7 km kylätietä

Ajatus metodologisesta urbanismista on pannut miettimään, miten voisin harjaantua havainnoimaan maaseutuja niiden lähökohdista käsin. Miten "keskellä ei mitään" muuttuu joksikin, moneksi ja vaikka miksi.
Tein pienen harjoituksen ajamalla seitsemän kilometrin pätkän itselle tuntematonta kylätietä (seutu on kyllä tuttu.) Otin avuksi kameran ajatellen, että se kenties auttaisi minua kohdentamaan katseeni kun opettelen katsomaan - ja samalla etsimään mahdollisia merkityksiä.

Mitä sitten kuvasin - ja mitä tulkitsen nähneeni, etenen kuvausjärjestyksessä.

Hiekkatiellä oli tietyömerkki, kuorma-auto ja tien sivussa kaivinkone (tosiasiassa en tarkkaan tiedä, mikä kone se oli). Päättelin, että on menossa tien parannustyö, kylätietä korjataan. Keltaliiviset miehet viittoilivat minua ajamaan ohi, mutta jatkoin kuvaamista sinnikkäästi. Tien vierellä on myös postilaatikko - siis asutusta.

 

 

 

Valkoisella muovilla päällystettyjä paketteja molemmin puolin tietä pelloilla - myös pieni kolmiomuotoinen peltokaistale, jossa yksi paketti. Päätelmä: heinä on paalattu. Jossain on tuotantoeläimiä tai sitä (rehua?) viljellään myyntiin, (Voidakseen tehdä tämän tulkinnan, on jo tiedettävä jotakin maataloudesta, viljanviljelystä ja uusita sadonkorjausmenetelmistä. Monelle kaupunkilaiselle valkoiset paketit jäävät vielä isommaksi arvoitukseksi.) Pienetkin alat on otettu peltokäyttöön.
Jäteastia tienhaarassa kertoo asutuksesta.

Paalujen takana sähköaidalla aidattu alue. En pysty päättelemään vielä tästä, mitä eläimiä. Hevosia (hevostiloja on maaseudulla paljon)? Lehmiä? (Ja jos lehmiä, onko kyseessä maitotila, lihakarjatila, emolehmätila... Kaikki erilaiset asettavat erilaiset reunaehdot ja muokkaavat arkipäivää erilaisiksi.)

Järvi aukeaa oikealla. Iso selkä. Mitä kaikkea se lupaa? Kesäasukkaita? Ympärivuotista maaseutuasumista? (75 kilometriä lähimpään kaupunkiin, 40 kilometriä lähimpään kuntakeskukseen).

Kaadettu koivupino tien varrella. Metsätaloutta - harvennushakkuuta tai jotakin muuta, en pysty sanomaan, mutta metsäyhtiötä puut siinä odottavat päässä olevista lapuista päätellen.

Taustalla peltoa. En tiedä mitä viljaa. Viljelystä joka tapauksessa.

Useampikin elävännäköinen isohko maatila. Paljon työkoneita, joiden käyttötarkoitusta en tiedä.

 

 

Nuorta metsää. Ikää en osaa sanoa enkä ole varma, onko istutettu tai itsekseen hakkuuaukiolle kasvanut. Luultavasti istutettu.

 

Tästä kohtaa tie on hiljattain kunnostettu. Vastaan tulee traktori (uudehko, jos oikein ymmärrän), kohta toinen. On elokuu ja elonkorjuun aika. Maatiloilla on kiire. Tien ja pellon välissä kivikasoja. En osaa sanoa, onko peltoa vai tietä raivattu. Taas sähköaita. Tällä kertaa myös laiduntava lehmäkarja. Ja kohta iso uusi rakennus, jonka päättelen (kenties väärin) moderniksi navetaksi - sellaiseksi robotoiduksi.

Talo siellä, toinen täällä, postilaatikkorivejä tienhaaroissa. Asutusta siis. Useamman talon pihassa asuntoauto. (Olen huomannut, että monilla maaseudun poikamiehillä on asuntoauto.)

 

Sininen liikennemerki. Kylän nimi. Tulen siis kylään. Maalaistalo, maitolaituri, jossa ovi. Kaikki viimeisen päälle laitettu ja maalattu. Maitolaiturin tarkoitusta en tiedä: symboli ja muistomerkki? säilytystila? kokoontumispaikka? (joillakin kylillä maitolaituri toimii kyläkirjastona). Harmaan ulkorakennuksen edessä iso traktori. (Ulkorakennuksessa on useammat isot, sivuunvedettävät ovet. Siis paljon työkoneita?)

Silta, joki (tai puro). Tuon joen mukaan kylä lienee saanut nimensä. Sillalla tulee vastaan lenkkeilijä.

 

Pellolla traktori. Tällä kertaa vihreä. Se vetää perässään jonkinlaista lavaa. En tiedä, mitä se tekee.

 

Teleyhtiön auto ojan reunalla, kaapeleita tai jotakin. Asennettaisiinko tässä valokuitua. En tiedä.

Jatkan tietä eteenpäin. Tiedän, että jossain näillä tienoilla on kylätalo, entinen koulu (minulla on sen osoite). Ajattelen etsiä sen. Joudun ajamaan monta kertaa edestakaisin, kunnes päättelen tienhaarasta, että tuolla sen on oltava (tienhaarassa ei mitään viittaa. Monissa paikoissa on koulun viitta - vaikka koulua ei enää ole - tai kylätalon viitta.) Sieltä se löytyy miltei tiessä kiinni, mutta puiden takana.

Siinä on ilmeisesti vanha ja uusi koulu. Vanha (kaunis) rakennus on aidalla erotettu pihapiiristä. Kylätalossa on iso kyltti. Mutta entiseltä koululta se ei näytä. Pitkä rakennus kyllä, mutta vain kaksi ikkunaa etuseinällä. Katolla kattoikkuna, pitkä punainen lautaseinä ummessa.
Tätä en olisi kouluksi arvannut. Mitähän sille on tehty ja miksi? Onko kyseessä energiansäästö? Kuka omistaa tuon enemmän koulurakennuksen näköisen, jonka ympärillä on korkeaa verkkoaitaa (olisiko koiria vai halu eristäytyä?)?

Nuorta metsää, vanhaa metsää. Sieniä, marjoja, metsästystä?  Ja mitä kaikkea muuta metsä tarjoaa?
Uusi siltarumpu.

Tienhaarassa jäteastia, vanha ruostunut maitotonkka ja kynttilälyhty kepin päässä. Kukahan/ketkähän siellä asuu.
Vielä yksi puupino (ei siis halko, vaan pystystä kaadettua puuta, luultavasti mäntyä, en tunne.)

Etuoikeutetun tien liikennemerkki. Palaan takaisin valtatielle. (Vielä 60-luvulla ajamani tie on ollut pääväylä kaupungista toiseen.)

Tämä paikka löytyy kartalta. Se ei ole keskellä ei mitään, jo pieni harjoitus osoittaa, että siellä on vaikka mitä ja vaikka kenelle. Samalla kokeilu osoittaa, etten osaa kieltä, jolla kuvaisin tätä. En tunne maa- enkä metsätaloutta. En myöskään osaa lukea luontoa niin, että tietäisin, missä saattaisi olla marjoja ja sieniä. Maaseudun ihmiset osaavat, paikalliset ihmiset tietävät.

Ajoin tienpätkän, jonka varrella asutaan, harjoitetaan maa- ja metsätaloutta. Luultavasti marjastetaan, sienestetään, kalastetaan ja liikutaan vesillä kesällä ihan huvin vuoksi. Jossa toimii kyläyhdistys (aktiivisesti tai ei), infrastruktuuria kohennetaan (tie ja valokuitu tms.). Mitä vielä voisin päätellä?

Valokuvat toimivat muistiinpanoina. Valokuvaaminen auttaa tarkentamaan katseen suuntaa - etsimään yksityiskohtia, havainnoimaan.

Metodologinen urbanismi ja muita mietteitä

Kumiko-projektimme eteni kesään asti ihan harppoen ja loikkien (hallitusneuvottelujen kielellä). Meillä on monta viimeistelyä vaille valmista tekstiä - sekä muutamia, jotka ovat vähintäänkin hyvässä vauhdissa valmiiksi. Aikataulustahan oltiin välillä miltei edellä. Tällä hetkellä olemme lähinnä aikataulussa.

Minä olen kesällä mietiskellyt kahta asiaa. Lanseerasin käsitteen "metodologinen urbanismi" kuvaamaan sitä, että kenttätutkijat (etnografit) ovat lähestyneet maaseutua kaupunkietnografian tarjoamin näkökulmin ja käsittein. Siitä seuraa, että tutkimuksissa asioita ja ilmiöitä kuvataan lähinnä kertomalla mitä ei ole, mikä on lähtenyt jne. Maaseutulähtöinen kuvaamisen tapa on lapsen kengissä. Emme osaa tehdä "tiheää tulkintaa" maaseudun jokapäiväisestä elämästä ja ympäristöstä.

Ensimmäinen teksti aiheesta ilmestyy Päivi Harisen ja kumppaneiden toimittamassa kirjassa Hylkysyrjästä (ilmestyy nyt elokuussa, jos oikein ymmärsin.) Siinä kirjoitamme aiheesta Pirjo Pölläsen kanssa.
Pirjo Pöllänen oli projektitutkijana pari kuukautta nyt keväällä kulkien maaseudun lasten koulumatkoja ja haastatellen lapsia. Etenkin koulukyytien mukana kulkemisesta kirjoitetut tiheät kuvaukset osoittauivat hienoksi aineistoksi.

Toinen asia, jota olen miettinyt, on tuo valokuvaaminen. Valokuvaaminen tutkimusmenetelmänä tarkoittaa siis empiirisen aineiston keräämistä kuvaamalla. Se vertautuu haastatteluihin, jolloin kuvin piirretään ilmiöitä (voisiko sanoa kuvilla kirjoitetaan?), joita sanat eivät tavoita. Osaksihan kyse on myös muistin - tuon epäluotettavan kumppanin - tuesta tai kuvia katsellen uudelleen virittämisestä.

Raporteissa kuvat voivat toimia sanojen tavoin evidenssinä. Voimme käyttää kuvasitaatteja haastatteu- ja kenttäpäiväkirjasitaattien (tekstisitaattien) rinnalla. Onko kuva sitten luotettavampi tai epäluotettavampi kuin sana? Haastatteluissa valikoimme kysymykset ja sanat joilla kysymme ja keskustelemme. Haastateltava nappaa sanat omasta diskurssi- ja sana-avaruudestaan - siitä mikä hänellä on käytettävissä ja jolla hän pyrkii kuvailemaan asioita.  Puhuessaan hänellä on ennakko-odotuksia sen suhteen, miten tässä tilanteessa tälle henkiölle puhutaan - mitä haastattelija olettaa ja odottaa.
Kenttähavaintoja tehdessä ja ylöskirjatessa joudumme valitsemaan ympäristöstä tietoisesti ja tiedostamatta havainnot, joihin huomion kohdistamme. Sen jälkeen valitsemme (tietoisesti ja tiedostamatta) sanat, joilla muutamme havaintomme tekstiksi.

Molemmissa tapauksissa lukija tulkitsee tekstiämme omien kokemustensa läpi - asettaa sen kontekstiin, jota emme voi määrätä.

Eikö kuvassa lopulta ole kyse ihan samasta???? Kuvaamme kuvilla, emme sanoilla. Katsoja tulkitsee - eikä näe välttämättä sitä, minkä me luulimme kuvanneemme. 

Valokuvauskurssilla Muhun saarella Virossa yritin lisäksi löytää tapoja valokuvata maaseutua ja tuoda esiin paikan maaseutuerityispiirteitä. Pieni saari kymmenine pikkukylineen on mainio paikka harjoitella tätä.
Lisäksi sattumalta majoituin kulttuuriantroplogi Anne Tainion kanssa, joka on kiinnostunut juuri kuvista aineistoina. Hän puhui "kuvadiskurrseista". En vielä tarkelleen tiedä, mitä sillä voisi tarkoittaa, mutta kiinnostava käsite se oli. Anne käytti muutenkin mainiolla tavalla sanaan ja kuvaan samoja ilmaisuja. Sain paljon ideoita.

