Valmis

Kirjaa voi tilata postikulut maksamalla esimerkiksi minulta silvasylviatedre(at)gmail.com

Projektista esittely myös https://kylakoulunjalkeen.wordpress.com

Minulla mielessä jo uudet kujeet, joten uusin aihein jatkan myös täällä.

Kaunis maa

15.6. Suomen valokuvataiteen museo

Astuin Taneli Eskolan valokuvaajan taipaleensa eri vaiheen kuvista kokoamaan näyttelyyn mielessä sellaisia kysymyksiä kuin "Voiko kuvista lukea maaseutua" ja jos voi/luulen voivani niin millaisista symboleista sen voi tehdä. Tämän on tarkoitus olla myös harjoitus, jossa kysyn omaa maaseutukäsitystäni.

Mennessäni minulla oli mielessä Mikko Lehtosen kokoamia ajatuksia symboleista ja niiden merkityksistä:
Symbolien merkitykset ja viittaussuhteet eivät ole lukittuja ja ne ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan.  Perusajatus se, että merkitykset eivät koskaan ole abstrakteja. Ne tuotetaan diskursseissa, jotka ovat sosiaalisia, historiallisia ja institutionaalisia.

Sanat, kuvat ja äänet ovat materiaalisesti olemassa keskenään eri tavoilla. Niiden muotokielet poikkeavat toisistaan ja niillä on eri funktio viestinnässä.  Erimuotoiset symbolit aktivoivat vastaanottajassa samoja merkityksiä. Kanssaihmiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan riippumatta siitä, käytetäänkö puehetta, kirjoitusta, kuvaa vai ääntä. Kullakin symbolisella muodolla on omat merkityksen tuottamisen mahdollisuutensa ja rajoituksensa. Kaikkea puheella ilmaistavaa ei voi ilmaista kirjoituksella. kaikkea kielellä ilmaistua ei voi kääntää visuaaliseksi. Jotkin asiat voi merkityksellistää ja viestiä helpommin tietyillä symbolisilla muodoilla kuin toisilla. Puhe on peräkkäisyyksien muoto, kun taas liikkumattomat kuvat sisältävät elementtejä, jotka sijaitsevat tilassa samanaikaisesti ja tietyssä keskinäisessä suhteessa (tekstuaalinen tarjouma)..

Symbolien käyttöä rajaa myös niiden kulloinenkin sosiaalinen ja kulttuurinen arvostus (kontekstuaalinen tarjouma.)

Se, miten luotettavina erilaisia symboleita pidetään, vaihtelee kulttuureittaan.

Se, mitä kulloinkin pidetään totena, riippuu siitä, kuinka todellisuus kulloinkin määritellään. Nykykulttuurissa todenperäisyyden modaliteetti on ollut ”fotorealismi” – joskin digitaalisuus kuvien muokkauksineen on horjuttanut tätä käsitystä.

Lehtonen, Mikko: Maa-ilma. Vastapaino 2014.
Nämä ajatukset  taustana tutustuin Eskolan näyttelyyn, luin näyttelyyn kuuluvat kirjat  ja osallistuin illan taitelijatapaamiseen (Eskola&Lipponen&Mäkelä)

Olen etukäteen myös tutustunut Julia Donnerin tulkintaan Eskolan näyttelystä miettien hänen symbolikieltään, tapaa kertoa valokuvaamisesta ja näyttelyn tekemisestä. Donner sanoo muun muassa, että:

Kameran kanssa kulkeva Eskola innostaa katsojan samoilemaan mukanaan ajatuksissa, assosioimaan ja kuvittelemaan.  (Lihavointi on minun ST, mietin miten hyvin nämä ilmaisut kuvaavat myös etnografin työtä ja tavoitetta mukanasamoilevasta tutkimuksen lukijasta.)

Käsitän puutarhan tässä yhteydessä erityisenä ja merkityksellisenä paikkana. Valitessani kuvia en hakenut kuvia ”puutarhasta” vaan ennemminkin halusin tarttua puutarhan ”pienimpään yhteiseen nimittäjään” – johonkin yksityiskohtaan, joka johdattaisi ajatuksia eteenpäin. (Yksityiskohtaan tarttuminen viehättää minua tutkijana ST) Kuva- valintani perustuvat siten varsin sattumanvaraisiin kiinnostuksen kipinöihin, joita syntyi kun sain mahdollisuuden tarkastella Eskolan kuvia temaattisesti ryhmiteltyinä. (Tematisointi on laadullisen tutkijan perusanalyysitapa. ST) Kuviin liittyvät assosiaationi kiinnittyvät puutarhataiteen historiaan, mutta samalla kun etsin kiintopisteitä menneestä, haluan tutkia käsitystä siitä, mikä puutarha on tai mistä siinä on kysymys. Tarkoituksenani on samalla osoittaa – kuten Taneli tekee kuvillaan – että puutarhan voi havaita, jos niin haluaa, epätodennäköisissäkin paikoissa. Seuraavassa kokeilemani kuvien ja tekstin välinen vuoropuhelu on pyrkimystä paikkojen ym- märtämiseen. (Samalla tavoin voi kysyä mikä maaseutu on - ja olettaa, että sen voi havaita epätodennäköisissä paikoissa. ST) 

Sanan puutarha – garden – gärten etymologia viittaa aidattuun alu- eeseen, suojaan ja turvaan.4 Tietyn paikan lisäksi puutarhan voi kä- sittää myös mielikuvina ja toimintana, kuten Mark Francis ja Ran- dolph T. Hester ovat kirjoittaneet. Puutarhat ovat siten erityisellä tavalla merkitseviä paikkoja.

Tarvitaanko kokemukseen merkityksellisestä paikasta oikeastaan enempää kuin varjo seinällä? 

Vaikka ajallinen etäisyys on pitkä, huomio kiinnittyy ihmisten toi- mintaan kodin läheisyydessä ja yllättäen katsomme silti samanlaista maisemaa kuin mistä Pälsi kertoo. Vaikka tämän pihamaan puitteet voivat tuntua karuilta, niihin mahtuu ihmiselämä, ikiaikaisessa ryt- missään. Kuvassa kohtaavat mennyt – paljasjalkainen vanha nainen – nykyhetki – pyykit, tomutettavat matot – ja tulevaisuus – keinun luona leikkivä lapsi, aivan kuten talonpoikaispihojenkin arjessa. (Kenties tavat toteuttaa arjen ikiaikaisia rytmejä vaihtuvat, mutta elämän rytmit säilyvät. Perusrakenne on sama ajasta ja paikasta riippumatta. ST)

(Donner puhuu myös "tiheästä kuvauksesta", joka sisältyy kuvaan Ratteen tie - sitä se oli minunkin mielestäni. Mietin, miten päin tämä käsitteistö menee: mistä tämä Clifford Greetzin kulttuurintutkimukseen lanseeraama käsite on peräisin. CG ajattelee, että kontekstin avaaminen vaatii tiheää kuvaamista - jota etnografi tekee kirjoittamalla!!! G myös korostaa angropologian tukinnallisuutta: tutkijan tekstit ovat monenasteisia tulkintoja ja sellaisina fiktioita, fiktioita siinä mielessä, että ne ovat tehtyjä, sommiteltuja. Ne eivät ole silti valetta.))

Donner jatkaa: Taneli pohti pitkään valokuvausta esikuviensa kautta: kuinka ylioppilaslahjaksi saadusta kirjasta nähtyä ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin kuvatapaa voisi soveltaa suomalaiseen maaseutuun.

Noissa Tanelin kuvissa näkyy kuinka Suomessa oli vielä 1970-luvulla samannäköistä köyhyyttä kuin Romaniassa tänään.  (Minulle tulevat mieleen Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön kuvat ST) Tärkeiksi muodostuivat kuvat, jotka kommentoivat sammallahte- laisuutta ja luonnon näkemistä toisin amerikkalaisen uuden valokuvauksen tavoin. Taneli esitti pitkään itselleen kysymyksiä oman tulkintansa luonteesta. Hienoja valokuvataidekirjojakin syntyi. 

