aidattuun alu- eeseen, suojaan ja turvaan.4 Tietyn paikan lisäksi puutarhan voi kä- sittää myös mielikuvina ja toimintana, kuten Mark Francis ja Ran- dolph T. Hester ovat kirjoittaneet. Puutarhat ovat siten erityisellä tavalla merkitseviä paikkoja.

Tarvitaanko kokemukseen merkityksellisestä paikasta oikeastaan enempää kuin varjo seinällä? 

Vaikka ajallinen etäisyys on pitkä, huomio kiinnittyy ihmisten toi- mintaan kodin läheisyydessä ja yllättäen katsomme silti samanlaista maisemaa kuin mistä Pälsi kertoo. Vaikka tämän pihamaan puitteet voivat tuntua karuilta, niihin mahtuu ihmiselämä, ikiaikaisessa ryt- missään. Kuvassa kohtaavat mennyt – paljasjalkainen vanha nainen – nykyhetki – pyykit, tomutettavat matot – ja tulevaisuus – keinun luona leikkivä lapsi, aivan kuten talonpoikaispihojenkin arjessa. (Kenties tavat toteuttaa arjen ikiaikaisia rytmejä vaihtuvat, mutta elämän rytmit säilyvät. Perusrakenne on sama ajasta ja paikasta riippumatta. ST)

(Donner puhuu myös "tiheästä kuvauksesta", joka sisältyy kuvaan Ratteen tie - sitä se oli minunkin mielestäni. Mietin, miten päin tämä käsitteistö menee: mistä tämä Clifford Greetzin kulttuurintutkimukseen lanseeraama käsite on peräisin. CG ajattelee, että kontekstin avaaminen vaatii tiheää kuvaamista - jota etnografi tekee kirjoittamalla!!! G myös korostaa angropologian tukinnallisuutta: tutkijan tekstit ovat monenasteisia tulkintoja ja sellaisina fiktioita, fiktioita siinä mielessä, että ne ovat tehtyjä, sommiteltuja. Ne eivät ole silti valetta.))

Donner jatkaa: Taneli pohti pitkään valokuvausta esikuviensa kautta: kuinka ylioppilaslahjaksi saadusta kirjasta nähtyä ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin kuvatapaa voisi soveltaa suomalaiseen maaseutuun.

Noissa Tanelin kuvissa näkyy kuinka Suomessa oli vielä 1970-luvulla samannäköistä köyhyyttä kuin Romaniassa tänään.  (Minulle tulevat mieleen Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön kuvat ST) Tärkeiksi muodostuivat kuvat, jotka kommentoivat sammallahte- laisuutta ja luonnon näkemistä toisin amerikkalaisen uuden valokuvauksen tavoin. Taneli esitti pitkään itselleen kysymyksiä oman tulkintansa luonteesta. Hienoja valokuvataidekirjojakin syntyi. 

 Inha asetti kameransa rohkeasti vastavaloon välittämättä lasinega- tiiveihin syntyvästä valokehästä eli kirkkaan valon leviämisestä pak- sulla negatiivilla. Tämän muodollisen yhteneväisyyden lisäksi mies- ten otoksissa on samaa henkevyyttä, ellei ihan hartautta. (Vastavaloon kuvaaminen metaforana tarjoaa jotakin myös etnografille, en osaa vielä sanoa tarkkaan, mitä. Ainakin voisi ajatella, että vähemmän totunnaisen kuvakulman.ST)

Mietin, miksi Eskola kuvaa uudelleen samaa kuvastoa? Kunnes ymmärsin, että juuri maisemakuvauksessa Taneli oli onnistunut löytämään oman tulkintansa dokumentaarisuudesta. 

Nämä maisemat näyttävät edelleen eskolamaisilta: niissä maisema esitetään ylevöitettynä, sen mahtavuudet vahvistettuina. Ikään kuin luonto eläisi yhä itselleen, ihmistä vailla. Ehkä se on ikuisen luonnon tavoittelua ja kertoo ihmisen kunnioittavasta kohtaamisesta itseään vanhemman luonnon kanssa. Ne koskettavat edelleen nykyaikana, jolloin luontoa vain tuhotaan. 