Maalaiskansakoulu

Nyt hetkeksi historiaan, omaani ja kansakoululaitoksen

Olen surffaillut FB:ssä sivuistoilla, jotka liittyvät vanhoihin taloihin. Koulujahan siellä tietysti myös on. Keskustelut koskevat asumista, kunnostamista, ostamista ja myymistä.
Ihastuttavana yllätyksenä törmäsin tuota pikaa  lapsuuskotini kuvaan. Toisin sanoen samanlaiseen koulurakennukseen, missä itse asuin varhaislapsuuteni Turunläänin Koskella. Satopään kansakoulu oli rakennettu vuonna 1925 ja koulutoiminta siellä lakkasi vuonna 1969. Koulua ei rakennettu tietylle kylälle vaan se rakennettiin "kulmakunnalle". Satopään kulmaksi nimettiin useampien kylien eteläpäitä ("takamaita"). Alueen asutus on nuorta (reilut sata vuotta vanhaa).  Satopään koulupiiri muodostui pitkälti tästä kulmakunnasta ja alueen nimeksi vakiintui Satopää  vasta koulun myötä. Satopää on kulmakunnan vanhin talo. (Matti Heinonen: Mettäkulmalaisia vaan ei mettäläisiä. Satopään kulman historiaa, Sälekarin kirjapaino oy, Somero 2001).
Koulupiirijako muokkasi siis aikanaan ihmisten paikkaidentifikaatiota. Koulupiirin asukkaista (ainakin oppilaista) tuli "satopäänkulmalaisia".

Lapsuudenkotini on "Maalaiskansakoulu tyyppi numero 5". Se on rakennettu Kouluhallituksen piirustuksilla, jotka ovat arkkitehtien Borg. Siren ja Åberg käsialaa. Facebookissa tunnisteltiin ainakin seitsemän samoilla piirustuksilla 1920-luvulla rakennettua koulua eri puolilla Suomea: Alavuden Pollarinkylällä, Virtain Vaskivedellä, Pyhäjärven Vuohtomäellä, Mikkelin Soikkalassa, Haukanmaalla. Minä olen nähnyt samanlaisen koulun Heinävedellä. Useimmat ovat joko vakituisessa tai vapaa-ajan asuinkäytössä. Omasta lapsuuskodistani on jäljellä vain ulkoseinät. Paikalliset maanviljeilijäveljekset ostivat sen kuivuriksi. Entisen koulun pihalle Satopään koulun oppilaat kuitenkin kokoontuivat tavatakseen toisiaan vuonna 1998. Koulumuistot yhdistävät.

Rakennusten täydellinen samankaltaisuus on siis seurausta Kouluhallituksen tyyppipiirustuksista.
Vanha kouluylihallitus muutettiin vuonna 1918 Kouluhallitukseksi. Valtion keskusvirastona se vastasi koulu- ja kirjastoasioista. Kouluasioihin kuuluivat myös koulurakennuksia koskevat ohjeet ja säädökset. Piirikirjasto toimi usein koululla. Niin myös Satopäässä.

Kunhan ennätän, skannaan kuvan koulusta oppilaineen ja opettajineen. Kuva on noin vuodelta 1953. Paikallishistorian kirja kertoo, että koulua perustettaessa oppilaita oli noin sata. Tämän kuten lukuisten muidenkin maalaiskansakoulujen perustamisen pontimena on siis vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki. Piirustukset ovat oletettavasti 1920-luvun alusta, sillä juuri 1920-luvulla tämän tyypin kouluja on perustettu.

Takaisin nykypäivään: Facebookissa kohtaamani tuttu koulu on peruskorjattu vimpan päälle ja maalattu vaalekasi. Oma kotini oli punamullan värinen. Piharakennukset oli kuulemma purettu. Satopään koulun pihassa töröttivät ulkorakennukset, kun kävin siellä kääntymässä joskus 2000-luvun taitteessa. Myös sauna oli paikallaan. Iso, juhlava hirsisauna.

On talvi ja kova pakkanen. Istun isän hartoilla kylpyviittaan kiedottuna. Palaamme saunasta. Höyryän. Vuosin on noin 1954. Olen kenties kolmevuotias. Tämmöisiä muistoja rakennukset virittävät.

 Kouluhallituksen maalaiskansakoulujen piirustukset (kokoelma) löytyvät kouluhallituksen arkistoista.

Koulumatka

Bloggaan tänne saman viestin kuin "Kyläkouluprojektin" varsinaiselle sivulle

Yhdeksi "kyläkoulututkimuksen" teemaksi valittiin pitkä koulumatka = siis matka, joka edellyttää lain mukaan koulukyydin järjestämistä. Haluamme tietää mitä keskeisen hyvinvointipalvelun eli opetuksen siirtäminen edemmäksi koululaisten asuinpaikasta merkitsee koululaisten omasta näkökulmasta.

Tämän osion aineison kerää YTT Pirjo Pöllänen. Tapaustutkimuksen aineiston hankinta on kaksivaiheinen: 1) puhelinkyselyllä selvitettiin yhden maakunnan kuntien käytössä olevat koulukyytijärjestelyt ja kyytien piirissä olevien lasten lukumäärät (noin) 2) aineiston hankinta jatkuu kenttätyönä kahdessa kunnassa. Pirjon tarkoituksena on kulkea koulukyytien mukana sekä haastatella kyytien piirissä olevia koululaisia. Näkökulma on nyt siis lasten. Kenttätyö tapahtuu lähiviikkoina.

Kenttäviikko

Tämän viikon olen viettänyt maaseutukylällä. Tämä on aktiivinen kylä, joka profiloituu kulttuurimatkailuun, verkostoituu niin naapurikyliin, kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Koko ajan on monenmoista menossa - esimerkiksi kulttuuritapahtumia.

Lyhyesti (ja taas lähinnä itselleni muistutukseksi) muutama huomio alkuviikon varrelta.

1. Kylän entinen koulu, nykyinen kylätoimintakeskus, on taloudellisissa vaikeuksissa. Sitä pyörittää yksityisten ihmisten omistama yhtiö. Vaikeuksien takana on kylän  jätehuollon uusimisen maksut. Koulun keskeinen toiminta pyörii yksityisen yrittäjän lounaskahvilan ympärillä. Kaupan lopetettua siitä on tullut kylän toiminnallinen sydän, vaikka muitakin kokoontumistiloja (esim. entinen seurojentalo) on.

Osakeyhtiön hallitus teki jo päätöksen siitä, että entinen koulu, nykyinen toimintakeskus pannaan myyntiin, mutta kyläläiset vastustivat ajatusta. On syntynyt kyläliike toimintakeskuksen pelastamiseksi. Tämllä hetkellä lainan hoitokulut saadaan peitettyä, mutta lainoja ei onnistuta lyhentämään. Nyt tavoitteena on lainojen puolittaminen.

Syksystä asti on ollut vireillä kylätoimintakeskuksen pelastumisoperaatio. Ideoita on kuulutettu facebookia myöten. Monenmoista rahankeruuprojektia onkin menossa. Esimerkiksi kyläläisiä patistelemaan siivoamaan varastoistaan tyhjät pullot ja tuomaan ne keskukseen.  Talon ulko-oven pielessä on tiedote, jossa kerrotaan, paljonko rahaa on koossa (tällä hetkellä 79 euroa 50 senttiä).

On myös järjestetty erilaisia kulttuuritapahtumia, joiden tuotto menee talolle. Sunnuntaina järjestetään illallinen, jossa esiinty viulutaiteilija ja syödään valkoiset liinat pöydillä talon lounaskahvilan pitäjän tekemä illallinen. Illalliskortti 25 euroa, eilen 18 ilmoittautunutta. Ilmoittautumisaika jatkuu.

Myös keskustaajaman ostoskeskuksessa (aulassa) on myyty paikallisten ihmisten tekemiä tuotteita, osa tuotosta talon pelastustalkoisiin.

Myös kunta tuli vastaan jätevesiremontin maksujen osalta, tukee muistaakseni 75 prosentilla kustannuksista.

Talon suhteen on myös pitkäntähtäimen suunnitelmia - kuten tässä kylässä aina. Ja kun yksi suunnitelma torpataan (niin sattuu todella usein), viritetään uusia.

2. Lounaskahvilassa ei ole aivan hiljaista edes talvisydännä. Olen käynyt päivittäin syömässä ja aina siellä on ollu pari-kolme muutakin syöjää/kahvittelijaa: Sukulainen kyytii kaksi iäkästä ihmistä syömään joka päivä tiettyyn aikaan. Ilmeisesti kaksi vapaa-ajanasukasta oli yhtenä päivänä syömässä. Heidän mukaansa lähti myös pienet lapaset. Kyläläisten neulomia sukkia ja lapasia on myynnissä runsaasti.Omistaja sanoo, että hiljaisimpaan aikaan ruokailijoita on minimissään kuusi, kesällä vilkkaaseen aikaan kuusikymmentä. Lounaskahvila on toiminut nyt viisi vuotta.

Keltaisiin huomiotakkeihin pukeutuneet kaksi nuorehkoa miestä kävi kahvilla. Myös pari muuta ihmistä olen nähnyt. Kahvilassa luetaan päivän lehti, jutellaan niitä näitä. Ja minulta kysytään, mistä olen kotoisin. Jotkut käyvät silloin, kun on tiettyä ruokaa (keskiviikko on lihapullapäivä.)

Vieraat eivät tällä kylällä ole lainkaan outo juttu. Kesäaikaan turisteja on todella paljon, myös Suomen ulkopuolelta.

3. Kulttuuritapahtumia on kesäksi suunnitteilla todella runsaasti. Sekä paikallisen kirjailijan näytelmä kesäteatteriin että pyöreitä vuosia täyttävän kansainvälisesti tunnetun taitelijan juhlavuoden ympärillä.

4. Muutaman kerran vuodessa ilmestyvässä kylälehdessä oli kansanedustajaehdokkaiden haastattelu, jossa kysyttiin, mitä kylän pitäisi tehdä jotta elinolosuhteet,  työmahdollisuudet ja palvelut pysyisivät myös tässä keskittyvässä yhteiskunnassa.

Poimin (ilman puolueanalyysiä) muutamia pointteja

- on pidettävä ääntä ja vaadittava KOHTUULLISTA kohtelua valtiovallalta ja kunnalta
- päättäjille välityttävä asianmukaista ja asiantasaista tietoa haja-asutusalueen arkea hankaloittavsita säädöksistä
- on uskottava itseensä, oltava hyvä itsetunto - niin saa yhteistyökumppaneita, uusia asukkaita ja matkailijoita
- täytyy jaksaa uskoa asiaansa, ei saa antaa periksi
-omatoimisuutta ja kotiseutuhenkeä tarvitaan, samoin infraa ja uutta luovaa ajattelua
-kiinni omasta asenteesta, on tehtävä itse eikä ajateltava että joku toinen tuo palvelut
- kyläläisten oma aktiivisuus avainsana
- suuret luonnonvaroja, maankäyttöä ja -kaavoitusta koskevat päätökset ovat kylien kannalta tärkeitä (siis lainsäädäntö)
-valtion on tuettava syrjäseutujen kuntia, mutta lisää oma-aloitteisuutta
- yhteis- ja talkootyötä
- luonto tarjoaa elinmahdollisuuksia, kun niitä käytetään
- kaupungistuminen ei ole uusi ilmiö, vaan on jatkunut 1950-luvulta lähtien, kylän imago tärkeä, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voivat olla vetovoimatekijöitä, tarvitaan positiivisuutta ja myönteistä esillä oloa
- puhetta pyörillä kulkevien palvelujen puolesta
- pilottihanke yritysten työllistämisedellytysten parantamiseksi
- olette oivaltaneet, että tulevaisuus tehdään itse

Huokaus. Kun on usean vuoden ajan seurannut sitä, mitä kaikkea kylässä on tehty (ja yritetty), useiden kansanedustajien ehdotukset tuntuvat surkuhupaisilta. Perusviesti tuntuu olevan, että olkaa aktiivisia, luottakaa itseenne, tehkää itse. Niinhän täällä on mielestäni tehty. Eniten minua kiusaa tuo useiden vastausten opettavainen sävy. Niissä toistellaan asioita, jotka kylällä kyllä on tiedetty iät ja ajat, joiden mukaisesti on viety kylää eteenpäin - kunnan toistuvasta vastustuksesta ja torpedoinnista huolimatta.
 Yhteiskunnan ja valtion, kansanedustajan ja lainsäätäjän vastuun tuo esille vain pari edustajaa, toinen valtion tukitoimina toinen elinkeinoelämän vauhdittamisen näkökulmasta.