 Inha asetti kameransa rohkeasti vastavaloon välittämättä lasinega- tiiveihin syntyvästä valokehästä eli kirkkaan valon leviämisestä pak- sulla negatiivilla. Tämän muodollisen yhteneväisyyden lisäksi mies- ten otoksissa on samaa henkevyyttä, ellei ihan hartautta. (Vastavaloon kuvaaminen metaforana tarjoaa jotakin myös etnografille, en osaa vielä sanoa tarkkaan, mitä. Ainakin voisi ajatella, että vähemmän totunnaisen kuvakulman.ST)

Mietin, miksi Eskola kuvaa uudelleen samaa kuvastoa? Kunnes ymmärsin, että juuri maisemakuvauksessa Taneli oli onnistunut löytämään oman tulkintansa dokumentaarisuudesta. 

Nämä maisemat näyttävät edelleen eskolamaisilta: niissä maisema esitetään ylevöitettynä, sen mahtavuudet vahvistettuina. Ikään kuin luonto eläisi yhä itselleen, ihmistä vailla. Ehkä se on ikuisen luonnon tavoittelua ja kertoo ihmisen kunnioittavasta kohtaamisesta itseään vanhemman luonnon kanssa. Ne koskettavat edelleen nykyaikana, jolloin luontoa vain tuhotaan. 

Taneli Eskola sovelsi Cartier-Bressonin kuvaustapaa suomalaiseen maaseutuun ja löysi hengenheimolaisuutta I. K. Inhan luontokuvista.

Sitten lyhyesti näyttelyn kuvia katsoessani ja valokuvaajan esittelyä kuunnellessani syntyneet muistiinpannot:
Eskola korostaa ilmaisua ja sävyjä.

Vesi ja jää eivät paljasta mitään ympäristöstään?

Kukittunut puistonpenkki vihjaa puutarhaan/puistoon. Onko se "kaupunki"? 

Lehmät katsomassa käsilläseisontaan, ölhysoratie, taivas ja metsänranta. Onko se "maaseutu"? (Kuva on Heinävedeltä, luen sitten.)

Yömaisema: kuu, lumiset puut, lumi, hataria aittoja lumisella pellolla. Onko se "maaseutu"? (Hattuvaara, luen stten.)

Tamme-Laurin tammi, Urvaste, Viro. (Tähän liittyy tarina ja kirja, joita en nyt avaa.)

"Puut ovat runoja" (yksi näyttelyn teemoista). Nyt olen jo kadottanut kysymykseni ja kirjoitan: "Alhaaltapäin kuvattu koivikko (?) (esittelyssä selviää, että Terijoen salavia - ei siis koivuja), hiirenkorvalla, taivas kuin salama, -- Veden ylle kumartuva koivun (?) runko, veteen heijastuvat vastakkaisen rannan puut. Lunta. Kevät?)

Raatten tie - nuoret ristinmuotoiset taimet pistävät esiin lumesta, korkea kelo.

Sitten muutama muistiinpano taiteilijaesittelystä:

Kerran hyvä kuva, aina hyvä kuva.

Eskolan kuvat ovat keskustelukuvia, joita voi katsella etäältä ja läheltä

Mustavalkokuvien suhde näyttelyssä noin 18/20. Värivalokuvat muistaa niin pitkään. (!!!)

Ratteentien olosuteet olivat "lahja kuvaajalle" - ei tarvitse osata kuvata kun sellainen lahja annetaan.

Kuvissa elää 1970-luvun maaseutu Helsingissä (pukeutuminen, niukkuus - esim Malmin mustalainen)

Keskustelu paikasta ja ajasta - Eskolan kuvat ajattomia siinä mielessä, ettei tarvitse muistaa tuota aikaa - tarina kantaa 

Syövät ihmiset ovat harvoin kiinnostavia (Millaiset ihmiset ovat?)

Perinteisesti valokuvaus on totta, nyt manipulaatiota. Uskottavuus syntyy siitä, että uskaltaa mennä mukaan, siitä syntyy tosi.

Dokumnetaarisessa valokuvauksessa relevanttia kysyä mitä, missä, milloin. Aika ja paikka ilmaistava. (!!!) Vanhemmiten Eskola on ruvennut antamaan valokuvilleen myös nimiä.

Eskolan seesteiset luontokuvat saattavat olla Helsingin keskustasta - kaupunkimaisemasta löytyy paikkoja, jotka ihan muuta kuin totuttu ajattelemaan

Eskolan filosofian taustalla saksalainen varhaisromantiikka, johon kuuluvat tarkat luontohavainnot, Maantiede ja luonnontiede. Ensin tarkka katsominen, sitten tunteiden vyöry. 

Agraarisuomi kaupunkikuvassa tulee esiin vaatteissa.

Yhteenvetoa ja vastausta alussa esittämiini kysymyksiin yritän tehdä myöhemmin.

Kävin samalla reissulla toisessakin valokuvanäyttelyssä,Jaakko Heikkilän näyttelyssä Kansallismuseossa. Kiinnostava luonnehdinta kuvaajasta: Jaakko Heikkilä on valokuvataitelijana jutustelija ja kulkuri, ajaton harhailija, joka pitää ihmisten kohtaamisesta ja kuvaa heitä myötäelävästi ja lämpimästi. (Näissä tavoissa kuvata valokuvaajia sanoin on jotakin kovin samanlaista kuin laadullisen tutkimuksen tiettyjen perinteiden kuvauksessa, esim. Kvalen ajatus kaivajasta TAI turistista vai mikä se sana nyt oli. Eeva Jokinen väitöskirjassaan kiertelevä piika jne.)

http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/nyt/event/72/241---taneli-eskola-kaunis-maa

Evakon laulu

Olohuoneeni lattialla olevista nyssäköistä on tullut minulle pakolaisuuden symboli. Ne nostavat tunteet pintaan. Evakon laulusta palaa mieleen milloin mikäkin kohta. (Veikko Lavi on mielestäni suuri taitelija.) Olen nähnyt somessa valokuvasarjan USA:han laittomasti pyrkivien matkatavaroista. Hyvin usein ei mitään. Jos kuvissa jotakin oli niin ensimmäisiä asioita oli kampa, jonkinlaiset hygieniavälineet ja naisilla meikkipussi peileineen. Muistaakseni myös kännykkä. Mistähän löytäisin sen kuvasarjan. Sillä on minulle nyt uusi merkitys.

Evakon laulussa sanotaan jotenkin siitä, miten matkaan lähtijät kysyvät, missä on määränpää. Vastaus oli, että selviää kunhan päästään perille. Oletettavasti kukaan ei tiennyt siinä vaiheessa määränpäätä. Muistan ei-karjalaisen evakkomummoni kertoneen, että matkan edetessä (heidän kohdallaan lopulta Kuopioon) yöpyivät muun muassa Joensuun luterilaisessa kirkossa.

Tämän päivän Hesarissa migrin johtaja Päivi Nerg muistelee viime vuoden syksyä, päiviä ennen järjestelykeskuksen perustamispäätöstä Torniossa. Järjestelykeskus pantiin pystyyn yhdessä yössä.. "Noina viikkoina yhdessä yössä toimiminen oli sisäministeriölle, Maahanmuuttovirastolle ja SPRlle tuttua." Noihin aikoihin kun turvapaikanhakioita lähettänyt bussi lähti Torniosta, ei kuljettaja aina tiennyt, mihin oli ajamassa.

Turvapaikkaprosessin toimintatapana on myös ilmeisen tietoisesti ajatus "yhdessä yössä toimimisesta", kun on kyse paikanhakijoista. Pitkien odottelujen jälkeen ilmoitus haastattelusta tai päätöksen kuulemisesta tulee muutamaa päivää, korkeintaan viikkoa aiemmin. Sivusta seuraten se on aina jotenkin häkellyttävää. Illlalla saatetaan vielä yhdessä selvitellä vaikkapa opiskelumahdollisuuksita "sitten joskus" tai osallistumista suomenkielenopetukseen. Seuraavana päivänä onkin sitten tullut odotettu puheinsoitto kuulemisesta - ja kaikki muu hetkeksi unohtuu tai jää kesken. Vähän niin kuin lehmät lypsämättä Karjalassa kun lähtö tulee. (Hieman karkea vertaus.)

Viestintäalan ammattilaiset ovat hiljattain valinneet Nergin vuoden johtajaksi  (mielestäni ansaitusti).

Hesarin haastattelussa Nerg muistelee mennyttä syksyä ja sitä, miten ihmeessä tilanne saattoi tulla kaikille yllätyksenä. (Perussuomalaiset lienee sanovat, että ei meille.)