Taneli Eskola sovelsi Cartier-Bressonin kuvaustapaa suomalaiseen maaseutuun ja löysi hengenheimolaisuutta I. K. Inhan luontokuvista.

Sitten lyhyesti näyttelyn kuvia katsoessani ja valokuvaajan esittelyä kuunnellessani syntyneet muistiinpannot:
Eskola korostaa ilmaisua ja sävyjä.

Vesi ja jää eivät paljasta mitään ympäristöstään?

Kukittunut puistonpenkki vihjaa puutarhaan/puistoon. Onko se "kaupunki"? 

Lehmät katsomassa käsilläseisontaan, ölhysoratie, taivas ja metsänranta. Onko se "maaseutu"? (Kuva on Heinävedeltä, luen sitten.)

Yömaisema: kuu, lumiset puut, lumi, hataria aittoja lumisella pellolla. Onko se "maaseutu"? (Hattuvaara, luen stten.)

Tamme-Laurin tammi, Urvaste, Viro. (Tähän liittyy tarina ja kirja, joita en nyt avaa.)

"Puut ovat runoja" (yksi näyttelyn teemoista). Nyt olen jo kadottanut kysymykseni ja kirjoitan: "Alhaaltapäin kuvattu koivikko (?) (esittelyssä selviää, että Terijoen salavia - ei siis koivuja), hiirenkorvalla, taivas kuin salama, -- Veden ylle kumartuva koivun (?) runko, veteen heijastuvat vastakkaisen rannan puut. Lunta. Kevät?)

Raatten tie - nuoret ristinmuotoiset taimet pistävät esiin lumesta, korkea kelo.

Sitten muutama muistiinpano taiteilijaesittelystä:

Kerran hyvä kuva, aina hyvä kuva.

Eskolan kuvat ovat keskustelukuvia, joita voi katsella etäältä ja läheltä

Mustavalkokuvien suhde näyttelyssä noin 18/20. Värivalokuvat muistaa niin pitkään. (!!!)

Ratteentien olosuteet olivat "lahja kuvaajalle" - ei tarvitse osata kuvata kun sellainen lahja annetaan.

Kuvissa elää 1970-luvun maaseutu Helsingissä (pukeutuminen, niukkuus - esim Malmin mustalainen)

Keskustelu paikasta ja ajasta - Eskolan kuvat ajattomia siinä mielessä, ettei tarvitse muistaa tuota aikaa - tarina kantaa 

Syövät ihmiset ovat harvoin kiinnostavia (Millaiset ihmiset ovat?)

Perinteisesti valokuvaus on totta, nyt manipulaatiota. Uskottavuus syntyy siitä, että uskaltaa mennä mukaan, siitä syntyy tosi.

Dokumnetaarisessa valokuvauksessa relevanttia kysyä mitä, missä, milloin. Aika ja paikka ilmaistava. (!!!) Vanhemmiten Eskola on ruvennut antamaan valokuvilleen myös nimiä.

Eskolan seesteiset luontokuvat saattavat olla Helsingin keskustasta - kaupunkimaisemasta löytyy paikkoja, jotka ihan muuta kuin totuttu ajattelemaan

Eskolan filosofian taustalla saksalainen varhaisromantiikka, johon kuuluvat tarkat luontohavainnot, Maantiede ja luonnontiede. Ensin tarkka katsominen, sitten tunteiden vyöry. 

Agraarisuomi kaupunkikuvassa tulee esiin vaatteissa.

Yhteenvetoa ja vastausta alussa esittämiini kysymyksiin yritän tehdä myöhemmin.