Toinen tapa tuntuu olla ylistämällä alistaminen: kyllä te olette hyviä. Entä sitten?

Harvaan palveltu maaseutu

Tein mielestäni hyvän oivalluksen KUMIKOn otsikon ja näkökulman suhteen. Työnimenä olkoo nyt
"Harvaan palveltu maaseutu".
Idean tavoittaakseen täytyy ehkä tietää jotain maaseutupolitiikasta. Siinähän pitkään on toiminut (nyt jo vähän taka-alalle jäänyt) jako kaupunkien läheinen - ydin - harvaanasuttu maaseutu.
Mehän tutkimme harvaanasuttua ja ydinmaaseutua hyvinvointi(palveluiden) näkökulmasta. Siksi asumisen sijaan voikin lähtökohdaksi ottaa palvelut: palveluverkko harvenee, joten eikö harvaan palveltu maaseutu ole hyvä kielellinen leikki ja näkökulma?

Kumiko-muistiinpano

Olen nyt lukenut systemaattisesti Ville Pöysän puhelinhaastatteluista tekemät muistiinpanot ja yhdistellyt niitä omiin kenttähavaintoihini. Jonkinlainen käsikirjoitusversio on kasassa (= teemat päätetty ja teemojen alle koottu näkökulmia.) Kyllä tästä artikkeli tai kirjan luku (tai molemmat) syntyy.

Muistutukseksi itselleni kirjoitan tähän: Ville pyysi kaikkia haastateltavia mainitsemaan esimerkkejä kyläkoulujen onnistuneesta "jatkokäytöstä". Jatkossa kannattaisi omana kysymyksenään analysoida nämä vastaukset: millaisia onnistumisia esitetään ja miksi niitä pidetään onnistumisina (perustelut).

Nyt nuotit nippuun ja pakkaamaan. Huomenna on kotiinlähtö ja kymmenen tunnin bussimatka edessä. Käsikirjoitus saa nyt jäädä muutamaksi viikoksi muhimaan muiden töiden taakse. Helmikuussa palaan siihen ja hyvässä lykyssä saan sen jo kondikseen. Monta muuta teemaa on vielä hajallaan - totta kai tässä vaiheessa.

p.s. jatkorahoitus hankkeelle on myönnetty, hieman budjettia on leikattu. Suunnitelmaa vähän viilaten edetään.

Anna

"Ja Nevan kaupunki,
metropoli maijasteettinen,
lokaan lankesi, ylpeytensä unohti
ja kuin huora humalainen itseänsä tarjosi,
kenelle, tuskin muistaen..."

Annelin Heliön suomentama Anna Ahmatovan runo  Pietari-Leningradista, kaupungista, jossa Anna Ahmatova eli Neuvosto-Venäjän suurten mullistusten aikana.
Kävin Ahmatovan kotimuseossa Fontankan talossa (nimi tulee siitä, että se sijaitsee Fontankan kanavan varrella). Tämä helmi löytyy aivan Nevski prospektin kainalosta, kävelymatkan päässä majapaikastani. Sain kierrostani varten laitteen, jonka nimeä en tiedä, mutta se korvalla saattoi Ahmatovan (ja monen muun ihmisen yhteisessä)  asunnossa liikkua englantilaisen oppaan kanssa. (Sellainen olisi saattanut olla suomeksikin, jos olisin älynnyt kysyä.)


Palatsin piharakennuksessa, kerrostalon kolmannessa kerroksessa oli Ahmatovan "kotiovi".

Siinä ei suinkaan lue Ahmatova vaan Punin - jonka kanssa (ja yhdessä Punin vaimon sekä tyttären  kanssa) Anna eli avoliitossa Venäjän suurten mullisusten vuodet, jotka mullistivat ja mursivat myös yksittäisten ihmisten elämät. Tässä talossa Anna vietti miltei kolmekymmentä vuotta elämästään

Kylppärin ikkuna avautuu käytävää ja siitä näkee asunnon ovelle. Kerrotaan, että lapset nostettiin kurkistamaan ikkunasta, kuka ovikelloa soittaa. Etenkään öiset vieraat eivät olleet terveulleita - sillä heillä oli tapana suorittaa "kotietsintä" - ja viedä joku asukkaista mennessään.

Asuntopula oli silloinkin kova ja kommunismin aikaan asunnot muutettiin kommunalkoiksi. Tässä kommunalkan käytävä, sen päässä asukkaiden yhteinen keittiö - jonne (koneoppaani mukaan) kokoonnuttiin puhumaan hiljaa. Hiljaa puhuminen ei auttanut, sillä ovelle koputeltiin - ja koputtelijat veivät Puninin. Myös Annan poika hänen edellisestä avioliitostaan pidätettiin.

1930-luvulla sekä Annan poika Lev Gumiljov että avomiehensä Punin pidätettiin usempaan otteeseen. Anna vetosi Stalinin. Kerran se taisi auttaa, mutta seuraavat pidätykset  johtivat vankilaan ja työleireille.Äiti odotteli poikansa kuolemantuomiota. Myöhemmin Lev kuitenkin vapautettiin - hänestä tuli historiantutija, maantieteilijä ja etnografi.

Anna eli hirveitä vuosia tämän maan historiassa. Kuitenkin siellä kulkiessani mietin, katsonko  varmasti historiaan - vai katsonko peiliin - omaan aikaani.

Annan sukunimi Ahmatova on muuten tataarinimi. Noihin(kin) aikoihin Veäjällä(kin) suhtauduttiin varauksellisesti vähemmistöihin.

Ennen vaikeita vuosia 1910- luvulla kokeilevat ja uutta suuntaa etsivät  taiteilijat tapasivat Pietarisa Kulkukoira-nimisessä Kabareeravintolassa. Ravintola on nyt herätetty henkiin taidekahvilana.

Kävin siellä minäkin.
Blogin tiedot ovat pitkälti peräisin - eivät koneoppaaltani vaan -  Anneli Heliön Fb-ssä pitämältä sivulta Anna Ahmatovan aika ja runous. Hän postaa siellä Ahmatovan runoja ja elämäkertaa. On tutkinut aihetta. Hienot sivut, suosittelen.

Hieno museo, suosittelen. Ajattelemisen aihetta antaa Anna. Samanaikaisesti luen tähän omaan aikaani sijoittuvaa romaania "He eivät tiedä mitä he tekevät". Kyllä, se tämän vuoden Finlandia-voittaja. Ostin matkalukemiseksi, kun oli sähköisenä kovasti edullinen (18 euroa). Yli 700 -sivuisessa romaanissa ei jää paljon sivulle hintaa...Tällä hetkellä sanoisin, että olen ymmälläni. Mutta hyvä kirja se on. Palaan asiaan.

Pieni turistipäivitys Pietarista

Lämpötilan äkkilasku miinus viidestätoista plussalle merkitsee talvikenkäilijälle märkiä varpaita. Onneksi joulupukki toi tusinan merinovillaisia nilkkasukkia (kiitos tonttupoika Ollille, joka lahjoittelee vain käyttötavaroita). Huippuhyvät - eivät tunnu märiltä vaikka olisivat.
Yllättävän nopeasti lumen ja jään sulettua lätäköt katosivat keskustan kaduilta. Muutama turistivinkki: Singerin kahvila Kazanin kirkkoa vastapäätä olevan kirjakaupan toisessa kerroksessa (muinoin Singerille kuuluneessa talossa, maapallologo talon katolla on hyvä maamerkki) on viihtyisä turistipyydys. Kazanin kirkon takana ravintolassa Mama..jotain saa hyvää gruusialaista ruokaa. Myös Idiot (Dostojevskin hengessä) Moikan rantakadun varrella on mainio ruokapaikka. Kaikissa kolmessa osataan englantia.

Bussilipun voi ostaa bussista, jossa on rahastaja. Kertalippu maksaa 28 ruplaa. Metrossa voi yhdellä 28 ruplan poletilla ajaa niin kauan kuin lystää kunhan ei välillä nouse maanpinnalle (sieltä to-del-la alhaalta.)

Teatralnaja kassoja on miltei kaikissa metron ulostuloauloissa ja niistä voi ostaa lippuja erilaisiin kulttuuririentoihin. Minä ostin uuden vuoden päivänä kolmelle lipun "jonnekin". Se joku oli jazz-konsertti Nevskiyen poikkikadulla Mihailovskajalla Filharmonian talossa. Paljon hassumpaankin arpa olisi voinut osua. Osoittautui että Filharmonian talossa Mihailovskajalla on mukava teatterikahvio ja sieltäkin voi ostaa lippuja.

Sataa. Vettä. Ei haittaa, kun on kaupungissa, joka on pullollaan viihtyisiä kahviloita. Teetä on tullut juotua litratolkulla - samoin seljanka- tahi borshkeittoa. Ei tämä metropolin ydinkeskusta tosin lainkaan halpa paikka ole. Pelmeneitä voisi itsekin opetella laittamaan - kunhan ensin oppisi käyttämään tuota huoneiston induktioliettä. Kotiin ostin juuri vanhakantaisen neljän levyn hellan, jossa on turva-ajastin (siis dementiakello). Joten elän kotona aivan eri aikakaudella.

"Minusta on mukava kävellä kauniissa puistossa..."

Otsikko on aloituskatkelma runosta, jonka tekijää en muista. Runossa kuvaillaan, miten puistossa voi olla naisia ja lapsia, vanha pariskunta kävelemässä käsikädessä, joku puliukko joka laulaa,

Runo palautui mieleen sunnuntaikävelyllä Nevan rannoilla ja Amiraliteetin puistossa. Mukava pakkaskeli, lumi narskui puiston käytävillä, puiden paljaus teki näkymästä avaran, aurinko paistoi.

Siellä oli isiä lapsineen viettämässä sunnuntaita, joillakin pulkka mukana. Käsi kädessä siellä käveli nuoria pareja ja vanhoja pareja.  Eräs vaimonsa kanssa kävelyllä ollut mies (yksi kultahammas suussa) halusi kertoa minulle jotain. Avainsanat, jotka ymmärsin, olivat  tsaari ja imperiumi. En tiedä, muisteliko vai kaipasiko mies meneitä. Venäjä/Neuvostoimperiumin kaipuuhan on nyt osoittautunut Venäjällä suuremmaksi kuin me lännessä uskoimmekaan. Hymyillen tämä mies joka tapauksessa asiansa esitti.

Meitä turisteja oli kirpeässä pakkassäässä liikkeellä jonkun verran, mutta ei tungokseksi asti. Enimmäkseen venäläisiä, ilmeisesti uudenvuoden matkallaan.  Kuvasimme samoja jo ennestään kuvista tuttuja kohteita.

Puhtaasta lumesta saattoi nauttia myös suksilla. Tämä mies vetäisi useampia kierroksia vaskiratsastajan viereisellä nurmikaistaleella.

Parin tunnin kävelyn jälkeen oli hienoa istahtaa kahvilaan, tilata borssikeitto, uunikasvikset ja pannullinen teetä. Ennen kotoa lähtöä  latasin iPadiin vuoden Finlandiavoittajan, Valtosen "He eivät tiedä, mitä tekevät". Sitäpä sitten istuskellessani lueskelen. Arvioista muodostamani käsityksen vastaisesti se on loistava kirja. Pitkästä aikaa toivoisin, että olisi lukupiiri, jossa voisi kirjasta jutella. Tähän piiriin kutsuisin ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta yliopistoista työpaikkana - muun muassa. Kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta, impulsseja kirjoittamiseen, viihdykettä - ja ainakin ensimmäisen 150 sivun kohdalla on saanut myös nauraa (etenkin itselleen - suomalaisena yliopistoihmisenä.)

Sitten ostamaan piirakoita Stollen-kahvilasta (sellainen on ainakin Nevskiy prospektia Amiraliteetille päin kävellessä kadun oikealla puolella Moikan ja Amiraliteetin välissä.) On makeita ja suolaisia, saa paloina ja kokonaisina levyinä. Lisää kannetaan koko ajan lämpimänä keittiöstä. 