Poikkeustilannetta ohjaamaan koottiin kriisinjohtoryhmä, johon heti alussa kuului Maahanmuuttoviraston ja poliisin johdon lisäksi SPR. (SPR:n asema on kyllä kiinnostava.)

Artikkelissa toistuu sana "äkkiä", jossa ei ollut aikaa etukäteissuunnitteluun. Vastaanottokeskuksia perustettiin (17), monensortin ongelmia ilmeni. Koko ajan oli keksittävä uusia paikkoja vastaanottokeskuksiksi. Ja nopeasti. KÄytännössä joka ilta piti löytää seuraaville bussilastillisille vastaanottokeskus. Tarkoitti usein uuden keskuksen perustamista nyt ja heti. Nerg kehuu SPR:n tekemää valtavaa työtä. Lainsäädäntö takasi kriisitilanteessa mahdollisuuden olla kilpailuttamatta.

Nerg on ennenkin esittänyt itsekritiikkiä samasta asiasta kuin tässä: Kun yöllä perustettiin vastaanottokeskus johonkin kuntaan ja aamulla bussi ajoi pihaan, ei aina kunnanjohtajaakaan ennätetty informoida.

Myös kantasuomalaiset yllättivät Nergin. Kritiikin voimakkuus ja sävy oli odottamatonta. Ilmapiiri muuttui kouriintuntuvasti. Islamilaistaustaiset nuoret miehet  (joita tulijoissa enimmäkseen tuossa vaiheessa oli) olivat suomalaisille käsittämätön turvapaikanhakijaryhmä. (Myös minä olin yhden illan lokakuun alussa vapaaehtoistöissä yhdessä hätämajoitusyksikössä. En ole vielä ilennyt purkaa omia ajatuksiani sanoiksi.)

Huono-osaisille suomalaisille (ja monille keskiluokkaisillekin)  turvapaikkoja järjestelevistä tuli yhteiskunnan pahin luopio. (En muista, puhutaanko evakon laulussa asenteesta ja vihasta karjalaista kansaa kohtaan. Sehän oli aika yleinen.)

Väärinkäytöksiä ja rikollisuuttakin huomattiin.

Poliittisset avaukset johtivat siihen, että oli tehtävä myös suunnitelma länsirajan sulkemiseksi. (P.s. eikä tuolloin vielä taidettu ajatella, että itäraja alkaisi vuotaa...) Lopulta järjestelykeskus ratkaisuna hyväksyttiin.
Enimmillään vastaanottokeskuksia oli toiminnassa 140. Maaliskuusta lähtien keskuksia on alettu sulkea vähentyneen tarpeen vuoksi.

Nerg ottaa kantaa myös Afganistanin tilanteeseen siellä hijattain käytyään. Kyllä minä ymmärrän, että sieltä lähdetään.  Nergille perheenyhdistämisen vaikeutuminen on ollut koko vyyhdin vaikein kysymys.

Nyt virkamiesten ja SPR:n katse on kääntynyt akuutin kriisin hoidosta mahdollisesti turvapaikansaavien uusien suomalaisten kotoutumiseen.
Yksi kysymys minua haastattelua lukiessa askarruttaa: Kenen katse kohdistuu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin? Mikä on se sana (vrt. kotouttaminen), jolla heidän tilannettaan halutaan kuvata? Onko kotouttamisen vastinpari yksinkertaisesti karkoittaminen.

Kieltisiä turvapaikkapäätöksiä otetaan vastaan tällä hetkellä runsain mitoin. Moni lähtee, jotkut menevät maan alle, useat valittavat päätöksestä. Valittamisesta seuraa uutta odottamista edelleen turvapaikanhakijan statuksella. Kunnes taas pitkän odotuksen jälkeen äkkiä jotakin tapahtuu.

Evakon laulussa on monta muutakin kohtaa, joihin tekee mieli palata. Kuten "karjalainen kansa seisoi huutokaupassa".

Somessa yritetään löytää erilaisista syistä turvapaikanhakijalle esimerkiksi kotimajoituspaikkaa. Heitä kaupataan ahkerina, aktiivisina, työteliäiniä, innokkaina oppimaan suomen kieltä. Kerrassaan poikkeuksellisina ihmisinä.

Ohi on - vai onko?

Punainen Onnibussi lähti puoli tuntia sitten Joensuusta kohti Helsinkiä. Reilun viiden kuukauden pestini turvapaikanhakijoiden kotimajoittajana on päättyny. (Tosin miltei kahdesta kuukaudesta otti vastuun yksi pojistani antamalla pikkuruisen  vuokrayksiönsä Helsingissä tyttöjen käyttöön jotta he saattoivat kirjautua Helsingin vokkiin ja jotta heillä siten olisi mahdollisuuksia jäädä pääkaupunkiseudulle päätöksen jälkeen.Hän, yötyöläinen, hengaili sen aikaa kavereiden kämpillä. Ei mikään pieni panos auttamiseen etenkin, kun hän ummikkona hoiti myös papereiden siirrot ja monen monta muuta asiaa.)

Turvapaikkapäätöksen nuoret naiset saavat huomenna. Olen löytänyt heille ainakin väliaikaisen kotimajoituksen jatkajan Helsingistä. Kun bussi iltapäivällä saapuu Hesaan, marssivat tytöt omaan vastaanottokeskukseensa hakemaan kirjeen, josta vasta selviää, millä poliisiasemalla ja milloin huomenna päätös heille luetaan.

Olen nähnyt, miten toiveikkuus ja tulevan elämän selvittely ja suunnittelu on muuttunut peloksi. Maahanmuuttoviraston uudet linjaukset palaajille turvallisista maista (kuten Irak) sekä kansallisella tasolla määritellyn  oikeuden  turvapaikkaan humanitaarisen suojelun perusteella poistaminen turvapaikkakriteereistä,  ovat muuttaneet tilannetta hakijoiden kannalta dramaattisesti. Humanitaarisen suojelun perusteella turvapaikan saattoi saada vaikkei toissijaisen suojelun ehdot täyty, mutta maan turvallisuustilanne on heikko ympäristökatastrofien tai aseellisten selkkausten vuoksi.

Samanaikaisesti alkoi irakilaisille ropista kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ihan roppakaupalla. Tämän kaiken tytöt tiesivät matkatessaan  kuulemaan päätöstään. Mikäli päätös on myönteinen, alkaa iso rumba: kelakortti, asunto, sosiaalitoimisto ja toimeentuloturva, työkkäri, opiskelu ja mitä vielä.
Mikäli päätös on kielteinen, on mahdollisuus 30 vuorokauden kuluessa valittaa päätöksestä. Tällöin status ja "oikeudet" pysyvät entisellään. Eli oikeudet ovat vähäiset (ei sosiaaliturvatunnusta, ei pankkikorttia, harvalla rahaa asunnon vuokraamiseen, ei oikeutta julkiseen terveydenhuoltoon muuten kuin vokin kautta ja hätätilanteessa). Useimpien asumisvaihtoehtoina on edelleen vastaanottokeskus tai yksityismajoitus.
Muita teitä jäädä Suomeen voivat olla opiskeluoikeus ammattiinvalmistavassa oppilaitoksessa (opiskelijaviisumi) tai työpaikka alalla, joka oikeuttaa työviisumiin. Molempien saaminen edellyttää myös tiettyjä vuosituloja, opiskeluviisumi vähemmän kuin työviisumi.

Viime päivinä tyttöjen energia on mennyt itsensä koossa pitämiseen ja ruokailustaan huolehtimiseen. Silti he siivosivat vielä lähtiäisiksi kämpän.

Nyt olohuoneen lattialla tönöttää joukko pussakoita ja nyssäköitä. Kaksi mustaa jätesäkkiä ja joukko Ikean ja muiden kauppaketjujen halppiskasseja. En ole oikeastaan varma, mitä ne siinä odottavat. Ehkä henkilöautolla tulevaa poikaani ja jonnekin lähempänä Helsinkiä olevaan varastoon siirtämistä. Ehkä ne vaan jäävät siihen, kuka tietää. Tulee väkisinkin mieleen Evakon laulu: tässä on mun koko omaisuus. Itkettää.