Kävin samalla reissulla toisessakin valokuvanäyttelyssä,Jaakko Heikkilän näyttelyssä Kansallismuseossa. Kiinnostava luonnehdinta kuvaajasta: Jaakko Heikkilä on valokuvataitelijana jutustelija ja kulkuri, ajaton harhailija, joka pitää ihmisten kohtaamisesta ja kuvaa heitä myötäelävästi ja lämpimästi. (Näissä tavoissa kuvata valokuvaajia sanoin on jotakin kovin samanlaista kuin laadullisen tutkimuksen tiettyjen perinteiden kuvauksessa, esim. Kvalen ajatus kaivajasta TAI turistista vai mikä se sana nyt oli. Eeva Jokinen väitöskirjassaan kiertelevä piika jne.)

http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/nyt/event/72/241---taneli-eskola-kaunis-maa

Evakon laulu

Olohuoneeni lattialla olevista nyssäköistä on tullut minulle pakolaisuuden symboli. Ne nostavat tunteet pintaan. Evakon laulusta palaa mieleen milloin mikäkin kohta. (Veikko Lavi on mielestäni suuri taitelija.) Olen nähnyt somessa valokuvasarjan USA:han laittomasti pyrkivien matkatavaroista. Hyvin usein ei mitään. Jos kuvissa jotakin oli niin ensimmäisiä asioita oli kampa, jonkinlaiset hygieniavälineet ja naisilla meikkipussi peileineen. Muistaakseni myös kännykkä. Mistähän löytäisin sen kuvasarjan. Sillä on minulle nyt uusi merkitys.

Evakon laulussa sanotaan jotenkin siitä, miten matkaan lähtijät kysyvät, missä on määränpää. Vastaus oli, että selviää kunhan päästään perille. Oletettavasti kukaan ei tiennyt siinä vaiheessa määränpäätä. Muistan ei-karjalaisen evakkomummoni kertoneen, että matkan edetessä (heidän kohdallaan lopulta Kuopioon) yöpyivät muun muassa Joensuun luterilaisessa kirkossa.

Tämän päivän Hesarissa migrin johtaja Päivi Nerg muistelee viime vuoden syksyä, päiviä ennen järjestelykeskuksen perustamispäätöstä Torniossa. Järjestelykeskus pantiin pystyyn yhdessä yössä.. "Noina viikkoina yhdessä yössä toimiminen oli sisäministeriölle, Maahanmuuttovirastolle ja SPRlle tuttua." Noihin aikoihin kun turvapaikanhakioita lähettänyt bussi lähti Torniosta, ei kuljettaja aina tiennyt, mihin oli ajamassa.

Turvapaikkaprosessin toimintatapana on myös ilmeisen tietoisesti ajatus "yhdessä yössä toimimisesta", kun on kyse paikanhakijoista. Pitkien odottelujen jälkeen ilmoitus haastattelusta tai päätöksen kuulemisesta tulee muutamaa päivää, korkeintaan viikkoa aiemmin. Sivusta seuraten se on aina jotenkin häkellyttävää. Illlalla saatetaan vielä yhdessä selvitellä vaikkapa opiskelumahdollisuuksita "sitten joskus" tai osallistumista suomenkielenopetukseen. Seuraavana päivänä onkin sitten tullut odotettu puheinsoitto kuulemisesta - ja kaikki muu hetkeksi unohtuu tai jää kesken. Vähän niin kuin lehmät lypsämättä Karjalassa kun lähtö tulee. (Hieman karkea vertaus.)

Viestintäalan ammattilaiset ovat hiljattain valinneet Nergin vuoden johtajaksi  (mielestäni ansaitusti).

Hesarin haastattelussa Nerg muistelee mennyttä syksyä ja sitä, miten ihmeessä tilanne saattoi tulla kaikille yllätyksenä. (Perussuomalaiset lienee sanovat, että ei meille.)

Poikkeustilannetta ohjaamaan koottiin kriisinjohtoryhmä, johon heti alussa kuului Maahanmuuttoviraston ja poliisin johdon lisäksi SPR. (SPR:n asema on kyllä kiinnostava.)