Näkymä Nevskiy Prospektilta Moikalle

Olen toki myös istunut ikkunan ääressä ja tehnyt sitä mitä tulin tekemään. Kirjoittanut. Tosin en ehkä aivan niitä tekstejä, joita olin suunnitellut kirjoittavani - mutta kirjoittanut joka tapauksessa. Olen tyytyväinen tähänastiseen tulokseen. Näkymä työpöydän takaa:

Lähin 24 tuntia auki oleva kauppa löytyy, kun portista käännytään oikealle ja kävellään puoli korttelia. Rekisteröitymisen sain ainakin alulle Suomi-talon respassa (lähettivät sähköisenä kopiot passista, viisumista ja maahantulokortista matkatoimistoon, joka rekisteröitymisen hoitaa.). Oma juttunsa lienee sitten löytää fyysinen paikka, josta paperit haetaan (ja jonne ne maksetaan), kunhan rekisteröinti on valmis. Nyt alkaa Venäjällä pitkä uuden vuoden ja tulevan joulun vapaapäiväaika, joten kaikki etenee hitaasti - ja saattaahan olla, ettei rekisteröityminenkään ennätä valmiiksi ennen poislähtöä. (Venäjällä siis lain mukaan jokaisen ulkomaalaisen, joka oleskelee maassa yli 7 arkipäivää, on rekisteröidyttävä. )

Eilisen päiväkävelyn suuntasin tämän Suuren Tallikadun (B. Konjushennaja) suuntaiselle Pienelle Tallikadulle (Fontankalle päin). Nämä korttelit olivat  ennen vuotta 1917 suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten aluetta, monilla rakennuksilla on ´kotoinen´histori. 

Verikirkko on Pienellä Tallikadulla, joka on myös Pietarin ensimmäinen kävelykatu. Katu päättyy Kazanin kirkkoon, jossa kävin sytyttämässä neljä kynttilää - ja ihmettelemässä loistoa - sekä hartautta, jolla venäläiset jonottivat suutelemaan pyhää neitsyttään (tai mikähän hän tarkemmin ottaen on). Jono oli pitkä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Uskonnosta on tosiaan tullut näkyvä osa arkea - ja polittiikkaa. Ortodoksinen kirkko osallistuu tällä hetkellä todella voimakkaasti politiikantekoon.

Hyvää Uutta Vuotta!

Snt. Petersburg

Suomen Tietokirjailijoilla on residenssi Pietarissa, aivan tämän yli viiden miljoonan asukkaan kaupungin ytimessä Nevsky Prospektin poikkikadulla, jossa katuelämä on vilkasta 24/7.

Tulin kaupunkiin illalla. Pieni Valamosta Joensuun, Imatran ja Viipurin kautta ajava bussi taivaltaa matkaa yhdeksän tuntia. Matka maksaa vajaat 50 euroa, ruplilla ostaessa se on halvempi.  Minut kuljettaja toi aivan oven eteen.

Kuljettaja ei puhunut suomea tai englantia, oma venäjänselvitymissanastoni on käyttämättömänä kadoksissa, mutta venäläiset matkustajat toimivat tulkkeina. Imatralta Viipuriin yksityiseen hammaslääkäriin menossa ollut nainen selvitteli  kohteeni kuljettajan kanssa. Sovimme (tai he sopivat) jo paluumatkastakin - minut haetaan samasta kohtaa Marian kirkon vierestä, johon jätettiin, Voiko matkanteko tämän helpompaa olla.

Kun muut matkustajat huomasivat, etten puhu venäjää - he selvästikin vähän "katsoivat perääni" vaikkeivät ympärilläni hössöttäneetkään: Yksi käänsi bussin pysähtyessä tauon kestoajan aina suomeksi (tosin sen teki kuljettajakin sitten, kun älysi, etten ole kielikartalla.) Toinen - suomalaisen miehensä ja pienen pojan kanssa matkustanut - tarkasti, että ymmärrän kassaneidin hintapyynnön. Kolmas (joka osasi vain muutaman sanan suomea), varmisti minulle, mistä minut haetaan (ja kun en ymmärtänyt, toinen auttoi.)
Bussista poistuessani  kuljettaja seisoi vieressäni ja sanoi avainsanan: perjantai - sekä osoitti paikkaa, jossa seisoimme. Kanssamatkustajaa ei totta vieköön jätetty pulaan. Jospa tässä parin viikon aikana kielikin vähän vertyisi ja tarpeelliset perusilmaisut muistuisivat mieleen venäjäksi. Tosin Nevsky Prospektilla pärjää mainiosti englannilla.

Olen Imatra-Svetogorskin kohdalta ylittänyt rajan viimeksi joskus 1980-luvulla, kun kävimme ystäväperheen kanssa Leningradissa omalla autolla. Viimeisestäkin Pietarin matkasta on aikaa kymmenen vuotta.

Svetogorskissa rajamuodollisuuksien jälkeen kahvilla istuessani juttusille tuli mies pipo päässä kauhtuneessa tuulipuvussa: Millaista ruokaa tässä kahvilassa, mistä tulen, paljonko matka maksoi, missä majoitun jne. Keskustelun keskiössä olivat hinnat: miten majoittua halvalla, miten matkustaa edullisesti, mitä ostaa edullisesti.
Miehellä oli selvästikin jonkinlainen hintakartasto päässään ja sitä hän keskustelullamme laajensi.
Hän itse oli liikkeellä pyörällä tupakanhaussa. Talvikelillä pyörällä rajanylittäjiä on kuulemma vähemmän, kesällä runsaasti. Hän ottaa tämän noin viiden kilometrin matkan Imatralta liikunnan kannalta.
Myös hän on tulossa Pietariin uudeksi vuodeksi: Svetogorskista pääsee bussilla parilla sadalla ruplalla. Svetogorskiin taas voi Imatralta pyöräillä, pyörän voi jättää johonkin vartioituun parkkiin muutamalla ruplalla.
Verratessani Veäjän palveluita rajan pinnassa huomioin, että kahvila oli pienempi ja vaatimattomampi kuin kotikonnuilla Värtsilä-Niiralassa. Bensa-asemia ja liiketoimintaa oli vähemmän muutenkin aivan rajan pinnassa. Kenties Svetogorsk palveluineen on aivan vieressä, mutta jää sivuun bussireitiltä.
Ylipäänsä Svetogorskin rakennushistoria on varmaan tuonut rajanylityskokemusta, jota meillä Värtsilä-Niiralassa ei ole. Kukaties sitä löytyy myös Kostamuksesta.

Kysymättä päättelin, että suomalais-venäläinen perhe oli tulossa Pietariin uuden vuoden viettoon, samoin kaksi Imatralta bussiin tullutta naista. Heidän matkaansa toimitettiin yhdeltä pysäkiltä sylillinen joulupaketteja - ilmeisesti sukulaisille ja ystäville vietäväksi. Olin jo miltei unohtanut tämän epävirallisen venäläisen sosiaalisen verkoston toimivuuden, vaikka aikanani siinä itsekin vuosia  toimin Joensuu-Petroskoi-akselilla.

Tulkkinani toiminut nainen oli siis matkalla Imatralta Viipuriin yksityiseen hammaslääkäriin - tarkoitus palata seuraavana päivänä. Hän yöpyi Viipurissa asuvan tyttärensä luona, vävy oli vastassa Viipurin rautatieasemalla (ikimuistoinen paikka myös minulle aina 1970-luvulta lähtien.) Hänen mukaansa yksityiset hammaslääkärit ovat hyviä ja vielä toistaiseksi edullisempia kuin Suomessa.
Hänen matkansa kuului ilman muuta sen arkiliikkumisen piiriin, josta Jämsénin Arjan kanssa keräämme parhaillaan kertomuksia. Samoin pyörällä tehty tupakanhakumatka.

Samainen "tulkkinainen" kertoi tehtäväkeen etsiä kylän, jonka nimi oli suomeksi Ina (tai jotakin sinne päin, en ole koskaan kuullut.) Arveli, että täytyy mennä arkistoon Viipurissa. Minä mietin, että eiköhän nykyisin jo googlaamalla jokaisen entisen suomalaisen kylän nimi löytyisi.
Kylä on Suomenlahden rannalla ja pimeällä sinne näkyivät Gronstadin valot - ennen vuotta 1944. Tämän tehtävän hän oli saanut joltakulta vanhalta suomalaiselta naiselta, joka haluaisi vielä nähdä lapsuutensa kotipaikat. Vieläkin riittää siis ihmisiä, jotka etsivät kotitalon kivijalkaa. Tämä matkailu taisi olla voimakkaimmillaan 1980-1990-luvuilla.

Rautavaara

Rautavaaran turman kaltaiset uutiset saavat minut sanattomaksi, kurkkua kuristaa. Moni muu sen sijaan on jo  avannut sanaisen arkkunsa osallistuakseen kollektiiviseen suremiseen tai selittääkseen tapahtunutta, varsin usein myös osoittaakseen syyllisiä.
Satunnaisesti seuraamissani somekeskusteluissa on osoitettu useaan suuntaan: äitiin (joka tappoi paitsi itsensä, myös lapsensa, tämä syytös hyvin vihamielisessä sävyssä), bussinkuljettajaan (joka halusi noudattaa aikataulua), poliisiin (joka ei ollut reagoinut tarpeeksi tai oikein aiemmin syksyllä saamaansa kotihälyytykseen), sosiaalityöntekijöihin (jotka eivät olleet tehneet jotain, jota heidän olisi tullut tehdä), yhteiskuntaan (joka on kova, kylmä, erotteleva, vähentää resursseja auttamiselta tai vaatii yksilöiltä kohtuuttomuuksia, jättää yksin eikä riennä apuun, ole käytettävissä, jättää heikot, oman onnensa nojaan). Meihin (jotka emme välitä, emme puutu.) Parisuhdeongelmat, miehen matkatyö ja äidin väsymys ovat kaikki saanet oman osasyyllisen paikkansa.

Minä en tiedä mihin suuntaan sormeni asettaisin osoittamaan. Usein on vaikea käsittää edes omaa ahdistusta saati toisen ihmisen kärsimystä, pimeyttä ja toivottomuuden tunnetta (siinä siis minun selitykseni, muuta selitystä en löydä. Kolmen pienen lapsen äiti on omien kokemusteni ja tutkimustenkin mukaan usein väsynyt, joskus syvästi masentunutkin jo äitinä ja äitiydestä - silloinkin, kun parisuhde toimii ja ulkoiset puitteet ovat kunnossa. )

Muistan hyvin vieläkin  toivottomuuden ja pelon tunteen (sieltä kolmenkymmenen vuoden takaa), jonakin hetkenä, kun koko maailma tuntui kaatuvan niskaan, yhteyttä ei saanut yhteenkään toiseen aikuiseen (vaikka he olisivat tarjonneet sitä edessäni) - ja kun koin pienet lapset osaksi itseäni, sellaisiksi, jotka eivät selviä ilman minua ja joista kukaan muu ei halua tai kykene huolehtimaan. Tämä mustuus ilman rahahuolia ja mitään järkevää syytä. Kutsuttaisiinkohan sitä syväksi masennukseksi. Ihminen on sellaisessa suljettuna omaan pimeyteensä

Jälkeenpäin katsoen ihmisiä olisi löytynyt, apua olisi luultavasti saanut, lapsista olisi huolehdittu. Jos olisin osannut pyytää ja ottaa vastaan. Aivan riippumatta Rautavaaran tapahtuman syistä ja selityksistä: apua ei ole silti koskaan liikaa tarjolla, yhteiskunta palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmineen hylkää usein juuri heidät, jotka eniten apua tarvitsisivat. Näyttää siltä tutkimustenkin mukaan, että hylkiminen etenee ja avun ja tuen piiriin kaapataan heidät, joiden vaikeudet ovat riittävän helppoja ja yksinkertaisia. Ilkeät ongelmat ovat hakalia: niihin puuttuminen kunnolla maksaa. Eikä vyyhtiin tarttuminen ole edes houkuttelevaa, päinvastoin se voi olla pelottavaa ja luotaantyötävää.

En siis puhu Rautavaarasta, koska en tiedä mitä siellä tapahtui ja miksi, en sitäkään, olisiko ulkopuolelta tosiaan voitu tapahtumaa ennakoida ja siihen puuttua. En puhu, kun sanoja ei ole. Puhun heistä, joiden muistoksi ei järjestetä nettimuisteluita, joiden kohtalosta harva haluaa edes tietää.   (Päivi Kivelä puhui aiheesta työryhmässämme sosiaalipolitiikan päivillä.) Heitä on paljon - ja vaikuttaa siltä, että enenevästi. 