Karkoituspäätösten lisääntyminen ottaa paitsi päätöstä odottavien ja kielteisen päätöksen saaneiden, myös heitä auttaneiden voimille. Tämänkin alueen kotimajoituskoordinaattori (vapaaehtoinen hänkin) on ollut mukana vastaanottamassa lukuisia kielteisiä päätöksiä - ja niiden aiheuttamia tunnereaktioita. Voimattomuuden tunne on suuri, Samoin pettymys. Kukin auttaja reagoi tietysti oamalla tavallaan. Omanikin olen tunnistanut, mutta ei siitä tällä kertaa enempää.

Mutta ei auttaminen tunteiden käsittelyyn lopu. On neuvottava, miten siitä eteenpäin.

Tänään kello kaksi Kampin laiturilla seisoo eräs entinen kollegani, sosiaalityön professori,  ottamassa vastaan kahta itselleen tuntematonta huivipäistä tulijaa ja tarjoaa heille kodin ainakin joksikin aikaa. Huomenna johonkin aikaan seisoo yksi kotimajoituskoordinaattori, teologian opiskkelija,  jonkun poliisiaseman pihassa odottamassa kahta huivipäistä, nuorta, kaunista naista ollakseen paikalla, kun päätös on luettu. Tämä koordinaattori sahaa Joensuun ja Helsingin väliä tavoitteenaan auttaa.

Samaan aikaan toisaalla hallitukselta on tulossa eduskuntakäsittelyyn esitys, joka  käsittelee ja mahdollisesti päättää hallituksen esityksestä HE 32/2016 http://bit.ly/1VM4loJ, jonka ehdotukset heikentävät turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Turvapaikanhakijoiden oikeusapua rajoitetaan. Turvapaikanhakijoiden mahdollisesti saamien kielteisten päätösten valitusaikoja hallinto-oikeuteen lyhennetään. Muutokset ajoittuvat tietoisesti ajankohtaan, jossa jo nyt turvapaikanhakijoiden on vaikeaa löytää itselleen pätevä lakimies avustajaksi. Oikeusturvan heikennykset johtavat pahimmillaan siihen, että kohtuuttomia ja vääriä päätöksiä tehdään entistä enemmän.

Hallituksen esityksen ihmisoikeus- ja oikeusturvaongelmia ovat nostaneet esille Oikeuskansleri, Eduskunnan oikeusasiamies, Yhdenvertaisuusvaltuutettu, Korkein hallinto-oikeus, useat ihmisoikeusjärjestöt, pakolaisjärjestöt ja lapsijärjestöt. Monet oikeustieteen professorit ovat pitäneet ehdotuksia oikeusturvaa heikentävinä ja perus-ja ihmisoikeuksien vastaisina. Mittavasta kritiikistä huolimatta muutoksia ajetaan läpi.

Lakivaliokunnalle on myös esitetty sisäasiainministeriön turvapaikkaprosessin tehokkuuden työryhmän tekemä väliraportti. Valiokunta on päättänyt, että perustuslain 50.3. momentin perusteella asian käsittelyyn osallistuvien valiokunnan jäsenien on noudatettava asiassa vaiteliaisuutta. Kysymys kuuluu miksi näin? Onko raportissa jotain tietoja, joilla oikeusturvan heikennyksiä perustellaan ilman, että niistä voi avoimesti ja julkisesti keskustella?"


Huomiota on herättänyt myös rajoitukset muide kuin julkisen  oikeusavustajan käyttöön. 

Tämä on taas virittänyt yhden uuden keskustelun, josta minulla ei ole ollut aiemmin tietoa. Oikeusavustamisella on törkeästi rahastettu ja se on voinut olla luokattoman huonoa ja välinpitämätöntä. Toisaalta - jos on ollut tietoa ja rahaa tai hyvä tuuri - on voinut onnistua saamaan itselleen kompetentin ja asiakkaansa puolella olevan avustajan.

Mun naiviudellani ei ole mitään rajaa. Ihan oikeasti olen kuvitellut, että oikeusavustaja tässä maassa on avustettavan asialla. Ihan yhtä oikeasti, kun olen kuvitellut, että vastaanottokeskusten toiminta kestää päivänvalon.

Jotenkin vielä eilen ajattelin mukamas helpotusta tuntien, että olen nyt osani tehnyt. Olenkohan sittenkään.

Arjen valtapeliä ja itseanalyysiä

Minulla on vessassa sitruunantuoksuista käsivoidetta saippuan vieressä. Löydän se nykyisin yhä uudelleen lavuaarin yläpuolella olevasta kaapista  - ja nostan takaisin "oikealle" paikalleen. Keittiössä on kaksi jäteämpäriä, toinen orgaanisille jätteille, toinen muille. Kaivelen jatkuvasti niitä muita orgaanisten jätteiden ämpäristä siihen toiseen.
Etsin kiihdyksissäni tavaroitani, jotka on "korjattu jonnekin". Kuulostaako ihan parisuhteessa elävän arjen pulmilta? Samantapaisia kysymyksiä nousee luultavasti myös kommuuniasumisessa, josta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Mutta nyt on.  Käsirasvapurkin siirtely taitaa olla myös valtapeliä: kuka määrää käsirasvan paikan.

Minua kiukuttaa, kun jätteiden lajittelu ei toimi, vaikka olen "monta kertaa sanonut".  Kaikkein eniten kiukuttaa, kun kämppikseni ei viitsi opetella sanaakaan suomea - koska se ei ole hänelle hyödyllistä tässä vaiheessa.  Ihan samoja kysymyksiä kuin aikanaan omien murrosikäisten lasten kanssa: eivät piittaa ohjeista - eivätkä opiskele asioita, joista heille ei omasta mielestään ole tulevaisuudessa hyötyä (Ihan vaan yhtenä esimerkkinä ruotsin kieli. Sivuhuomautuksena: Poikani, jolle siitä ei "ollut mitään hyötyä" työskentelee nykyisin Tukholman yliopistossa - ja katuu katkerasti sitä, ettei aikanaan opetellut koulussa ruotsia. Sanoi, että vielä jonakin päivänä menee kukkapuskan kanssa ruotsinopettajan ovelle tervehtien "Olit oikeassa, minä väärässä.")

Edellä kertomani arjen "konfliktit" eivät siis tarvitse selityksekseen mitään kulttuurieroja. Voisivat olla ihan arkipäivää perushämäläisessä perheessä.
Mieleeni silloin tällöin (nykyisin aiempaa useammin) pujahtava tunnekaan ei edellytä pakolaistaustaa: Voisivat osoittaa vähän enemmän kiitollisuutta (opettelemalla suomea, noudattamalla sääntöjä...), saavathan sentään asua luonani ilmaiseksi. Enkö sortunut samaan ajatteluun lastenikin kanssa: minä maksan, minä määrään. Minä omistan, minulla on valta. (Tässä tapauksessa omistan myös oikean kansalaisuuden, oikean työpaikan, kielen, kulttuurin, yhteiskunnan tuntemuksen,kuulumisen tunteen  ja turvallisuuden.Omistan oikeuden tavata perhettäni jne.)

Kun kämppikseni tulivat meille, minua neuvottiin sopimaan säännöt heti alussa. Esimerkiksi, saako sisällä tupakoida, miten jääkaappi jaetaan. Siinä vaiheessa säännöt eivät tutnuneet tarpeellisilta - enkä oikein olisi keksinytkään, mistä olisi tarvinnut sopia. Kämppikset kantoivat kamansa sisään (ja niitä oli niin paljon, että saunasta tehtiin varasto), toinen ilmoitti että haluaa nukkua olohuoneen sohvalla -ei itselleen varatussa sängyssä samassa huoneessa sisaren kanssa), tavarani katosivat pöydiltä jonnekin piiloihin (enkä sanonut, etten pidä siitä). Ja niin edelleen. Tämäkin aivan tuttua parisuhteen alkukuvioista: ei haluta puuttua pikkuseikkoihin (,joista myöhemmin saattaa kutoutua varsin suuria.)