Artikkelissa toistuu sana "äkkiä", jossa ei ollut aikaa etukäteissuunnitteluun. Vastaanottokeskuksia perustettiin (17), monensortin ongelmia ilmeni. Koko ajan oli keksittävä uusia paikkoja vastaanottokeskuksiksi. Ja nopeasti. KÄytännössä joka ilta piti löytää seuraaville bussilastillisille vastaanottokeskus. Tarkoitti usein uuden keskuksen perustamista nyt ja heti. Nerg kehuu SPR:n tekemää valtavaa työtä. Lainsäädäntö takasi kriisitilanteessa mahdollisuuden olla kilpailuttamatta.

Nerg on ennenkin esittänyt itsekritiikkiä samasta asiasta kuin tässä: Kun yöllä perustettiin vastaanottokeskus johonkin kuntaan ja aamulla bussi ajoi pihaan, ei aina kunnanjohtajaakaan ennätetty informoida.

Myös kantasuomalaiset yllättivät Nergin. Kritiikin voimakkuus ja sävy oli odottamatonta. Ilmapiiri muuttui kouriintuntuvasti. Islamilaistaustaiset nuoret miehet  (joita tulijoissa enimmäkseen tuossa vaiheessa oli) olivat suomalaisille käsittämätön turvapaikanhakijaryhmä. (Myös minä olin yhden illan lokakuun alussa vapaaehtoistöissä yhdessä hätämajoitusyksikössä. En ole vielä ilennyt purkaa omia ajatuksiani sanoiksi.)

Huono-osaisille suomalaisille (ja monille keskiluokkaisillekin)  turvapaikkoja järjestelevistä tuli yhteiskunnan pahin luopio. (En muista, puhutaanko evakon laulussa asenteesta ja vihasta karjalaista kansaa kohtaan. Sehän oli aika yleinen.)

Väärinkäytöksiä ja rikollisuuttakin huomattiin.

Poliittisset avaukset johtivat siihen, että oli tehtävä myös suunnitelma länsirajan sulkemiseksi. (P.s. eikä tuolloin vielä taidettu ajatella, että itäraja alkaisi vuotaa...) Lopulta järjestelykeskus ratkaisuna hyväksyttiin.
Enimmillään vastaanottokeskuksia oli toiminnassa 140. Maaliskuusta lähtien keskuksia on alettu sulkea vähentyneen tarpeen vuoksi.

Nerg ottaa kantaa myös Afganistanin tilanteeseen siellä hijattain käytyään. Kyllä minä ymmärrän, että sieltä lähdetään.  Nergille perheenyhdistämisen vaikeutuminen on ollut koko vyyhdin vaikein kysymys.

Nyt virkamiesten ja SPR:n katse on kääntynyt akuutin kriisin hoidosta mahdollisesti turvapaikansaavien uusien suomalaisten kotoutumiseen.
Yksi kysymys minua haastattelua lukiessa askarruttaa: Kenen katse kohdistuu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin? Mikä on se sana (vrt. kotouttaminen), jolla heidän tilannettaan halutaan kuvata? Onko kotouttamisen vastinpari yksinkertaisesti karkoittaminen.

Kieltisiä turvapaikkapäätöksiä otetaan vastaan tällä hetkellä runsain mitoin. Moni lähtee, jotkut menevät maan alle, useat valittavat päätöksestä. Valittamisesta seuraa uutta odottamista edelleen turvapaikanhakijan statuksella. Kunnes taas pitkän odotuksen jälkeen äkkiä jotakin tapahtuu.

Evakon laulussa on monta muutakin kohtaa, joihin tekee mieli palata. Kuten "karjalainen kansa seisoi huutokaupassa".

Somessa yritetään löytää erilaisista syistä turvapaikanhakijalle esimerkiksi kotimajoituspaikkaa. Heitä kaupataan ahkerina, aktiivisina, työteliäiniä, innokkaina oppimaan suomen kieltä. Kerrassaan poikkeuksellisina ihmisinä.