Kumiko jää kirjoitustauolle

Kokosin eilistä Kumiko-ohjausryhmän kokousta varten yhteen projektin tämänhetkisen tilanteen. Koossa on kaksi aineistoa (puhelinhaastattelujen pohjalta puhtaaksi kirjoitetut muistiinpanot ja minun kenttämuistiinpanot.) Lisäksi on muutama vielä litteroimaton kytätoimijoille tehty ryhmähaastattelu ja runsaasti valokuvia.

Nyt pistetään stoppi aineiston hankinnalle tämän vuoden osalta. Ryhdyn perkaamaan ja analysoimaan olemassa olevaa. Ja lukemaan ja kirjoittamaan.

Päätän päivitykset Kumikon osalta tältä vuodelta tähän. Ja käytän aikani raportin kirjoittamiseen.

Rajoista ja tyhjästä

Joensuussa tänä syksynä pidettävien sosiaalipolitiikan päivien hengessä kokeilen myös raja-käsitteitä kyläkouluanalyysiin. Rajaa on käsitteellistetty lukemattomilla tavoilla, tässä nojaan Lotmaniin (1970, Pelvon 2012 mukaan). Pelvo kirjoittaa: "Rajan käsite on ambivalentti: se sekä erottaa että yhdistää. Se on aina jonkin raja ja siten se kuuluu molemmille rajan kulttuureille, molemmille vierekkäin oleville merkitysmaailmoille."

Kaikki rajat ovat metaforistisia, koska ne on kulttuurisesti konsrtuoituja. Niiden avulla luodaan sisäistä yhteenkuuluvuutta ja luodaan eroa toisiin nähden.

Tämä sisäisen yhtenäisyyden luominen erottautumalla muista (ja kertomalla muut miltei vihamielisiksi) on tuttua haastatteluistani. Muu voi olla kunta - tai muu voi olla toiset kylät tai oman kylän ulkopuoliset kuntalaiset. Totuttuja rajanvetoja ravistellaan huomauttamalla esimerkiksi, että kylältä käydään asioimassa mielellään kahden muun kunnan puolella. Oma kunta ei ole tärkeä ja merkittävä, merkittävä on oma kylä - halutaan kai sanoa.

****

Rajaa voidaan tarkastella esimerkiksi geopolittisena, sosiomaantieteellisenä, uskontojen tai luonnon ja kulttuurin rajana. (Ks. Pelvo 2012)

Sosiaalisena rajanvetona tulee mieleen jako muuttotappio- ja voitto kuntiin ja kyliin, samoin väestön ikärakenteen perusteella tehdyt vertailut esimerkiksi kylän kehittämisen kytkeminen kyläläisten ikärakenteeseen.

Geopoliittisesta rajasta tulee hakematta mieleen Venäjän raja - ja se kirjallisuudessa toistuva ajatus, että lähellä Venäjän rajaa olevat kylät on jätetty miltei oman onnensa varaan haluamatta kehittää niitä, mahdollisesti puolustuspoliittisista syistä.  Hyvinvointipalveluihin keskittyvässä tutkimuksessa rajanylitykset ovat kiinnostavia nimenomaan palveluiden käyttämisen ja saavuttamisen kannalta. Venäjältä haetaan bensaa, mutta rajan lähellä käydään myös ostoksilla (täytyy tarkemmin tutkailla, mitä Suomeen tuodaan.)
Mietin jopa, voisiko "geopoliittisia rajoja" vetää Suomen sisällekin aikana, jolloin aluepolitiikkaa ei toteuteta (tai sitä toteutetaan sloganilla "aluepolitiikan aika on ohi" - ja tämän varjossa poliittisin päätöksiin vahvistetaan keskittämiskehitystä tiettyihin Etelä-Suomen keskuksiin - ja pienemmässä mittakaavassa laajenevien liitoskuntien yhteen taajamaan.)


Nämä tällaisina heittoina siihen, että rajakäsitekin antanee analyysin aineksia sekä kylän että hyvinvointipalveluiden saavutettavuuden tarkasteluun.

***
Palaan vielä tyhjän-käsitteeseen: Hanna Savisaari, jota olen aiemminkin lainannut, kirjoittaa samassa jutussaan otsikolla "Kun talosta tulee taakka": Useissa keskusteluissa pohdittiin, että jos asukas lähtee, tuleeko ketään tilalle. Puhe tyhjilleen jäämisestä liitettiin jatkuvuuteen.

Kyläkoulut tuntuvat olevan taakka monellekin: ne ovat taakka kunnalle (ellei se ole saanut niitä myytyä), ne ovat taakka kyläyhdistyksille (ellei toiminnalla pystytä kattamaan ylläpitokustannuksia) ja ne ovat taakka yksityisomistajalleen (mikäli hän syystä tai toisesta haluaisi talosta eroon - ja syitä on tietysti monia - esimerkiksi muuttohalu.)

Tyhjän täyttäminen jatkuu

Tyhjän, tyhjenevän ja tyhjennetyn teeman kehittely jatkuu.

Tyhjeneekö maaseutu vai tyhjennetäänkö sitä? (Kysymyksessä on sama logiikka kuin esimerkiksi keskustelussa syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä, jossa edellinen viittaa joko omaehtoiseen prosessiin tai sattumalta tapahtuvaan. Jälkimmäisessä on kyse yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja sen seurauksesta, poliittisista päätöksistä - ja niiden seurauksista. Seuraukset ovat sekä aioettuja että aikomattomia, tiedettyjä että ennakoimattomia. Osa seurauksista on toki hyvin ennakoitavissa, mutta niistä vaietaan. Maaseudun tyhjenemisessä on paljon tällaista vaiettua - siis sanatonta tyhjentämistä.)

Katri muistutti vallanpitäjistä, jotka tyhjentävät alueita saadakseen ne uuteen käyttöön, toisiin tarkoituksiin. Minulle tulee mieleen elokuva "Opri", jossa päähenkilö joutuu lähtemään vanhainkotiin kotimökin jäädessä uuden tielinjan alle. Julkinen valta siis haluaa alueen toisiin tarkoituksiin. Isompiakin tilanvaltauksia Suomessa tunnetaan, esimerkiksi tekoaltaiden alta ovat kokonaiset kylät joutuneet lähtemään evakkoon. Koivuselässä elinkeinorakenteen muutos siirtää koko kylän (näin myös Lapissa vanhojen kylien tyhjetessä ja palveluiden siirtyessä turistikyliin.)

Oma lukunsa ovat sitten sotien ja rajojen siirtelyn seurauksena tyhjenevät alueet. Ikävän ajankohtainen aihe nytkin, mutta otan silti esimerkin Suomen historiasta, Karjalan tyhjentämisestä miltei puolesta miljoonasta asukkaastaan, siis siirtolaisista eli evakoista. Siinä tapauksessa ihmisistä ja kotieläimistä tyhjennetty alue täyttyi uusilla asukkailla. Vanhat tuotantovälineet (tehtaat) ja viljelymaat otettiin uudelleen käyttöön toisessa yhteiskuntajärjestelmässä.  Rakennusten käyttötarkoitukset muuttuivat radikaalisti (esimerkiksi kirkosta elokuvateatteriksi tai karjasuojaksi.) Voiko tätä verrata siihen, että täällä Suomessa Wivi Lönnin piirtämä lapsuuden kotini, Satopään kylän koulu, otettiin jo 1960 luvulla uuteen käyttöön puimalana - vain seinät jätettiin jäljelle? Millainen on koulurakennuksen symbolinen arvo?

Maaseutua on tyhjennetty, kun elinkeinorakenne on muuttunut (vai onko sitäkin muutettu?) ja työvoimaa on haluttu kaupunkeihin, tehtaisiin ja palvelutöihin.
Maaseudun asukkaat itse ovat kenties myös vapaaethoisilla valinnoillaan tyhjentäneet seutuja.

Luonnon- ja ympäristökatastrofit tyhjentävät alueita ihmisistä ja usein myös rakennuksista. Usein kuitenkin pikkuhiljaa alueet asutetaan uudelleen, niillä asuu "hiljaista kansaa" (kuten paperittomia ihmisiä).  Samalla rakennuksiakin otetaan uudelleen käyttöön. Jos ei taloa ota käyttöön ihminene, niin sen voivat vallata eläimet (ks. Willamon ja kumppaneiden kirja.)

Tyhjä joka tapauksessa täyttyy. Maaseudun uudelleenasuttamistahan on esimerkiksi monenlainen vapaa-ajanasuminen tai tilapäinen asuminen elinkeinotoiminnan vuoksi (marjanpoimijat, taimenistuttajat, tietyöntekijät, prostituoidut, mihinkähän kaikkeen tilapäiseen olenkaan jo ennättänyt törmätä kenttätöissä.)
Maalle muuttaa (tai sinne sijoitetaan) "hiljaista kansaa", juuri syrjäytettyjä ja vähäosaisia ihmisiä.
Heidän kauttaan ei maaseudusta kuitenkaan sovi puhua. Valopiiriin odotetaan (maaseutupolitiikassa) nostettavan lähinnä hyväosaiset ihmiset - joita siellä myös on ja sinne muuttaa.

Metaforisesti tyhjä on esimerkiksi jotain, joka täyttyy tai joka täytetään. "...Ole tyhjä vain, ole auki vain/ suo salaisuuksien tulla luoksi ja..." tai tyhjä tarjoaa tilan levätä ja uudistua. (Onko niin, että tyhjä ei kuitenkaan ole koskaan tyhjä - samoin kuin hiljaisuus ei ole koskaan hiljaista.)

Opetustoiminnasta tyhjäksi jääneen koulun toivotaan täyttyvän uudesta käytöstä - samoin osan entisestä käytöstä toivotaan voivan jatkua (jumpat, harrastuspiirit, usein kyläläisten kokoontuminen.)
Vaikka haastatteluissa todetaan, että tilalle voi tulla melkein mitä vaan, kunhan jotain tulee, silti on uusilla käyttövaihtoehdoilla mitä ilmeisemmin prioriteettijärjestys - ja on käyttötarkoituksia, joihin rakennusten ei haluta joutuvan. Kylätoimijoiden prioriteettilistalla on yrittäminen (työpaikat). Kouluja onkin matkailu-, hoiva-, ja kulttuuriyrityksinä, jonkin verran myös tehdastyyppisessä käytössä (kuten keinutuolitehdas.). Toinen prioriteetti on kyläläisten omana sosiaalisena tilana toimiminen - mikäli kylätalo puuttuu.

Jonkun asunnoksi tai kodiksi tuleminen on myös hyvää käyttöä - mutta ei kenen tahansa asunnoksi.

Raskaan puuvillan perilliset

Marja-Leena Mikkola kirjoitti 1970-luvulla pamfletiksi luokitellun kirjan Raskas puuvilla, joka raportoi Finlaysonin työntekijänaisten elämää pääasiassa heidän itsensä kertomana. Muistan nuorena opiskelijana ihastuneeni kirjaan ja kenties jossain sosiologian tai kasvatustieteen seminaarissa esitelleenikin. Tuolloin pohdittiin, voisiko (hitaasti vahvistumassa olleen) laadullisen tutkimuksen raportoida tällaisessa kerronnallisessa muodossa. Muistan professorin päätyneen silloin siihen, ettei "aika ole ainakaan vielä kypsä". Tuskin aika edelleenkään on kypsä akateemisessa opinnäytteessä. Pikemminkin akateemisen kirjoittamisen rajoja koettelevien ja venyttelevien tekstien jälkeen on palattu takaisin tiukempaan sääntelyyn.

Minua Raskas puuvilla tekstinä edelleen puhuttelee. Niin tuntuu puhuttelevan myös  Elina Grundströmiä, joka vuoden 2013 syksyllä (4.9.) pitämässään journalistiikan vierailijaprofessorin avajaisluennossaan Tampereella nostaa sen esimerkiksi aikaa kestäneestä pamflettikirjallisuudesta. Hän yhdistää tyylin amerikkalaityyliseen narratiiviseen journalismiin, reportaasijournalismiin, dokumenttiromaaniin, , "narrative nonfictioon" ja "literary journalismiin". Toisaalta hän määrittelee sen kertomusmuotoiseksi tietokirjallisuudeksi tai asiaproosaksi. Anglosaksisissa maissa tämän tyyppinen tietokirjallisuus on suosittu kirjallisuustyyppi. Esimerkeiksi hän nostaa muun muassa yhteiskuntatietelijöiden hyvin tunteman Barbara Ehrenreichin "Nälkäpalkalla".