Nyt tiedän, mistä (ainakin) haluan sopia, mikäli vielä joskus jaan asuntoni jonkun kanssa (ilman, että olen vanha, valtani ja voimani menettänyt):

-Tilan jakamisesta: jokaisella on oma, yksityinen fyysinen tilansa, muut tilat ovat yhteisiä eivätkä siis vain  toisten (puhelimessa puheliaiden, netistä ulkomaisia saippuasarjoja katsovien kämppisten) käytössä, (Eli haluan istua omassa olohuoneessani, kuunnella mieleistäni musiikkia, katsella telkkarista itselle mieluisaa roskaa.)
- Vieraiden käymisestä  (kyllä omia vieraita saa kämppiksillä käydä vaikka minulla ei juurikaan käy. Muttei milloin tahansa eikä koko ajan. Joku systeemi tulisi kehitellä.)
- Siivoamisesta (minun säännöilläni, jotka on syytä etukäteen neuvoa - jokainen siivoaa omat tilansa ja yhteiset tilat siivoaa se, joka niitä käyttää. Ajattelen vähän niinkin, että koska heillä ei muuta olekaan kuin aikaa ja koska minä maksan asumisen (ml. vedet ja sähköt), heillä on päävastuu siivoamisesta.)
- Ruokataloudesta: Jokainen hankkii, huolehtii ja tekee omat ruokansa (Tämä on sujunut ongelmitta. Meillä on siis kaksi aivan erillistä ruokataloutta. Minun näkökulmastani monesta eri syystä: en halua heidän käyttävän vähiä rahojaan minun ruokkimiseeni, en viitsi pitää kirjaa kuka kulloinkin on jotakin maksanut,  en jaksa kiinnostua "kulttuurien kohtaamisesta" erilaisten ruokailuun liittyvien kulttuuristen sääntöjen kautta. En halua sopeuttaa omia aiktaulujani toisille sopivien ruoka-aikojen mukaan. He syövät iltayöstä ja minä pitkin päivää. En osaa neuvoa ruuan laitossa enkä ole myöskään itse kiinnostunut oppimaan. Haluan, että he ottavat vastuun ruokailustaan ja opettelevat kaupassa käyntiä Suomessa (siinä olen vähän auttanut, Olen myös myöntynyt kuljettamaan noin kerran, kaksi viikossa heidät Lidliin, koska sinne ei pääse ilman julkisia ja koska heidän mielestään se on edullisin kauppa. Oletan, että sen valikoima tuntuu myös kotoisimmalta - ja asiakaskuntakin taitaa olla kansainvälisin ja monivärisin. (Lähin marketti on 500 metrin päässä asunnota. Minä löydän sieltä kaiken tarvitsemani.).
- Hoidan asioita, joita he eivät pankkikortittomina voi hoitaa (kuten nettibussilippujen tilaamisen), mutta veloitan tarkalleen jokaisen euron. (Alussa en veloittanut vaikka he tarjosivat joka kerta rahaa.)
-Avain on jokaisella eikä minulle tarvitse tehdä tiliä omista menoista
- Jätteidenlajittelu tulee opetella
- Ja tietysti nämäkin: sisällä ei tupakoida ja jonkinmoinen hiljaisuus (naapureita ajatellen) tulee illalla kello 22. Plus muutkin taloyhtiön säännöt.

 Ja vielä tämäkin: Hyväksyn vain sellaisen asukkaan, joka yrittää opetella suomea (tai ruotsia, miten vaan.) Siis yrittää opetella. Tästä on tullut minulle yllättävän tärkeä ja monimerkityksinen asia. (Huomaan, että "innokuttta oppia suomen kieltä" korostetaan myös fasessa, kun yritetään löytää turvapaikanhakijalle kotimajoittaja.) Ylipäänsäkin korostetaan myönteisyyttä ja  yritteliäisyyttä. Aika ristiriitainen vaatimus tilanteessa, jossa  mitä ilmeisemmin kaikkein haavoittuneimmat turvapaikanhakijat eivät voi olla myönteisimmillään ja yritteliäisimmillään. Tämäkin on tuttua ihan kotiarjesta: vaikeita asiakkaita on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Haluan helppoja ja kivoja kämppiksiä, jotka toisaalta ovat näkymättömiä ja kuulumattomia, toisaalta toimivat kuten minä haluan. Nolo juttu myöntää.

Tuo kielenopiskelun nouseminen noin keskeiseksi on asia, jota joudun vielä miettimään - ja joka aivan erityisesti tulee paljastamaan minulle itsestäni ikäviä puolia - sellaisia, jotka kyllä tiedän, mutta joita ei ole kiva tunnustaa.

Lopuksi tärkeä asia: Kämppikseni ovat kivoja ja helppoja. He yrittävät monin tavoin olla minulle mieliksi, ilahduttaa minua ja noudattaa sääntöjä. Samalla, kun heillä on valtava koti-ikävä. ("Joka päivä minulla ikävä minun äidin." ) Samalla, kun he ovat aivan ulalla tämän yhteiskunnan kulttuurin ja lainsäädännön suhteen. Samalla, kun elämä on yhtä turvapaikkapäätöksen odottamista ja tulevaisuus aivan pimeän peitossa. Kun suurimmat toiveet liittyvät opiskelun jatkamiseen ja perheen saamiseen tänne. (Mutta samanaikaisesti myös kauniisiin vaatteisiin, ja ylipätään kaikkeen siihen, mihin nuorten naisten toiveet usein liittyvät.) Toiveet  perheenyhdistämisestä samoin kuin odotukset opiskelusta ovat mielestäni epärealistisia, myös opiskelu sellaisena kuin he mahdollisuutensa nyt kuvittelevat.

Opiskeluasiassa yritän tehdä parhaani, että saisimme selville, millaisia todellisia mahdollisuuksia heillä on a) turvapaikanhakijoina ja b) mahdollisen myönteisen päätöksen saaneena.Pelkästään sen asian selvittäminen on minulle suomalaiselle yliopisto-opettajalle osoittautunut lähes ylivoimaiseksi.  Enkä ole löytänyt oikein mitään tahoa, joka heitä osaisi oikeasti ohjata. Mistä se löytyy?

Mutta jos sanon, että opiskellakseen lääkäriksi Suomessa, täytyy osata suomea /ruotsia ja  enlglantia erinomaisesti (myös lukea ja kirjoittaa). Ja että pääsykokeita varten on luettava paljon sekä valmistauduttava - ja että pääsykokeisiin pääseminenkin edellyttää erinomaista todistusta. Puhunko pöytä?  Suljenko asenteellani jo alkumetreillä mahdollisia maailmoja?


Kielteisen päätöksen seurauksia en jaksa ajatella.
En myöskään osaa päättää, miten inhorealistisesti minun tulisi katkoa siipiä heidän unelmiltaan . vai tulisiko antaa unelmoida. Onneksi he tekevät sitä silloinkin, kun minä leikkaan siipiä.

Vastaanottokeskukset

Tänä aamuna luin Hesarista juttua yksityisen yrityksen Luonan järjestämästä vastaanottokeskustoiminnasta. Juttu perustui nimettöminä esiintyneiden nykyisten ja entisten työntekijöiden haastatteluihin. En ota kantaa itse aiheeseen eli luokattoman kehnoksi kuvattuun toimintaan, vaan poimin ne teemat, jotka voivat vastaanottokeskusten toimintaa tutkiessa olla yleisemminkin kiinnostavia ja tutkimuksen väärttejä.

Maahanmuuttovirasto odottaa (ja ostaa) vastaanottokeskuksilta ainakin seuraavia palveluita: useampi ateria päivässä, sosiaali- ja terveyspalvelut, vastaanottorahan jako, turvallisuus, työ- ja opintotoiminta, ohjaus, tulkkaus, neuvonta ja vapaa-ajantoiminta.

Vastaanottotoiminnasta lukiessa herää kysymyksiä koskien esimerkiksi

- työntekijöiden pätevyyttä ja kokemusta, mutta ennen kaikkea asennetta
- työntekijöiden toimintatapoja, suhtautumista ja suhdetta asiakkaisiin
Vaikuttaa siltä, että työntekijöillä on huomattavan paljon valtaa - ja siihen liittyen mielivaltaa sen suhteen, miten asiakkaita kohdellaan: kontrollia, tarpeetonta fyysisen vallan käyttöä, alistamista, välinpitämättömyyttä, nöyryyttämistä, suosimista, lahjusten vastaanottoa (vastaavasti varmaankin myös positiiviseksi katsottavaa vallankäyttöä)
Maahanmuuttotaustaisilla työntekijöilä saattaa olla vielä omia intressejään ja konstejaan epätasa-arvoiseen, alistavaan ja kiristävään toimintaan (mutta toki myös erityistä kompetenssia tukevaan, ohjaavaan ja auttavaan toimintaan)

Edellä ja jatkossa esitettämäni ongelmat eivät luultavasti ja toivottavasti koske vastaanottotoimintaa kokonaisuutena,  mutta mielestäni on tarpeen selvittää, millaisia väärinkäytöksiä ja miten paljon esiintyy (miksei vastaavasti myös hyviä käytätöjä jne.)