Suomessa kertomusmuotoiset tietokirjat ovat Grundströmin mukaan edelleenkin lähinnä elämäkertoja tai historiateoksia. "Nykyajan ilmiöistä kertovat teitokirjat ovat luettelomaisia tai esseistisiä teoksia, joden rakenteessa näkyy usko vanhanaikaiseen ensyklopediseen tietokirjallisuuteen.", kirjoittaa Grundström. Kertomusmuotoisiksi tietokirjoiksi hän nimeää Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina, Katri Merikallion Miten rauha tehdään ja Annu Kekäläisen kirjat Valkoista mustalla sekä Leiri. Pitkän, kertovan journalismin helmiksi mainitaan puolestaan Ilkka Mambergin Maunulan muumio ja Anu Nousiaisen Mysteeri Ulvilassa, molemmat julkaistu Hesarin kuukausilitteessä.

Grundström toteaa myös, että hyvä kertomusmuotoinen journalismi on läheistä sukua tietokirjoille. (Lisään siihen, että etnografisen tutkimuksen ja journalismin välinen raja on häilyvä. Tutkimuksen puolelle tyyppi kääntyy, mikäli tutkimusta tehdään ja se raportoidaan tieteen pelisäänöillä.)

Grundström antaa vielä ohjeita tarinamuotoisen kirjoittamisen taitamiseksi: Etsitään ja kuvataan ilmiöön liittyvä päähenkilö, jolla on jokin pyrkimys, ja aletaan seurata, miten hänelle käy. Tärkeintä on kuitenkin teema. G. kertoo myös omasta kirjoittamisestaan ja siitä, miten hänen ensimmäinen reportaasikirjansa (nyt hän käyttää tätä käsitettä) Alkuperämaa tuntematon syntyi. Tuloksena oli valokuvaajan kuvittama teos.

Kumiko -projektissamme kyläkoulu on valittu kuvaamaan maaseudun muutoksia ja muutosten vaikutusta maaseudun ihmisten elämään. Teema ei siis ole koulu, vaan koulujen kautta kuvataan noita edellä mainitsemiani teemoja.

Ajankohtaista tositarinaa kirjoitettaessa kertomus ja päähenkilö pitää erikseen etsiä. "Yleensä on niin, että todellisuus osoittautuu luultua monimutkaisemmaksi ja suunnitelmat muuttuvat matkan varrella monta kertaa."
Hakuammuntaa, oivalluksia pitkän solmussa olon jälkeen, harharetkiä. Näin G. kuvailee prosessia.

Tutulta tuntuu. Minua ilahduttaa se, että olen alkanut pohtia kirjan muotoa tosissani. Se tarkoittaa, että alkaa olla jotain sanottavaa. Kohta lähden silti kirjastoon varaamaan tässä tekstissä kursivoimani kirjat. Toisten ratkaisuista voi aina oppia.

p.s. Joensuun syksyn Tapahtuma eli jokavuotinen kirjallisuustapahtuma on ensi viikon perjantaista sunnuntaihin. Se on must juttu.

Tyhjästä ja tyhjenevästä

Tyhjilleen jäävä koulu on siis noussut esiin niin puhelinhaastatteluissa kuin kenttätöissäkin. Miksi koulun tyhjilleen jääminen sitten on erityisen paha asia? Fyysisesti kai tyhjänä oleva rakennus rapistuu nopeimmin (näin olen jostain lukenut, en tiedä, pitääkö paikkansa.) Psykososiaalisesti sieltä on kadonnut ihmiselämä, taloa ei asuta eikä eletä (jotkut tutkijat - mutta ketkä? - ovat esittäneet, että ihminen ja ympäristö ovat yhtä, niitä ei voi erottaa toisistaan. Valokuvaajat kyllä saattavat zoomata ihmisistä tyhjään (kuten autiotaloihin, jotka eläimet ovat vallanneet). Millähän he kiinnostuksensa perustelevat?
Koulu on lisäksi julkinen tila ja sellaisena koko kylän yhteinen tila (kuten kauppa ja posti ja muutkin palvelurakennukset). Jos se on tyhjillään (kunnan omistuksessa), onko kyläläisillä enää pääsyä sinne? Vai eikö ole mielekästä mennä käyttämättömänä pitkään olleeseen tilaan? Millainen tuntu siellä tulee? (Jos on olemassa käsite "kodin tuntu" niin mikä voisi olla "aution" tai "tyhjän tilan tuntu"? Millaisena käyttämättömäksi jääneen tilan näkee hän, joka päättää ottaa sen johonkin uuteen käyttöön? (Koulun ostaja, joka päättää tehdä siitä oman tilansa?)
Tyhjästä syntyy silti "käyttökustannuksia" (syntyykö, jos lämmittäminen lopetetaan ja rakennuksen annetaan rapistua? Kiinteistövero, entä muuta?)

Ei vain julkiset tilat, vaan myös yksityiset tilat (talot), joita ei enää asuta, pistävät silmään kyläkuvassa (kuten verhottomat ikkunat kerrostalossa, tyhjät näyteikkunat kaupungissa).

xxxx

Myös kylätutkija  Savisaari kiinnittää huomionsa tyhjään taloon: "...Moni taloista oli tyhjillään, mutta sitten: kukkia ikkunalaudalla, savua piipuista. Kyllä täällä asuttiinkin" (s. 113) Ja kenttätutkija jatkaa: " Pyöräilymatkoilla tuli vastaan lukuisia tyhjiä taloja, jotka herättivät kysymyksiä niin asumattomuuden tunnusta kuin autioitumisen syistä laajemminkin....Se (tie) vie suuren, kauniin talon pihaan, ja jatkaa sen ohi peltoaukealle. Jokin ei ole kohdallaan. Mistä syntyy asumattomuuden tuntu? Vaikka talo on siisti, piha järjestyksessä ja tie aurattu, jostakin syntyy autiuden kokemus. Se on pienissä vihjeissä, jotka kertovat, että täällä ei ole ketään. Käyttäjät puuttuvat ja siksi talo on pysähtynyt...Talo näyttää itseensä vetäytyneeltä, kolealta, vähän uhkaavaltakin. Täällä ei kukaan sytytä uuniin tulta." (s. 117)

Kaikki ei siis tutkijan ajatuksissa ole kohdallaan, kun talo on tyhjä. Asumattomuuden tunne ja autiuden kokemus syntyy siitä, ettei talossa ole ketään, että käyttäjät puuttuvat. Tutkija käyttää sanontaa "talo on pysähtynyt" ja talo on jopa pelottava (uhkaava). Päättelen, että jatkuvuuden puute on yksi asia, joka liitetään tyhjään taloon. Mikä kaikki jatkuvuus on uhattuna tyhjällä koululla? Mikä tekee tyhjästä talosta uhkaavan, pelottavankin? Ihmisten puute? Tutun väistyminen?

Hanna Savisaari viittaa Kaia Lehariin (Walker in a Lndscape. Teoksessa Aestithetic Culture, toim Knuuttila ym. 2005) Tämän mukaan arkkitehtuurin esteettinen arvostus on pitkään perustunut pelkän visuaalisen kokemuksen varaan. Ympäristön kokeminen on paitsi näkemistä tai kuulemista, monisyisempi yhdistelmä aistimuksia, muistoja ja käsityksiä, joita ei ole mahdollista eritellä aj eristää toisistaan. Leharilla tuntuu olevan jokin teoria kävelijän ja autoilijan erilaisista maisemakokemuksista.

Savisaarta lukiessa muistui mieleen myös ajatukset paikasta, joka tuo mieleen uusia paikkoja. Certeaulla on käsite "tilallinen kielioppi", jonka mukaan esimerkiksi huone sisältää toisen paikan, joka koostuu unista tai muistoista. Saarikangaskin täytyy taas kaivaa esille: Hänhän se juuri kirjoittaa käyttäjiensä kautta merkityksensä saavista tiloista! Ja Massey: paikan rakentuminen sosiaalisista suhteista, on suhteiden ainutkertainen ristysasema ja kohtauspaikka.  Saarikankaallahan se on tuo eletyn tilan käsite: talojen elämä on ennen kaikkea siellä elävien ihmisten elämää. Eletyssä tilassa yhdistyvät "yhteisesti jaetut ja henkilökohtaiset, symboliset ja matertiaaliset, kielelliset ja ei-kielelliset, tietoiset ja ei-tietoiset merkitykset". Eletty tila ulottuu fyysisten rajojen ulkopuolelle ja on jokaiselle omansa. Massey taas väittää, että paikan tuntu hahmottuu vain ajateltaessa paikkoja suhteessa toisiin paikkoihin.
No, kyläkoulu on ollut sosiaalisten suhteiden risteysasema monella tapaa. Niitä voi pohtia ja eritellä.
Lakkauttaminen vie konkreettisen risteysaseman, mutta ei yhteisesti jaettuja ja henkilökohtaisia merkityksiä heiltä, jotka ovat eläneet koulua tai kuulleet siitä kerrottavan. Sitä ei voi myöskää täyttää toisenlaisilla sosiaalisilla suhteilla tai se ei ole eletty ja koettu, jos se on tyhjä. Jonkunlainen kertomuksen jatko ainakin puuttuu (narratiivisesti ajatellen.)

Kiitos Hanna Savisaari, kun muistutit mieleeni kaksi ihan tuttua tekstiä! (Savisaaren artikkeli "Talon ja maisema tuntu", kirjassa Knuuttila ym. (toim.) Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista. SKS 2012)

Massey taas kirjoittaa paikkojen identiteetin muotoutumisesta.

Alan saada langanpäästä kiinni. Vaikka me tutkimme ensisijaisesti käytössä olevia entisiä kyläkouluja, ei-käytön ymmärtäminen on toki tärkeää. Sillä käytön vastakohta on käyttämättömyys.

xxxx

Tyhjenevä ja autioituva taas on sana, joilla usein kuvataan kyliä. Viitanneeko se sekä ihmisten vähenemiseen, talojen tyhjenemiseen ja palveluiden katoamiseen. Mistä kaikesta kylä tyhjenee? Karjalaisessa 7.9. oli kokosivun juttu kylätutkimuksesta Venäjän Karjalan Koivuselässä. "Sama kaiku on askelten" otsikkona kerrottiin, että muutos siellä on kuin toisinto Suomen maaseudulta. Kylien tyhmenemistä kuvaillaan työpaikkojen katoamisena, koulun lopettamisena, postin lakkauttamisena. Kyläkauppa toimii vielä. Kylän ilmettä muuttaa myös kotieläinten väheneminen. Etenkin Pertti Rannikko taitaa korostaa ei-tyhjenemistä: kesäasukkaita on paljon ja monet Petroskoissa asuvat ihmiset ovat kirjoilla Koivuselässä (ei siis ole hallinnollisesti tyhjä?) Rannikko pohtii, onko Koivuselän tulevaisuus rakentua petroskoilaisten datsakyläksi (siis muuttaa muotoaan, mutta ei tyhjentyä). Huomio kiinnittyy uuteen rakennettuun ja vanhan korjaamiseen.

Rannikolla on toistuvasti ollut tämä teema löytää uudella tavalla täytettyä kylää, kesäasukkaita, turisteja, marjanpoimijoita, metsästäjiä. Hän näkee täyttä siellä, missä joku muu tyhjää. Kysehän on myös katsomisen tavasta.

Minulla on kamera - mutta mitä minä sillä teen?

"Osa kutsuu itseään valokuvaajaksi, jos omistaa kameran." Tämä lausahdus jäi mieleen  Suomen Tietokirjailijoiden "Tietokirja- ja kuva" - koulutuksesta, jossa käsiteltiin kuvan tietokirjakäyttöä useasta kulmasta.  Lausahduksen esitti (tietysti?) ammattivalokuvaaja.


Päivän kestäneen kurssin aiheita olivat muun muassa tekijänoikeudet ja erilaiset kanavat hankkia valmiita kuvia (muun muassa kuvapankit), samoin kuvituksen rooli kustannussopimuksissa. Itselle on ajankohtainen valokuvan erilaiset roolit sekä tutkimuksessa että tutkimusjulkaisussa. Projektissahan on mukana kaksi valokuvaajaa - minä en kutsu itseäni valokuvaajaksi, vaikka omistan kameran ja käytän sitä muun muassa tehdäkseni muistiinpanoja kentältä.

 

 

 

 

Mutta mitä minä katson, näen ja kuvaan? Entä mitä kuvan katsoja näkee, miten lukee?

 

Kirjaan muistiin muutaman asian. Ensinäkin tekijänoikeus ja omistusoikeus on pidettävä erillään työsuhteessa. Tästä on hyvä sopia erikseen (luulenpa, että emme ole sopineet.)

Itselleni uusi käsite oli "kuvasitaatti". Käsite on mielestäni osuva, koska se tutkimusraporttia ajatellen asettaa kuvan samaan asemaan kuin tekstisitaatit (haastattelusitaatit, kenttäpäiväkirjasitaatit toisen kirjoittaman tutkimuksen suoran lainauksen - siis suorat sitaatit). Juridisesti kuvasitaatin käyttö ei ole lainkaan yksinkertainen asia, siihin en tässä puutu. Kurssilla toki puututtiin ja lopputulemaksi jäi, että tekijänoikeussuojan suhteen on monia tilanteita, joista ei tuosta vain voi antaa kyllä tai ei vastausta. (Hyvä apu on "Valokuvaajan uusi tekijänoikeusopas 2006", Finfoto, löytyy PDF:nä googlaamalla).

Kuvien tehtävästä puhuttiin paljon. Esimerkiksi kuvan suhteen kannattaa miettiä, tuleeko kuvan aueta katsojalle heti vai edellytetäänkö, että katsoja pohtii kuvaa. Ammattivalokuvaaja ohjeisti myös päättämään viestin etukäteen - sitä silmällä pitäen tulee laatia kuvasuunnitelma. Jaa-a. Tästäkin löydän konnotaatioita tutkimuskäytäntöihin.  Tutkijaltahan edellytetään suunnitelmaa ja kyllä sellainen on nykyistäkin projektia varten tehty. Aika tarkasti yleistä suunnitelmaa on myös noudatettu. Mutta kentälle menen kuitenkin aina "avoimin mielin" ja alkuvaiheessa ilman tarkkaa suunnitelmaa. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut, joten ei nyt tämän enempää.

Kuva sinänsä ei kerro enemmän kuin tuhat sanaa (ja kuva valehtelee tai tulee ainakin luetuksi toisin kuin kuvaaja tarkoittaa). Toimiakseen, tullakseen ymmärretyksi ja (kenties) halutulla tavalla tulkituksi kuva tarvitsee viitekehyksen. Tässä kohtaa mietin, voiko viitekehys olla myös tekstuaalinen.

Kurssilla käytiin läpi myös valokuvan "muotoseikkoja", joita en aiemmin hallinnut - enkä hallitse vieläkään. Tallennusmutomahdollisuudet löytynevät ohjekirjasta. Kannattaa tallentaa largena (voi hyvät hyssykät, näihin tarvitsen kyllä eri kurssin; mitä tarkoittaa raakakuva, tiffiä ja jpg., resoluutio, valkotasapaino, RGB, SRGB, ) En pääse sinuiksi tämän tekniikan kanssa Avautuisivatkohan, jos menisin fotoshoppauksen kurssille - vai tyydynkö edelleen kameran automatiikkaan - kuten tähänkin asti. Minähän en ole valokuvaaja...

Stig Söderholm käy väitöskirjassaan Liskokuninkaan kuolema (1990) läpi visuaalisten aineistojen (valokuva, elokuva, video) osuttaa antropologisessa tutkimuksessa. Tämän tutun jutun olin jo unohtanut, kiitos kurssille osallistuneen Olli Kleemolan palasin siihen nyt. Referoin lyhyesti Söderholmia:
Batesonin ja Meadin vuonna 1942 ilmestyneen tutkimuksen balilaisesta kulttuurista hän nimeää ensimmäisenä kattavana ja tietoisesti valokuva-aineistoa hyöydyntävänä tutkimuksena, jossa valokuvia käytetään sekä tutkimuksen lähdemateriaalina (tarkoittanee empiirisenä aineistona?)  että etnografisen kuvauksen välineenä. Jotkut tosin ovat arvelleet valokuvilla haetun lähinnä uskottavuutta laadulliseen tutkimukseen "luotettavina" dokumentteina.
Kuitenkin aina 1960-luvulle asti antropologiassa kulttuurien kuvaukset tehtiin kirjallisesti ja valokuvilla tai piirroksilla oli vain pinnallisesti havainnollistava tehtävä. Ensimmäiset teoreettiset visuaalisen antropologian esitykset julkaistiin 1960-luvulla.
Söderholm erottaa kuvaamisen päämäärien kannalta dokumenttikuvauksen ja visuaalisen metodiikan, mutta määrittelee sitten, että "visuaalinen antropologia on kelvollinen nimike kaikelle antropologiselle työskentelylle, jossa kameroiden tai kuvallisten aineistojen käyttö on keskeisellä sijailla." (s. 37)
Visuaalisen viestinnän antropologiassa kiinnostus kohdistuu valokuvaan kulttuurin dokumenttina (miten ja mihin valokuvaa käytetään kulttuurin omassa kontekstissa) - ei siis dokumenttina kulttuurista. Tällöin kenttätyötä tekevä tutkija ei olen kameran käyttäjä.

Miellän valokuvan roolin nykyisessä projektissani lähinnä niin, että tutkija dokumentoi tutkimuskohdettaan.  Ei toki kuitenkaan niin kuin positivistisesti on ajateltu (Collier), että valokuva on silmän jatke, joka mahdollistaa objektiivisen havainnoinnin. (Jolloin kamera ajatellaan välineenä, joka tallentaa ja inventoi tapahtumia ja kulttuurisia artefakteja luotettavammin ja monipuolisemmin ja täsmällisemmin kuin tutkijan aistit ja muistilehtiö (tosin muistilehtiö ei itsessään muista mitään.)) Collierin ajattelussa valokuva edustaa "kovaa faktaa", jolla on suuri informaatioarvo. Hän ei mieti kuvan lukemiseen, ymmärtämiseen ja uudelleenkoodaamiseen liittyviä kysymyksiä eikä myöskään itse kuvaustilanteessa tapahtuvia tutkija tietoisia ja tiedostamattomia valintoja.

Sol Worth taas edustaa semioottista näkeymystä, jonka mukaan kuva itsessään ei kanna merkityksiä vaan merkitykset muotoutuvat kuvan tekijän ja katsojan välisen suhteen kautta (hän puhuu elokuvasta.) Elokuvan kopio ei ole kopio maailmasta vaan jonkun näkemys maailmasta. Söderholm nimeää Worthin tulkitsevaksi antropologiaksi, koska hänelle visuaalisten aineistojen käyttäminen on tulkinnallinen prosessi, jonka toimijoina ovat sekä antropologi että kulttuurin kokijat. Samantapainen on Ronald Barthesin käsitys kuvan luonteesta.
Yllä oleva - sinänsä aivan tuttu - juttu oli siis Stig Söderholmin väitöskirjasta vuodelta 1990. Ronald Barthesiin viitattiin suomalaisten yhteiskuntatutkijoidenkin keskuudessa usein 1990-luvulla. Silloin luin Barthesini minäkin, mutta huomaan hänet unohtaneeni. On aika palata hänenkin teksteihinsä - ainakin vähän.

Toinen ekskursio täytyy tehdä ainakin suomalaisiin yhteiskuntatieteellisiin väitöskirjoihin, joissa valokuvaa käytetään aineistona. Kysyn väikkäreiltä, miten he aineistonsa esittelevät ja millaisiin teoreettisiin lähteisiin nojaavat. Kuinka eksplisiittisesti he siis metodinsa esittelevät tältä osin.

 P.s. Tuli mieleen vanha vitsi: Voi kun ois viulu! Voi kun osais soittaa!

Kenttätyöraportti

Bloggasin elokuun lopun kenttätyömatkaltani projektimme 'virallisessa blogissa' www.kylakoulunjalkeen.blogspot.fi

Kokeilua jäsennyksiksi

No niin, nyt siis käännetään ajatukset ydinongelmien ja - ilmiöiden hahmottamiseen, tutkimustehtäviin, näkökulmien rajaukseen, käsitteellisten tarkastelukulmien etsimiseen.

Etnografisen tutkimuksen yksi tulos tulisi olla ilmiön uudenlainen käsitteellinen jäsentäminen. Analyysin on tarkoitus siis päätyä muun muassa tähän. Jokunen jäsennys joistakin ilmiön ulottuvuuksista pyörii mielen päällä. (Yöllä näin unta, että rämmin Kaverin kanssa iltahämärissä jonkinlaisella polulla ja päädyin johonkin rakennukseen, jossa nainen totesi, että mitä te näitä kouluja tutkitte, ne ovat kaikki samanlaisia, tiedän, kun olen ollut niissä töissä eri puolilla Suomea. Minä siihen, että eihän me KOULUJA saati opetusta tutkita.)

Nyt niitä jäsennyskokeiluja (jotka eivät ehkä edes toimi):
Totunnaisen ja tämönhetkisen ristiriita. Osa paikallisista ihmisistä tuntee haikeutta ja tyytymättömyyttä, koska vertaavat entiseen ja totuttuun. On eri asia, jos tulee muualta tietoisena nykyisestä ja valitsee sen.
Läsnäolon ja poissaolon yhtäaikaisuus: jotain ei paikkaa pitkään asuneille ole enää olemassa objektiivisesti, mutta kokemuksellisesti on. Läsnäolo ja poissaolo ovat yhtäaikaisia sen kautta "mitä pitäisi olla", "mitä oli" ja "mitä voisi olla" ja "mitä on". Amputoinnin jälkeen jalka on olemassa vain omana kokemuksena (vai onko?)
Jokaisen mennyt on aina mukana uudessa tilanteessa.
Jokaisella sukupolvella on omat aikaansaannoksensa.

Nyt ajattelen, että "koulu" olisi yksi paikallinen kulttuurinen ja yhteiskuntapoliittinen paikallinen konteksti. Koulurakennus on fyysinen tila, jolla on fyysinen sijainti - ja sosiaalinen tila, ahdillisesti risteysasema, jossa erilaiset kohtaavat - tai eivät kohtaa. Aiemmat kokemukset tilasta ovat oleellisia kohtaamisissa ja tulkinnoissa.

Kyläkoulut kierretty - entä sitten

Kunnan eteläpään kylät tuli eilen kierrettyä, 120 km, reilu 4 tuntia ja viisi koulua (yksi naapurikunnan puolella). Tähän reittiin taisi mahtua ääripäät - ainakin, jos rakennusten kunnosta puhutaan: oli vimpan päälle perinteitä kunnioittaen entisöidyt koulurakennukset ja koko pihapiiri (sitä monista koulunpihoista tuttua pientä, punaista hirsisaunaa myöten). Ja toisena ääripäänä sitten pusikon ja vesakon keskellä lahonnut lautakasa, jota emme ilman paikalle sattunutta kyläläistä isäntää olisi löytäneet. Rakennus itsessään on purettu pois, mutta rippeet on jätetty niille sijoilleen. Hirret elävät uutta elämäänsä jossain länsirannikolla.

Pystyyn jääneessä ruokalakeittola-rakennuksessa lahot portaat, ovi auki, ikkunat rikki ja keittiökoneet ruostuneet paikoilleen.

Eilisen kouluista yksi oli kolmen sukupolven vakituisena asuntona. Pihapiirissä ravihevosia ja koulurakennuksessa myös isännän LVI-yrityksen toimisto. Toinenkin koulu oli asuinkäytössä: siinä sijaitsee lastensuojelulaitos. Kolme pystyssä olevaa koulurakennusta ulkorakennuksineen olivat kaikki huolella hoidetun oloisia.

Mutta nyt on kyläkoulujenkiertelykiintiö täynnä tällä erää. Siltä osin ja muutenkin täytyy ryhtyä tekemään välitilinpäätöstä eli pohtimaan, mitä tutkimusmielessä on kaikesta viiden kuukauden aikana tehdystä jäänyt käteen: mitä olemme löytäneet, miten löytämäämme analysoimme ja miten tästä keväällä edetään.