Toisesta näkökulmasta huomio tulisi kiinnittää työntekijöihin, heidän asemaansa ja oikeuksiinsa  suhteessa työnantajaan. Liian vähän henkilökuntaa, ohjeiden puute, mielivaltaiset irtisanomiset ja erilaiset suosimiset tai kiristämiset, vaatimukset vaitiolosta epäkohtien suhteen (ja vastaavasti "hyvän työnantajan" toimintatavat)

Maahanmuuttoviraston toiminta vastaanottokeskusasiassa on myös kiinnostava tutkimuskohde

Oma näkökulmansa on asukkaisen  käyttäytyminen, keskinäiset suhteet ja suhteet henkilökuntaan ja vapaaehtoisin - ja toisin päin vapaaehtoisten toiminta ja suhteet työntekijöihin ja asukkaisiin

Aiheita riittäisi isompaankin tutkimusprojektiin -tai useampaankin. Viime syksyn suuri määrä turvapaikanhakijoita on tehnyt näkyväksi monia suomalaisen yhteiskunnan piilossa pysytelleitä ongelmia

Minua kiinnostaa juuri nyt eniten äänen antaminen vastaanottokeskusten asukkaille - siinä vaiheessa, kun he ovat saaneet turvapaikkapäätöksensä (kielteisen tai myönteisen) ja muuttaneet vastaanottokeskuksista pois - eli, kun eivät enää ole riippuvaisia vastaanottokeskuksesta.

"Turvalliseksi luokiteltu" ja "kotoutuminen"

Ainakin 63 ihmistä kuoli ja yksi haavoittui... Tämä on varsin tavallinen HS-uutisen alku Bagdadista tai muualta Irakista. Kyseinen uutinen on 17.5. - Samalta päivältä, jolloin sama lehti uutisoi Maahanmuuttoviraston muuttuneesta linjasta. Irak (sekä Somalia ja Afganisan) luokitellaan turvalliseksi maaksi - paitsi turisteille.

Toissa iltana katsoin telkkarista dokumentin, jossa 15-vuotias Syyriasta yksin pakeneva poika kuvaa kännykkäkameralla pakomatkansa vaiheita. Leirillä Kreikassa hän tapaa toisen samanikäisen pojan, jonka kanssa ystävystyy. Toiselta on kuollut "vain" isä. Toiselta koko perhe.

Ystävysten riskejä täydet pakomatkat päättyvät eri paikkaan. Pojista toinen saa turvapaikan Saksasta, toinen Ruotsista, jonne suuntaa, koska setänsä asuu siellä. Osoittautuu, ettei setä ole kovinkaan innostunut veljen pojan saapumisesta.

Saksaan jäänyt poika ikävöi äitiä. Perheenyhdistämispäätöksen kerrotaan kestävän neljä vuotta. Ruotsiin päätyneen pojan setä muuttaa toiselle paikkakunnalle eikä ota poikaa mukaansa.

Nyt siis poikien tulisi alkaa kotoutua.

Entä missä vaiheessa "kotoutuminen" voi alkaa ihmisillä, jotka vielä odottavat turvapaikkapäätöstä? Viime syksynä Suomeen tulleiden kohdalla vain pieni osa on saanut päätöksen tähän mennessä. Helmikuussa uutisoitiin, että kaikki syksyllä tulleet saavat päätöksen ennen kesää. Nyt uutinen kuuluu: viimeistään syksyllä.

Samanaikaisesti päätöslinja muuttuu - , odotusaika pitkittyy ja toive myönteisestä turvapaikkapäätöksestä hapertuu.
Siinäkö sitten pitäisi opiskella tämän oudon maan kirjaimia ja kieltä. Alkaa kotoutua? Kun samalla on huoli kotimaahan jääneistä - ja äitiä ikävä.

P.s. Televisiodokumentista jäi kaikkien poikien kokemien kauheuksien sijaan päällimmäiseksi heidän lämmin pakomatkan aikana rakentunut ystävyytensä. Yhtä asiaa jäin miettimään: Puhelussa toinen poika kysyy toiselta: Annoitko sormenjälkesi, johon toinen vastaa: Oli pakko. Se tuntui olevan tosi huono juttu. Muistan, miten itseäkin vaivasi sormenjälkien antaminen Tansaniassa Mutta mistä kaikesta siinä on kyse?

Turvapaikanhakijoiden kotimajoituksesta

Turvapaikanhakijoiden kotimajoitus Suomessa sai alkunsa viime syksynä vaiheessa, jossa  hakijoiden määrä yllätti Suomen. Olen miettinyt, mistä toiminta oikein alkoikaan. Taitaa olla pastori Marjaana Toiviaisen aloitteesta syntynyt idea ja verkosto,  joka sai sitten migriltä jonkinlaisen virallisen statuksen? En tiedä, miten koordinointi ja verkostoituminen eteni (aion ottaa selvää), mutta vapaaehtoisia koordinaattoreita on eri alueilla (joskaan ei ilmeisesti tarpeeksi).  Verkosto toimii (ilmeisesti) SPR:n alla. Se järjestää koulutuksia vapaaehtoisille, jotka miettivät kotimajoittajaksi ryhtymistä ja pitää (vaihtelevasti) yhteyttä majoittajiin sekä majoittuneisiin.

Jos nyt tämän näkökulman (kotimajoituksen) valitsen niin lienee syytä aloitta haastattelemalla Marjaana Toiviaista (, joka lehtijuttujen mukaan on majoittnut yksiöönsä asunnottomia Romanian romanialaisia - heitä, joita kutsumme romanikerjäläisiksi.) Toiviaisen nimi on ennestään tuttu sillä olen kuunnellut hänen haastattelujaan radio-ohjelmissa - ja vaikuttunut.

Isot ja pienet ympyrät

Yksi kuudesta ympyrästä on huomattavasti muita suurempi, kaksi on kovasti pieniä. Aseellisten konfliktien kuolonuhreja kuvaavista ympyröistä on kyse. (HS 11.5.16)
Kuusi aseellista konfliktia on viime vuonna vastuussa neljästä viidesosasta uhreja. Syyria, Irak, Meksiko, Keski-Amerikka. Afganistan ja Nigeria (Boko Haram). Henkensä menettäneistä puolet ovat Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta, siis globaalissa katsannossa aivan Euroopan naapurista.

Pakolaisten määrä lisääntyy. Vuonna 2013 pakolaisia oli 33 miljoonaa, seuraavana vuonna 43 miljoonaa. Vuoden 2015 puolivälissä lukema oli 46 miljoonaa. Voiko siitä ennakoida, että vuoden lopussa vuoden 2015 pakolaismäärä olisi lähes sata miljoonaa? Jokaista pakolaista kohti on kaksi maan sisäisesti paossa olevaa. Maan sisäisesti pakenevien elämä on vielä vaarallisempaa kuin pakolaisten.

Uutisen suurin ympyrä on siis Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka. Siellä kuoli vuonna 2015 aseellisissa konflikteissa 83 000 ihmistä (edellisenä 101 000). Heistä 66 prosenttia kuoli Syyriassa ja 16 prosenttia Irakissa. Seuraavana tulee Jemen.
Toiseksi pienin ympyrä on Eurooppa ja Euraasia, jossa uhriluku vuonna 2015 oli 4500 (edellisenä 5000). 94 prosenttia uhreista kuoli Ukrainassa.
Ja se pienin ympyrä? Se on Tyynenmeren puoleinen Aasia. Filippiinit ja Myanmar siellä pitävät kärkeä.

Euroopan musta alue on Ukraina. Ilman sitä tämän maanosan konfliktien uhrit jäävät muutamaan sataan.

Lähde: Tällaisia ovat maailman vaarallisimmat paikat elää. HS 11.5.2016. Tietonsa Hesari on saanut International Institute of Strategic Studiesin raportista "Armed Conflict Survey".

Turvapaikanhakijan oikeudet päätöstä odottaessa?

Huomasin, että Helsingissä yliopistolla on lakitieteen opiskelijoiden järjestämä tilaisuus turvapaikanhakijan valitusoikeudesta päätöstä odotellessa. Aiheeseen johdatellaan kysymällä, mitä teet, jos koet oikeuksiasi loukatun siinä vaiheessa? Onko sinulla oikeus valittaa? Minne valitat ja miten? Vaikuttaako valitus turvapaikkapäätökseen?

Harmi etten pääse paikalle. Tilaisuus - ja etenkin kysymykset - valaisisivat varmaankin sitä, millaisia kokemuksia oikeuksien loukkauksista turvapaikanhakijoilla on.

Muutaman kuukauden päätösodottelua seuranneena ja aiheeseen vähän laajemminkin nyt perehtyneenä olen ollut kauhuissani siitä, miten turvattomia turvapaikanhakijat Suomessa ovat ja miten monella tavoin heidän hädänalaista asemaansa voidaan käyttää hyväksi. Ja käytetään.

Tässä on nyt  yksi kohta kurkistaa  suomalaisen yhteiskunnan pinnan alle, jossa tapahtuu asioita, joista useimmat eivät halua tietää.

Vähän tiloastoja ja pork kana

Kiitos Hesarin, Maahanmuuttoviraston tilastot tarjoutuvat hakematta. (Monella tutkijalla onkin teoria, että tutkiessaan jotakin siihen liittyvät asiat ja aiheet tarjoutuvat eteen kaikkialla. Ei tarvitse lähteä tekemään tiedonhakuja. Nooo, kyllä niitäkin sietäisi tehdä siinä ohella.)

- 2015 - 31.3.2016 turvapikanhakijoita oli  34 713
- heistä Irakilaisia oli  69%
- seuraavaksi eniten Afganistanista 19%
- sitten Somalia, Syyria ja Albania

Viime syyskuu oli varsinainen piikki tulijoissa. Silloin heitä tuli yli 10 000. (Silloin tulivat tuttavanikin. He muistavat Suomen syksyn kauniina ja lämpimänä - ennen marraskuun pimeyttä ja talven pakkasia.)

Irakilaisten kohdalla
- ratkaisuja on tehty noin  7 000
-  lähes 60 % ratkaisuista on rauenneita (hakija on lähtenyt maasta tai perunut hakemuksen)
- myönteisiä päätöksiä on saanut noin 1 300 irakilaista, kielteisen reilut 500.

Vastaanottokeskuksissa, hätämajoituksissa ja alaikäisten ryhmämajoituksissa turvapaikkapäätöstä odottaa noin  25 000 turvapaikanhakijaa.
Vastaanottokeskuksia on enimillään ollut 84. Niistä pohjoisin on Kolrarissa. Itäisimmät Hyrynsalmellal, Lieksassa ja Kiteellä. (Suuri osa vastaanottokeskuksista on harvaan asutun maaseudun kunnissa).

Turvapaikkapäätöstä odottaa noin 25 000 hakijaa. Mitenkähän hakemusten käsittely ennen kesää onnistuu? Niinhän on luvattu viime vuoden hakemusten osalta.

Lähde: Helsingin Sanomat 19.4. "Turvapaikanhakijoita on tullut lähes 35 000 - päätöstä odottaa yhä 25 000 ihmistä."

Toinen uutinen saman päivän lehdestä: "Kaksi yritystä saada perhe Somaliasta Suomeen - toinen onnistui, toinen ei"

avainsanoja: toivoa ja odottaa lupaa saada jäädä, jäädä elämään ilman perhettä, paperisota ja dna-testit, ilman vanhempiaan jäävät,

Eivät he pysty keskittymään kotoutumisen kannalta tärkeisiin asioihin, kun ajattelevat koko ajan perhettään (, joka usein on jossain pakolaisleirillä.)

Niin: millaiseksi koko ajan odottavan arki rakentuukaan? Mitä, jos arjen oleellinen elementti on odottaminen?

Ja sitten se pork - kana. Tuttu toimittaja oli tänä aamuna kuullut telkkarista, miten joku maahanmuuttaja oli todennut, että "pork ja kana - ja sitten se onkin vihannes"

Tytöt yrittävät jo kotona ennen kauppaan lähtöä tutkia sanakirjasta ja kaupan nettimainosten avulla, mitä aikovat ostaa. Minulta kysellään vihannesten englantilaisilla nimillä, mitä ne ovat suomeksi. Enimmäkseen en tiedä - enimmäkseen en tiedä edes millaista on parsa tai kumina.
Tytöt ehdottivat minulle (varmaankin äitinsä vinkistä), että opettaisin heitä tekemään suomalaisia ruokia - ja he päinvastoin minulle irakilaisia.

Voi elämän kevät. Arjen (ja sen kotoutumisen)  kannalta tietysti koko ruljanssi on oleellinen. Minun oli pakko sanoa niin kuin asia on: en laita ruokaa. Inhoan ruuanlaittoa. Kaikki kolme aikuista poikaani ovat parempia ruuanlaittajia kuin minä.

Ruuanlaittamisesta on kuitenkin tullut se kulttuurien kohtaamisen areena, joka usein osoittautuu onnistuneeksi. Ruuan merkitys on keskeinen sekä kulttuurisesti että fysiologisesti. Ruuanlaiton ja etenkin syömisen merkitys on myös sen sosiaalisuudessa. (Paitsi minulla)

Leipää, kumiveneitä ja kävelemistä

Muutama muistiinpano liittyen kiinnostuukseeni arjen murtumista ja uudelleen rakentumisista päivänselvyyksiä uusintamalla.

Leipä. Mitä kaikkea uunituore leipä symbolisoikaan, en tiedä. Muistan muun muassa kulttuuriantrpologi Laura Assmuthin todenneen, että leipä oli yksi avain italialaiseen kulttuuriin naisten näkökulmasta. (Vai oliko se italialaiseen? Se selviää, kun otan esille Lauran väitöskirjan.)

Kuva pyöreästä, ruskeasta, pinnaltaan hieman halkeelleesta ruisleivästä alkaa tuoksua ja kutkuttaa makuhermoja. Ainakin minun - kenties monen muunkin suomalaisen. Sitähän me maailmalla kaipaamme. Muilla mailla vierahilla asuville lähetetään postissa hapankorppuja (ja salmiakkia.)

Leivän leipominen on taianomainen, taitoa ja tietoa vaativa tapahtuma.Myös apuvälineitä tarvitaan. Ja uuni.

Tytöt kysyivät ensimmäisenä päivänä neljää käytännöllistä asiaa: Onko minulla "ämpäriä" leivän leipomista varten (löysin ison muovikulhon, jonka kelpuuttivat)? Miten hella toimii? Miten pyykkikonetta ja tiskikonetta käytetään? (Tiskikonetta eivät ole käyttäneet kertaakaan vaan tiskaavat kaiken käsin. Pyykkikoneessa taisivat ensimmäisellä kerralla pilata vaatteita liian kuumalla pesuohjelmalla - vaikka olin heitä neuvonut.) Wc-käytännöistä emme ole jutelleet - ja sähkösauna on nyt varastona.

Leipää on monenmoista: hiivaleipää, hapanleipää, patonkeja, sämpylöitä, pitaleipää, kateleipää, levainta, maissileipää, perunaleipää, laputaa. Totta puhuen: en tiedä edes kaikista luettelemistani, mitä tarkoittavat. Mutta leipien kirjo on loputon.

Ja kuten arvata saattaa. Pikkukaupungista ei mistään löytynyt valmiina tytöille maistuvaa leipää. He löysivät puolivalmiiksi paistetut vaaleat sämpylät. Enimmäkseen he leipoivat leivän itse. Minusta se muistutti "naan"-leipää (, jota etnisissä ravintoloissa olin Suomessa syönyt). Tyttöjen mielestä "naan" on kurdinkielinen ilmaisu juuri sille, mitä he tekevät.

Pikkukaupungissa on yksi kauppa, jossa he haluavat kerran viikossa asioida. Koska se on halpa. Luulen, että toinen syy on se, että kauppa tuotemerkkeineen tuntuu tutuimmalta ja turvallisimmalta.  Sieltä löytää jotain - sillä tarvittavien ruoka- ja muiden tavaroiden löytäminen on valtavan vaikeaa. Missä myydään rintaliivejä? Mistä löytyy tuttuja tarvikkeita ihokarvojen poistoon. Edullisesti, halvalla. (Sillä turvapaikanhakijan kuukausiraha on noin 300 euroa.)