Siirryn siis kohta kentältä kammioon keskustelemaan kirjallisuuden kanssa. Kirjoittanuthan olen nytkin, sillä etnografisessa tutkimuksessa kirjoittaminen on keskeinen osa tutkimusprosessia. Se on yksi menetelmä, ei pelkkä raportointitekniikka. Tänään kuitenkin vielä haastattelu.

Koulukierroksella

Satoi, kun läksimme ekaluokkalaisen kanssa kotioveltaan risteykseen odottamaan bussia. (Neljäsluokkalainen oli sairas.). Muuten tyhjän bussin takapenkki oli kolmen teini-ikäisen tytön käytössä, näitä pieniä koululaisia astui autoon matkan varrelta neljä, isompia enemmän. Matka koululle kesti 45 minuuttia.  Paluumatkan bussi kiertelee kuulemma enemmän.

Jatkoin nuoruuden kaverin kyydissä kyläkoulujen etsintäkierrokselle. 130 kilometrin matkalle mahtui yhdeksän entistä koulurakennusta, aikaa rundiin meni kuusi tuntia. Otin jokaisesta rakennuksesta valokuvia sekö tein erilliset muistiinpanot. Tähän lyhyt pika-analyysi: rakennuksista kaksi oli hyvin käyttämättömän näköisiä, toiseen ei päässyt autolla pihaan, muutama oli vapaa-ajan käytössä ja kahdessa asuttiin ympärivuotisesti. Jonkinlainen asuinkäyttö siis käyttötarkoituksena, yksi kansalaisopiston kudontapiirin tilana.

Yhdessä paikassa tapasimme asukkaat, toisessa tulisijoja kunnostavan muurarin, kolmen kohdalla lähistöllä liikkuneen ihmisen. Yksi ei tiennyt, kuka koulun omistaa, toinen tiesi tarkalleen, ketä koululla asuu - ja kolmas tiesi vähän jotakin nykyisestä omistajasta. Nämä ihmiset olivat miltei ainoat, jotka matkan varrella ylipäänsä näimme - paitsi "kyläkauppakylällä", jossa kävimme kahvilla. Kahvinurkkaan kertyi taas pöydällinen ihmisiä - ja siinä kuulimme, että yhden asutun koulun omistajan mies oli eilen kuollut. Emme sitten yrittäneet tavoittaa omistajaa.


Huomenna koluamaan loput viisi koulua.

Tässä kunnassa virallisin tienvarsimerkein merkittyjä kyliä taitaa olla vain kaksi, toinen sen 1970-luvulle itsenäisen kunnan kirkonkylä. Toinen entinen teollisuustaajama. Kyläyhdistyksiäkään ei toimi monta.  Kotikonnuilla pohjois-Karjalassa on toimintaa kylillä selvästi enemmän ja sinisin tielyltein merkittyjä kyliä tuon tuostakin. Täytyy miettiä, mikä kaikki tätä voisi selittää. Yksi selittävä tekijä lienee kunnan pinta-ala - suht lyhyet välimatkat. Sellainen kylätalomeininki täältä puuttuu myös. Yksi kylätalo ja kaksi seurojentaloa taitaa olla kyläläisten käytössä.  Entä Leader-politiikka? Sehän vaihtelee alueittain paljonkin, siis se, millaista toimintaa alueella tuetaan - henkisesti ja taloudellisesti.

Aamu ietteitä

Takana huonosti nukuttu yö, vettä lotisee mökin kattoon. Kello 7.30 olen sopinut tapaavani kaksi koululaista heidän kotiovellaan, noin 8 km päässä majapaikastani. Lähden siis mukaan heidän koulumatkalleen.
Tämän kunnan yhden pohjoisen kylän olen valinnut mukaan siksi, että se on kahden maakunnan (oikeastaan kolmen) rajalla, sieltä on yhtä pitkä matka (noin 30km) kolmen kunnan keskustaajamaan ja se on kunnan etäisin kylä.
Lisäksi tunnen sitä pitkäaikaisena kesäasukkaana, koska nykyisin lähin mökkiläisen kauppa on siellä. nuoruudessani lähin kauppa oli täällä mökkikylällä, 2 km päässä. Sen lakattua kulki myymäläauto. Sitten siirryttiin käymään 9 km päässä olevan kylän kaupassa. Sen jo aikoja sitten lakanneen kaupan jälkeen oli vuorossa tämän tutkimuskylän kauppa, matkaa noin 17 km. Siellä oli vielä muutama vuosi sitten sekatavaramyymälän lisäksi hyvästä palvelustaan ja nopeista toimituksistaan kuuluisa rautakauppa. Omistajan kuoltua molemmat kaupat sulkivat ovensa. Vuoden kiinniolon jälkeen mylän sinnikäs toiminta johti sekatavarapuolen uudelleen avaamiseen, nyt valikoimaltaan kapeampana. Omistajanvaihdoksia on ollut uuden kanssa jo nyt ja koko ajan kylä varpaillaan sen suhteen, jatkaako kauppa vai ei.

Mökkikylän iäkkäät asukkaat ovat voineet viime vuosina tilata ostoksensa kunnan keskustaajaman kaupasta (jonka myymäläauto täällä ailanaan liikkui.)  nyt myös tutkimuskylän kauppias tuo tavaroita kotiin. Valikoimat toki vähäisemmät.
Koulu siis lakkautettiin tänä syksynä, joten koululaiset, joiden matkaan lähden, ovat uudella -entistä pidemmällä -koulumatkalla. En tunne heitä eivätkä he minua.

Pari päällimmäistä huomiota

Tällaisen tiivin kenttäpäivän jälkeen on aika täysi (tai tyhjä) olo. Kahden kylätoimijan haastattelu kesti 1,5 tuntia, ylikin.
Kunhan haastattelu on litteroitu, pääsee sitä tosissaan analysoimaan ja sieltä löytyy asioita, joita nyt ei ajattele.
Juuri nyt päällimmäisenä ajatuksena on, että
-sekä haastattelemani henkilöt (mies ja nainen) että muut tapaamani ihmiset (vanhan kaupan asukas, parturi, kyläkauppias - kaksi naista ja mies) olivat kaikki aikuisiällä kylään muuttaneita 2-20 vuotta sitten) ja kauppias asui kunnan toisella kylällä- josta sieltä ei ollut syntyisin. Kukaan ei siis ollut käynyt noulua kylällä. Koulun merkitykset eivät puheessa myöskään mietoutuneet mustoihin vaan tiukasti nykypäivään, mm. Siihen, että kun koulu nyt lakkasi, arvuutellaan miten käy yhteisten kokoontumistilojen (parturi jumppaa koulun salissa, kylätoimijat huolehtivat myös ulkoliikuntatiloista.) liikuntaa koululla on järjestänyt kansalaisopisto, mutta myös yksityinen yritys ja urheiluseura.
Sisäliikuntaan sopivaa tilaa ei muuta oikein ole. Tyhjillään oleva kaminalla lämpiävä seurojentalo tulee lähinnä mieleen. Nyt odotetaan, mitä koululle tapahtuu. Huhuja liikkuu.

Kaupan kahvinurkkaus termareineen on kylän "huoltoaseman baari". Kauppiaan mukaan päivän mittaan ainakin kolme pöytäseuruetta tapaa siellä toisiaan.

Kohtaamisia kylällä

Haastattelua odotellessa käppäilin tämän päivän kylällä kameran kanssa. Osuuspankki auki kahdesti viikossa muutaman tunnin, parturi maanantaisin, pubi-ravintola kesällä joka päivä ja nyt vielä viikonloppuisin. Tarmo lähikauppa on kesällä auki päivittäin, nyt kuutena päivänä ja talvisydännä ehkä viitenä.
Kaupan edessä tapasin naisen, joka kysyi, voiko auttaa. Kerroin aisani. Hän on miehensä kanssa kotoisin Helsingistä. Etsivät vanhaa kaupparakennusta, pitävät nyt maalaispuotia kesäisin. Kaikki on mitä tarvitaan. Lääkäriin 30 km, ongelma ei ole matka vaan se, etti aikoja tahdo saada. Erityislääkäriä nainen tarvitsee, matkaa 100 km. Tiesi muuttaessaan. Muualta tullut on tehnyt valinnan. Tietää, ettei R-kioski ole nurkan takana. Kaikki tarpeellinen on kylällä. Nainen pitää blogia, jota ryhdyn seuraamaan. Saa palautetta, että pitäisi puhua kylän ongelmista enemmän.

Parturi on asunut kylällä vakituisesti muutaman vuoden, muutti pysyvästi, kun miehen vanhemmat kuolivat. KAikki tarpeellinen on kylällä: maisema, marjapuskat ja uimaranta. Talvella leivotaan, tehdään ruokaa, hiihdetään ja käydään jumpassa (mikäli jumppa jatkuu, kun koulu lakkasi).

Kauppias asuu toisella kylällä noin 20 kiolmetrin päässä. Kesällä tulee toimeentulo, tehdään 24/7 kahdeksan viikkoa, enempää ei jaksaisi.
Toivotti tulemaan aamupäivällä, kun asiakkaita vähemmän. Harmaatukkainen asiakas tuumasi, että me herätään myöhään täällä kylällä. Kaupassa on pieni kahvilanurkkaus.

Kaikki tapaamani ihmiset ovat auliisti auttaneet ja heittäytyneet juttusille. Nyt haastattelun tekoon kylätalolle.

Autotta

Olen aiemmin jäsentänyt maaseudun ihmisten vaihtoehtoja sen pohjalta, onko heillä auto käytettävissä. Lapset ja nuoret ovat myös autottomien ryhmä, jonka kyytivaihtoehtoja tai kyydin puuttumisen seurauksia ei ole tutkittu.

"Joku sanoo...joku taas sanoo"

Järjestelen ensi viikon kenttätyötä. Tällä kertaa jo vähän systemaattisemmin: aikanaan itsenäisen kunnan  kirkonkylän kylätalolle (kunnantalolle) maanantaina. Tästä entisen pitäjän keskustasta on liitoksen jälkeinen tullut palvelujen suhteen sivukylä jo vuosia sitten. Tuoreen kuntaliitoksen jälkeen se on muuttunut sivukylän sivukyläksi sillä edellisessä kuntaliitoksessa uuden pitäjän keskukseksi muodostunut kirkonkylä näyttää nyt tuoreessa kuntaliitoksessa menettävän toimintojaan kuntaliitoksen toisen osapuolen keskustaan. (Meneekö mutkikkaaksi? Tässä toistuvien kuntaliitosten edetessä keskuksista tulee sivukyliä ja sivukylistä - niin, mitä?)

Menen kylätalolle tapaamaan kyläläisiä sekä haastattelemaan kyläyhdityksen puheenjohtajaa.

Löysin kyläyhdistyksen välityksellä myös tutkimuksen ensimmäiset koululaiset, 1. ja 4.-luokkalaiset pojat, jotka aloittivat pari viikkoa sitten koulunsa uudessa paikassa. Ainakin matka (joka eimminkin tehtiin autokyydillä) piteni ja koulu isoni.

Pojat olivat äidilleen luvanneet, että voivat osallistua tutkimukseen. Niinpä ensi viikon tiistaina kello 7.40 ajan heidän kotipihaansa ja kuljen siitä koululle koulukyydissä. Takaisin palaan nuoremman pojan kyydin mukana. Haastattelen pojat ja äidin sitten jälkeenpäin.

Poikien äiti sanoi puhelimessa, että erilaisia busseja kulkee tällä hetkellä "kamalasti".  Poikien aiemman koulun lakkauttamispäätös tehtiin vasta kesällä, kuljetukset oli jo tarjousten perusteella sovittu - ja nyt sitten järjesteltiin lisäkuljetuksia.
Nainen sanoi myös, että "en sitten teidä, miten jatkossa kyydit kulkevat...joku sanoo yhtä ja joku toinen sitten sanoo (toista)..."

Tämä epätietoisuus, huhut ja erilaiset sanomiset ovat kylien tätä päivää. Ratkaisuja palveluiden lopettamiseksi tehdään nopealla aikataululla. Tässäkin tapauksessa koululle oli jo luvattu lisävuosi, mutta päätös muuttui kesän aikana ja kuoululaiset olivat yllättäen uuden edessä koulun alkaessa. (Se niistä aikanaan rummutetuista pehmeistä laskuista.)