Yksi toistuva ostos (paprikoiden, tomaattien, sipulien jne. ohella) on säkki, jossa on kymmenen kahden kilon vehnäjauhopakkausta.Leipomiseen.

Leivästä siirryn sujuvasti kumiveneisiin. Eilisen pakolaisuutinen oli toistaiseksi vahvistamaton tieto siitä, että 400 Libyasta Italiaan aikoneen ihmisen arvellaan (en sano pelätään, koska alan skeptisesti uskoa, että "pelko" ei ole se reaktio, jota uutinen lännessä herättää. Jos oikein kyynistyn niin voisin jopa ajatella, että joillekin se on helpotus.) - siis arvellaan hukkuneen Välimereen. 

Mietin valokuvaa. Ylhäältäpäin otettu kuva matalalaitaisesta, ihmisiä täyteen ahdetusta kumiveneestä, on minulle tänä vuonna ollut "vuoden kuva". Paljon puhuttelevampi kuin rantaan huuhtoutunut kuollut lapsi. Kaukaa otetussa kuvassa on vieri vieressä värikkäitä ihmistäpliä ynpärillä rannaton meri (melko tyyni.) Kuva on pakottanut ajattelemaan sitä merimatkaa. 200 kilometriä ja 3-4 päivää hyvällä tuurilla ja hyvällä kelillä. Siellä ripi rinnan toisilleen vieraita, kulttuuriltaan, uskonnoltaan, kansalaisuudeltaan  (jos sellainen on), arvomaailmaltaan, maailmankatsomukseltaan, ihon väriltään, arjen tottumuksiltaan vierasta miestä, naista ja lasta.Erilaisuuksien luettelo olisi loputon. Yhteistä on kuitenkin ahdinko ja hätä - sillä tuskinpa kukaan ihminen lähtee moiselle matkalla ilman ahdinkoa.

Olen päätynyt miettimään janoa, nälkää ja intiimejä ruumiin tarpeita. Miten kaikesta tästä selvitään siinä kumiveneessä. Miten erityisesti naiset selviävät. Tästä on aivan varmasti kirjoitettu - kenties tutkittukin. Mutta miten?

Mietin kahta tyttöä, jotka joka kerta jonnekin lähdettäessä kysyvät, onko siellä miehiä. Jotta tietävät, täytyykö laittaa huivi päähän.

Kumiveneestä kävelemiseen. Kuljeskelustahan on tullut yksi yhteiskuntatieteiden muotimetodi, sekä konkreettinen että symbolinen. Eihän se tietenkään uusi keksintö ole sekään. Juuri postasin kuljeskelevasta valokuvaajasta Dorothea Langesta. Sitä samaa eri muodoissa tekivät myös Chicagon koulukunnan tutkijat omilla "takapihoillaan". Kuljeskelu on aina kuulunut etnografin työkalupakkiin. 

Eilen Kultakuumessa otsikolla "Pelasta itsesi - kävele" valokuvaaja Touko Hujanen kehoittaa lähtemään ulos ovesta, kulkemaan kotipaikassaan - ja tekemään juttuja näkemästään ja kuulemastaan. Sitä Hujanen on tehnyt. Käveleskellyt päämärättömästi, etsiskellen, harhaillen, seikkaillen.  Hujanen on tehnyt siitä taidetta - toistaiseksi kerran vuodessa ilmestyneen Uuden Maan Uutiset lehden ja siihen liittyvän toimeliaisuuden (voisiko sanoa performansen) muodossa.

Käveleskelyyn liittyy myös elämänfilosofia, ajatus elämäntavasta. Harhaillaan mitättömissä paikoissa tietämättä mitä ollaan tekemässä. Se on "elämäntavan arkeologiaa", joka on vastakohta laskelmoinnille, ajatukselle että kaikki mitä meillä on, on "vaan se valtion velka".  Se on kauniin ja arvokkaan etsimistä. Hallitsevaa ajattelua vastaan ei voi taistella "muuta kuin lähtemällä Karjaalle käveleskelemään."

Hujanen sanoo, että mitättömyys ja turhautuminen ei ole paikan ominaisuus - vaan se  on ihmisen sisällä. 

Kuuntelin ohjelman kahteen kertaan. Vieläkin täytyy kuunnella - aloittaa neljäntoista minuutin kohdalta.

Poliittisen valokuvan festivaali

Tekisi mieli suoriutua vielä tässä kuussa Helsinkiin. Siellä on poliittisen valokuvan festivaali. Päänäyttely Valokuvataiteen museossa on aiheeltaan "Kotimaa".  Näyttelyn 19 valokuvaajista eniten houkuttaa Massimo Sestinin ja kumppaneiden projekti. Sestinin valokuva pakolaisia tungokseen asti täydestä veneestä Välimerellä on levinnyt laajalti.
Kuva on otettu italialaisten kesällä 2014 Libyan rannikolla järjestämän Mare Nostrum pelastusoperaation aikana.

Avoveneessä olleet ihmiset (valtava määrä värikkäitä ihmispisteitä kylki kyljessä kiinni) näkivät pelastajien helikopterin ja nostivat katseensa toiveikkaina ja helpottuneina ylös kohti helikopteria. Tämän hetken Sestini vangitsi valokuvaan.
Kuva valittiin Time-lehden vuoden 2014 kymmenen parhaan valokuvan joukkoon ja se palkittiin myös  2015 World Press Photon uutiskuvakategorian parhaana.

Kuva on piirtynyt väkevänä muistiini.

Kuvaakin kiinnostavampi on projekti, jonka Sestini kumppaneineen on sen jälkeen aloittanut.
"Where are you" kysyy mitä veneessä oleville ihmislle on tapahtuntu ja miten heidän elämänsä on EU:ssa muuttunut. Halutaan tuoda esille pakolaisten elämää pelastumisen jälkeen.

Tämä kiinnostaa myös minua: miten matka eteni, millaiseksi odottelun arki muotoutui. Tätä voi tutkia vaikka figuratiivisen sosiologian viitekehyksessä.

Kaikki sanoavat, että minun pitää vain odottaa

"Just wait and wait and wait" parahtaa turvapaikkapäätöstä odottava tuttavani. Hän on odottanut salakuljettajia, odottanut Unkarin rajalla, Suomessa ensimmäisessä ja toisessa hätämajoituksessa, vastaanottokeskuksessa, kotimajoituksessa. Hän on odottanut haastattelukutsua. Ja nyt hän odottaa turvapaikkapäätöstä. Suomessa hän on nyt odottanut yli seitsemän kuukautta.

Päätöksen odottelun kestoa ei voi ennakoida. Kun yhtäaikaa maahan saapunut turvapaikanhakija sai päätöksensä jo pari kuukautta sitten, hän ei vielä ollut päässyt edes haastatteluun.

Maahanmuuttoviraston mukaan kaikkien syksyllä tulleiden päätökset toivotaan saatavan valmiiksi ennen kesää. Milloin kesä alkaa?

Ja millainen päätös tulee olemaan?  Aamun Hesari vertaa Ruotsin ja Suomen päätöksiä. Vaikka Ruotsi antaa Suomea enemmän  myönteisiä turvapaikkapäätöksiä, saa irakilainen tai somali myönteisen päätöksen Suomesta helpommin. Kaikkein useimmin myönteisen päätöksen kummassakin maassa saa syyrialainen ja kielteisen albaani - miltei aina..

Suomessa myönteisen päätöksen alkuvuodesta on saanut 57 prosenttia hakijoista (joiden hakemukset on täällä otettu käsittelyyn. Hakemuksia myös perutaan tai hakija ohjataan Dublin-sopimuksen perusteella toiseen maahan.) . Erot myönteisten päätösten suhteen EU maissa ovat suuria, 20-80 prosenttia hakijoista saa maasta riippuen myönteisen päätöksen.

Tuttavani odottaa pääsevänsä noiden 57 prosentin joukkoon.

Odottelun lisäksi on toivo. Toivo myönteisestä päätöksestä, äidin ja nuorempien veljien saamisesta Suomeen. Edellisen suhteen toivoa siis on. Jälkimmäisen kohdalla tilanne taitaa olla aika toivoton.

Toivo, pelko,ikävä, suru. Nämä tunteet tunnistan tuttavan puheista.